Huutelua
Yhteiskunnassa ja yhteiskunnasta

Poliittinen toiminta on tasapainoilua jonkinlaisen eklektismin ja radikaaliuden välillä (monien muiden vastakkainasetteluiden lisäksi). Metaforien käyttö konkreettisten asioiden pohtimisessa johtaa pahimmillaan täysin harhaan, parhaimmillaan paljastaa todellisuudesta jotain olennaista, joka muuten jäisi piiloon. Kokeillaanpa päästä tuohon jälkimmäiseen.

Yksi lähestymistapa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on metsämetafora, jolla en tarkoita Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin höpötyksiä metsänhoitamisesta, vaan tämä on muistaakseni kantautunut korviini Slavoj Zizekin kautta. Jos on eksynyt metsään, paras keino päästä sieltä ihmisten ilmoille on valita yksi suunta ja seurata sitä epäröimättä. Muuten jää kiertämään ympyrää. Politiikassa tämä tietysti tarkoittaisi, että sitoutuu yhteen utopiaan, jonka sisällöllä ei niin ole merkitystä, kunhan tavoittelee sitä määrätietoisesti. Eklektikot ja kompromissintekijät jäävät tästä näkökulmasta auttamatta kiertämään kehää metsässä.

Toiseksi voitaisiin ajatella yhteiskuntaa suht monimutkaisena ja suht hyödyllisenä koneena, jonka vikojen korjaaminen tai tekeminen paremmaksi on tavoitteena. Päinvastoin kuin metsämetaforassa, tässä lähdetään siitä, että emme missään nimessä halua luopua nykyisestä yhteiskunnasta. Tämä johtaa myös päinvastaiseen johtopäätökseen. Jonkin poliittisen ideologian tiukka noudattaminen saattaa johtaa koneen rikkoutumiseen. Koneen hallinta ja muuttaminen vaatii paljon byrokraattista tietoa koneen toiminnasta ja mahdollisten muutosten vaikutuksista sen eri mekanismeissa. Jos kone täyttää tehtävänsä edes tyydyttävästi, suhtautuminen muutoksiin on pääosin konservatiivista.

Siinä missä metsämetafora johtaa dogmaattiseen vallankumouksellisuuteen, konemetafora johtaa maltilliseen konservatiivisuuteen. Luonnollisesti poliittisen toimijan positio näihin kuvauksiin nähden riippuu siitä, miten arvokkaana hän nykyisenlaista yhteiskuntaa pitää. Jos kapitalismi on vaikkapa ekologisista, sosiaalisista tai moraalisista syistä kaikkein epätoivottavin tulevaisuuskuva, vallankumouksellisuus on houkuttelevaa. Jos taas kapitalismista luopuminen näyttää tarkoittavan johonkin esikapitalistiseen järjestelmään paluuta, konservatiivisuus (tai reformismi) tuntuu hyvältä, vaikka kapitalistinen kone olisikin menossa ikävään suuntaan. Siihen, miten arvokkaana poliittinen toimija nykyistä yhteiskuntaa pitää, vaikuttaa monenlaiset henkilökohtaiset tekijät ja havainnot. Poliittisesti passiiviset ihmiset taas ehkä tuppaavat hyväksymään metsän tai koneen sellaisenaan. Jaaha. Mitäköhän sitä itse ajattelisi.

Kun muistamme, että sosiaalisen todellisuuden instituutiot ovat valtaosin ihmisten tuotoksia ja jossain määrin riippumattomia luonnollisista reunaehdoista, vallankumouksellisuus tulee hieman ymmärrettävämmäksi. Kapitalistinen yhteiskunta näyttää toimivan, koska olemme eläneet siinä niin kauan ja sen instituutiot ovat meille tuttuja. Mikään ei estäisi meitä vallankumouksen jälkeen vakiinnuttamasta toisenlaisia instituutioita, jotka sopisivat paremmin käsitykseemme hyvästä yhteiskunnasta. Toisaalta tämäkin vaatisi yksityiskohtaista suunnittelua, tuskin haluamamme instituutiot itsekseen syntyisivät. Siis, vallankumouksellisuuskin on melkoista insinööritoimintaa. Insinöörit eivät ole kollektiivisen toiminnan asiantuntijoita, mutta vallankumouksen suunnittelussa olisi jotenkin tultava senkin kanssa toimeen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä.

Kuinka montaa metaforaa tai kielikuvaa ehdin jo käyttää? Kuinka hyödyllisiä ne olivat? Perinteisesti olen melko tiukasti reformisti vallankumouksellisen sijaan, eikä tämä hourailu sitä ainakaan vielä muuttanut.

Olisikohan aika pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä on tullut tehtyä viime aikoina. Tarkoitan tietysti sellaisessa sankarin kilven kiilloitusmielessä vain itse eniten arvostamiani asioita, en mitenkään erityisen kokonaisvaltaisessa mielessä. Sankariasetelmaa ei ehkä lainkaan lievennä se, että otsikko on napattu Antti Eskolan tuoreen retrospektiivisen teoksen alaotsikosta. En kuitenkaan aio maalailla ajan henkeä (Eskolan kirjan pääotsikko on Mikä henki meitä kantaa?), vaan tyydyn ihan vaan katselemaan työni jälkiä.

Kysymys on siis muutamasta itselleni tärkeimmästä kirjoitustyöstä, jotka valmistuivat viime vuoden aikana, ja jotka löytyvät alta lyhyiden selostusten kera. Pelaajabarometri 2009 poikkeaa muista teksteistä sikäli, että tein sitä palkkatyönä ollessani kesällä harjoittelussa Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Muut tekstit liittyvät enemmän tai vähemmän suoraan opiskeluun.

Ikkunoita, omenoita ja pingviinejä. Käyttöjärjestelmät Linuxin käyttäjien konstruktioina. (pdf)

Kandidaatintutkielma oli ensimmäinen alusta loppuun asti toteutettu empiirinen tutkimukseni ja harjoituksena varsin mainio. Vaatimattomuuden nimissä todettakoon tässä, että olin työtä tehdessäni juuri kiinnostunut harjoittamaan empiirisen tutkimuksen tekemisen taitojani, en niinkään tuottamaan yhteiskunnallisesti relevantteja tutkimustuloksia. Tutkimuskysymyksenä oli, millaisia merkityksiä Linuxin käyttäjät liittävät oman käyttöjärjestelmänsä lisäksi Windowsiin ja Mac OS X:ään ja onko heidän keskuudessaan tässä suhteessa vaihtelua. Tutkin aihetta sähköisesti kerätyllä lomakeaineistolla, johon etsin vastaajia erilaisilta Linux-yhteisöjen ja yliopiston ainejärjestöjen sähköpostilistoilta, minkä lisäksi vastauspyyntö oli muutamassa blogissa. Vastauksia kertyikin yllättävän paljon, 536.

Teoreettisena taustana on Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologiasta sekä Kuhnin tieteenfilosofiasta ponnistava konstruktionistinen teknologian sosiologia eli SCOT (social construction of technology), jota en jälkikäteen katsottuna käytä aineiston analysoinnissa tai tutkimustulosten tulkinnassa, vaan lähinnä jonkinlaisena filosofisena lähtöpaikkana teknologian tutkimiselle, maailmankatsomuksena. Analyysin ja tulkinnan avuksi olisin tarvinnut ehkä sosiaalipsykologisempaa teoriaa siitä, miten ihmiset muodostavat mielikuvia itselleen tärkeistä asioista (tässä tapauksessa Linuxista) sekä sille vastakkaisista asioista (Windows ja Mac). Aineiston ja teoreettisen viitekehyksen yhdistelmän tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sosiaalisesta rakentumisesta puhuva konstruktionismi hyödyntää useammin laadullisia aineistoja. Tämä omalla tavallaan radikaali ratkaisu on Pertti Tötön metodologisten pamflettien (lähinnä Syvällistä ja pinnallista, 2004) innoittama.

Analyysin apuna käytin faktorianalyysiä, jonka perusteella muodostin kolme summamuuttujaa (helppokäyttöisyys, eettisyys, luotettavuus), joita koskevista mielikuvista lopulta tuotin tietoa. Tutkimustulokset ovat intuitiivisesti varsin uskottavia jopa triviaaliuteen asti. Linuxin käyttäjillä on varsin positiivinen Linux-kuva, negatiivinen Windows-kuva ja neutraali Mac OS X -kuva. Naisilla ero Windows- ja Linux-kuvan välillä on systemaattisesti pienempi kuin miehillä, joskin sukupuolten väliset erot eivät näy korkeasti koulutetuilla vastaajilla.

Tietokoneohjelmat ja Marxin tavarateoria. (html verkkolehti Revalvaatiossa)

Loppukesästä valmistunut essee julkaistiin ystäväni pyynnöstä vasemmistolaisessa Revalvaatio-verkkolehdessä. Teksti on yritys eritellä otsikon mukaisesti tietokoneohjelma-tavaraan liittyviä kysymyksiä Karl Marxin Pääomassa esittämän tavarateorian valossa. Koska en ole liiemmin talouden, marxilaisen ajattelun, tietotekniikan enkä ohjelmistolisenssien asiantuntija, harrastelijamaisuus näkyy tekstissä väistämättä ja tavarateorian soveltamisessa innokkuuden määrä ylittää harkinnan ja varmuuden määrän. Tunnen myös harmillisen vähän (lue: en lainkaan) aihepiirille erittäin olennaista commons-keskustelua, joka on immateriaalitalouden myötä virinnyt uudelleen. Keskustelun juurethan ulottuvat ainakin yhteismaiden aitauksiin Englannissa 1600-luvulla, jota esimerkiksi Marx ja Polanyi pitävät olennaisena lähtölaukauksena kapitalismille.

Eräs kirjoituksen päähuomioista on, että tietokoneohjelmat varsinaisessa muodossaan – koodina – eivät ole markkinoilla vaihdettavia tavaroita, sillä ostaessaan ohjelman käyttäjä ei saa koodia käyttöönsä. Sen sijaan tavarana voidaan ajatella ohjelmiin liittyvää käyttöoikeussopimusta. Olennaista on myös, että koodina tietokoneohjelmat eivät ole niukka resurssi, vaan niiden kopioiminen ja levittäminen on käytännössä ilmaista. Kaupankäynnin edellytyksenä taas on juuri niukkuuden olosuhteet. Voidaan perustellusti väittää, että “luontaisessa” muodossa tietokoneohjelmat eivät taivu kapitalistiseen tavaramuotoon, vaan ne on pakotettava siihen erikseen tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön avulla.

Yksinkertaistaen tarinan voisi kertoa niin, että tietokoneiden kehittyessä ohjelmista muodostui uudenlainen “digitaalinen yhteismaa”, joka pian aidattiin yksityisomaisuudeksi ekspansiivisen pääoman toimesta. Richard Stallmanin perustama vapaiden ohjelmien liike on tulkittavissa eräänlaiseksi gramscilaiseksi vastahegemoniseksi voimaksi ohjelmien tavaramuotoistumiselle. Kuten viimeisestä tässä esitellystä kirjoituksestä käy ilmi, avoimen lähdekoodin ohjelmistot eivät kuitenkaan ole missään tapauksessa yhteensovittamattomia kapitalistisen voitontavoittelun kanssa.

Pelaajabarometri 2009. Pelaaminen Suomessa. (abstrakti, pdf ladattavissa)

Kuten aiemmin sanoin, tämä kirjoitus on syntynyt ollessani harjoittelussa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Pelaajabarometri on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien synty Suomessa -hanketta, jonka yhtenä koordinaattorina toimii tutkimusraportin toinen kirjoittaja, professori Frans Mäyrä. Väestöstä edustavalla otoksella poimittu kyselyaineisto koostui 1169 vastaajasta. Lomake oli lyhyt: iän ja sukupuolen lisäksi kysyttiin sitä, kuinka usein pelaa erilaisia ei-digitaalisia ja digitaalisia pelityyppejä. Lisäksi kysyttiin pelaamiseen käytettyä aikaa, rahaa sekä useimmin pelattuja pelinimikkeitä.

Kirjoituksessa ei teoretisoida tai esitellä pelitutkimuksen kenttää, vaan kyseessä on melko puhtaasti empiiristen tulosten raportointi. Tälle on kuitenkin tilaus: pelaaminen ilmiönä nousee julkisuuteen kerta toisensa jälkeen, ja siitä esitetään milloin minkäkinlaisia käsityksiä. Kuitenkaan yhtään koko väestön kattavaa tutkimusta pelaamisesta ei ole aikaisemmin tehty. Virhemarginaalit huomioiden tutkimuksen tulokset antavat luotettavan kuvan siitä, minkälaiset ikä- ja sukupuoliryhmät pelaavat minkäkinlaisia pelejä ja kuinka usein. Yksittäisenä lukuna tuloksista nousee esille “aktiivisten digitaalisten pelaajien” (pelaavat vähintään kerran kuukaudessa jotain digitaalista peliä) osuus väestöstä, joka on 51 %. Tulokset vahvistavat jossain määrin, että nuorten ja vanhojen välillä on keskimäärin olemassa “digitaalinen pelikuilu”. On kuitenkin selvää, että ero ei ole kategorinen: digitaalinen pelaaminen ulottuu kaikkiin tutkittuihin ikäryhmiin (10-75-vuotiaat). Sukupuolten välillä ei useimmissa pelikategorioissa ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Tästä huolimatta, kun tarkastellaan aktiivisimpia pelaajia, nuorten miesten tai poikien ryhmä nousee odotetusti esiin. Poikkeuksina tästä ovat ilmaiset selainpelit ja kännykkäpelit, jossa nuoret naiset tai tytöt ovat aktiivisin pelaajaryhmä.

Koska digitaaliset pelit ovat kulttuurin muotona nuori, on kiinnostavaa pohtia, miten se kehittyy jatkossa väestötasolla. On mahdollista, että pelaaminen pysyy enimmäkseen nuorten aktiviteettina, kuten se on tähän mennessä ollut, ja että nykyiset pelaajat ikääntyessään vähentävät pelaamista tai lopettavat kokonaan. Kuitenkin ehkä uskottavampi ennustus on, että pelaaminen jatkaa yleistymistään myös vanhempien keskuudessa sitä mukaa, kun yhä useampi ikäryhmä on elänyt yhä suuremman osan elämästään digitaalisten pelien aikakaudella.

Miksi avoin lähdekoodi on sosiologisesti kiinnostavaa? Verkostot, talous sekä sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko. (pdf)

Essee on kirjoitettu syksyllä 2009 hypermedian syventävien opintojen ensimmäistä kurssia (Digitaalisen median teorioita ja tutkimussuuntauksia) varten, ja intentiona oli tutustua avointa lähdekoodia käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jonka tuntemus kandidaatintutkielmassa oli osoittautunut puutteelliseksi. Tämän kurssin puitteissa fokuksena oli alun perin erityisesti talous – osittain juuri ennen kurssin alkua valmistuneen Marx-esseen seurauksena. Kirjoituksesta muodostui kuitenkin yleisempi, joskin samalla ehkä vähemmän syvällinen katsaus kolmeen seikkaan, jotka tekevät avoimesta lähdekoodista sosiologisesti kiinnostavan ilmiön.

Ensimmäiseksi “basaarityyppinen” anarkistinen kehitysmalli on hyvin vastakkainen perinteiselle ohjelmistokehitykselle. Se on teoriassa hierarkiatonta (eli käytännössä avointen ohjelmistoprojektien hierarkiat ovat heikkoja ja perustuvat pääasiassa osallistujien yhteisymmärrykseen – tyytymättömät voivat koska tahansa haarautua omaksi projektikseen, jota johdetaan eri tavalla). Formaalia työnjakoa ei ole, vaan ideaalitapauksessa kuka tahansa voi kontribuoida tai olla kontribuoimatta.

Toiseksi avoin lähdekoodi asettaa kyseenalaiseksi “immateriaalisen omaisuuden” käsitteen, jonka voi nähdä osana nykyaikaisen kapitalismin ydintä. On esitetty näkemyksiä, että avoimessa lähdekoodissa ja vastaavissa avointen sisältöjen projekteissa (creative commons, wikipedia jne.) olisi jotain, jossa olisi koko kapitalistisen talousjärjestelmän ylittävän siemen. Kun kuitenkin hyväksytään se tosiasia, että avoimen lähdekoodin ympärillä pyörii nykyisin voittoa tuottavaa liiketoimintaa, ja toisaalta otetaan huomioon empiiriset tutkimukset avointa lähdekoodia kehittävistä verkostoista, on selvää, että se ei ole ihan niin subversiivinen yhteiskunnallinen muoto kuin ensisilmäyksellä näyttää.

Kolmas kiinnostava piirre, “sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko” liittyy siihen materialismin haasteeseen, jonka teknologia tutkimuskohteena yleisestikin asettaa, ja palaa siten kandidaatintutkielmani teoreettiseen viitekehykseen. Teknologian sosiologiassa haasteeseen on pyritty vastaamaan puhumalla sosioteknisistä kokonaisuuksista tai saumattomasta verkosta “teknisen” ja “sosiaalisen” välillä, mikä on esimerkiksi vastoin Durkheimin kauaskantoista ja tiukkaa sosiologian metodisääntöä “selitä sosiaalista sosiaalisella”. Metafyysisesti on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja materiaalinen todellisuus eivät voi olla toisistaan erillisiä, mutta metodologisesti niiden erottaminen on mahdollista ja tähän mennessä sosiaalitieteissä normaalia.

Tämän aiheen käsittely on pitkä juttu – pitempi kuin mikä on tässä tarkoituksenmukaista ja itse asiassa myös pitempi kuin mikä oli varsinaisessa esseessäni tarkoituksenmukaista. Siihen voi halutessaan liittää myös marxilaisen ajatuksen tavarafetissistä. Nämä ovat lähinnä kehitelmiä ja vaatisivat loppuun viemiseksi paljon enemmän teoreettistä työtä.

Kuinka pitkään olenkaan ollut vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmien (VALO; lyhenne ei ole kovin vakiintunut ja käytän sitä tässä kokeillakseni, kuinka luontevalta se tuntuu) yhteisön sivustaseuraaja, aktiivisemmin tai passiivisemmin. Siitä lähtien, kun nelisen vuotta sitten ymmärsin, että Internet Explorerille on olemassa parempi vaihtoehto ja löysin OpenOfficen, avoimen lähdekoodin ajatus on aiheuttanut positiivista poltetta minussa. Siirtyminen Ubuntu Linuxin käyttäjäksi kohta kolme vuotta sitten oli looginen seuraus tästä kehityksestä. Kuten suuri osa meistä, minut oli jo alaikäisenä kastettu Windows-seurakuntaan. Virukset, käyttöjärjestelmän rapautuminen kuin itsestään ja kalliit lisenssimaksut (jotka tietenkin pakottivat nuoren piratismiin) ajoivat minut pois sieltä. Ja analogia jatkuu – Linuxiin emigroituminen tuntui yhtä vapauttavalta kuin sellaisesta uskontokunnasta eroaminen, jonka oppeihin ei ole aikoihin, jos koskaan uskonut.

Koko tämän ajan minulla on ollut polte, lähes uskonnolliselta tuntuva tunne siitä että tämä on oikein ja moraalista. Kuitenkaan en ole ajautunut mukaan yhteisöön, enkä edes mitenkään järjestelmällisesti tutustunut aiheeseen itsenäisesti. Mahdollisuuksia olisi kyllä ollut. Tampereella toimii Linux-käyttäjien ryhmä Linkku, verkko on täynnä erilaisia muita yhteisöjä. Richard M. Stallmanin kirjoituksia on saatavilla niin paljon kuin jaksaa lukea. Muut poltteet vain ovat olleet voimakkaampia.

Nyt olen toden teolla aloittanut VALO-tutkimuskirjallisuuteen tutustumisen ja ilmiön systemaattisemman pohtimisen. Jostain syystä juuri nyt on ideologisena poltteena alkanut ja vähitellen arkipäiväistynyt suhde leimahtanut uudelleen. Tuntuu, että tässä on kyseessä paljon suurempi ilmiö kuin se, että saa hyviä ohjelmia käyttöönsä ilmaiseksi ja laillisesti (en ole koodaaja enkä siksi voi käytännössä hyötyä koodin avoimuudesta juuri muulla tavalla). Eric Raymond vertaa avointa kehitysmallia basaariin ja suljettua katedraaliin (The Cathedral and the Bazaar, 2000), Pekka Himanen taas puhuu akatemiasta ja luostarista (Hakkerietiikka ja informaatioajan henki 2001). Luostarikatedraali vai akatemiabasaari? VALOn vetovoimaa ei lainkaan vähennä se, että sen toimintaperiaate vertautuu helposti tiedeyhteisön toimintaperiaatteeseen. Koodi (tutkimustulokset) jaetaan, jokainen halukas saa tehdä parannusehdotuksia ja ne vertaisarvioidaan.

Nyt kun olen päässyt vauhtiin asian kanssa, materiaalista ei tunnu olevan puutetta. Netistä löytyi useita tunteja aihetta käsittelevää videomateriaalia. Mainittakoon vaikka dokumentit Revolution OS ja The Code Linux, Mark Shuttleworthin esitelmä Ubuntusta ja Linus Torvalds Linuxin alkuperästä. Vertaisarvioitu internet-tutkimusta julkaiseva First Monday -verkkolehti on julkaissut lukuisia artikkeleita VALOsta ja vuonna 2005 kokonaisen teemanumeron. Ryhmä Tampereen yliopiston tutkijoita on tehnyt empiiristä tutkimusta VALOsta, esimerkiksi kehittäjien motiiveja tarkasteleva Protestant ethic strikes back.

Materiaalitulvan ja hajanaisten ajatusten seurauksena on toivottavasti jonkinlaista jäsentynyttä ajattelua. Toivon myös, että minut viime vuosina kiireisenä pitänyt sosiologia ja filosofia kontribuoivat tähän ymmärrykseen. Ehkä joskus opettelen myös ohjelmointia ja ehkä joskus uskaltaudun mukaan itse yhteisöönkin.

Laitoimme käyntiin kivaksi kesälukemiseksi Raamattu-lukupiirin. Ohessa luetaan todennäköisesti eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen oppikirjaa Raamattutieto. Itse ajattelin nyt mainion tilaisuuden tullen selailla myös vanhaa lukion oppikirjaani Uusi ankkuri.  Maanantain ensimmäisellä kokoontumisella tapahtuu jo paljon: maailma luodaan, ihminen karkotetaan paratiisista ja vedenpaisumus, Sodoma ja Gomorrakin ehditään polttaa, tämä kaikki vajaassa 30 sivussa. Lupasin pitää lyhyen puheenvuoron Mesopotamian mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta, Eerik taas kreikkalaisen mytologian vastaavasta. Alla on jotain kehittelyä aiheeseen liittyen, joka toimikoon iloisena starttina lukupiirille. Lähteenä on pääasiassa englanninkielinen Wikipedia.

Vedenpaisumus Mesopotamiassa

Vedenpaisumusmyyttejä on länsimaisen kulttuurin alkuvaiheilla kehitelty useampikin eri kulttuurien piirissä, joskin ne ovat pitkälti kopioita toisistaan. Vanhin niistä lienee sumerilainen luomismyytti tai “Eridu Genesis” (1700-luvulla eaa), jonka sankarina toimii Ziusudra. Jumalat ovat päättäneet tuhota ihmiskunnan, mutta veden, käsityön, älyn ja luomisen jumala Enki (tai Ea) varoittaa Ziusudraa, joka rakentaa suuren laivan, jolla hän selviää seitsemän päivää ja seitsemän yötä kestävän tulvan. Kaksi muuta pääjumalaa Anu (tai An) ja Enlil eivät pidä tästä, mutta lopulta armahtavat Ziusudran ja antavat hänelle ikuisen elämän Dilmunissa eli paratiisissa.

Kattavin säilynyt mesopotamialainen vedenpaisumuskertomus on Atrahasis-eepos, joka kertoo samannimisestä sankarista (1646–1626 eaa.). Se sijoittuu jo Hammurabin jälkeiselle babylonialaisen kulttuurin aikakaudelle, mutta on sisällöllisesti pitkälti Eridu Genesiksen kaltainen. Kuuluisin babylonialainen vedenpaisumuskertomus on tietenkin Gilgamesh-eepoksessa. Tarina on peräisin pitkästä sumerilaisesta perinteestä (Gilgamesh saattoi olla historiallinen sumerilainen kuningas), mutta eepoksen standardiversio on koottu vuosien 1300 ja 1000 eaa. välillä. Gilgamesh-eepoksen 11. taulussa sankari kohtaa Utnapishtimin, joka kertoo hänelle vedenpaisumuksesta, jonka seurauksena hän on saanut kuolemattomuuden. Gilgamesh tavoittelee myös kuolemattomuutta, mutta epäonnistuu molemmissa Utnapishtimin asettamissa tehtävissä. Lopulta hän ymmärtää, että ihmiset saavuttavat kuolemattomuuden vain kulttuurin ja sivilisaation avulla.

On huomattavaa, että Utnapishtimin kertomus Gilgamesh-eepoksessa on paikoin lähes sanalleen Atrahasiksesta. Vielä yksi mesopotamialaisesta mytologiasta Kreikkaan ja kristilliseenkin mytologiaan päätynyt henkilö on lautturi Urshanabi, joka vie Gilgameshin Utnapishtimin luo. Kreikkalaisessa mytologiassa kuuluisa lautturi on tietenkin Kharon, joka kuljettaa ihmisiä Haadekseen yli Styx-joen. Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä Kharon on lähes vastaavassa asemassa. Huomattavaa on myös, että kalevalaisessa perinteessä tointa hoitaa Tuonen tytti.

Vedenpaisumus Vanhan testamentin Genesiksessä

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset lisääntyivät nopeasti. Tähän täytyy huomauttaa, että tuohon aikaan ihmiset elivät pääasiassa 300-1000 vuotiaiksi. Ennen vedenpaisumusta Jumala rajasi ihmisen eliniän 120 vuoteen (6:3). Vedenpaisumusta edeltävässä tekstissä on myös polyteistisia viittauksia. Luvun 6 alussa erotellaan jumalten (monikossa!) pojat ihmisistä. Kun jumalten pojat yhtyvät ihmisten tyttäriin, syntyy jättiläisiä ja muinaisajan kuuluisia sankareita.

Ihmisten lisääntyessä Jumala näki, että myös pahuus lisääntyi. Jumala katuu tekemäänsä virhettä, ihmisen luomista ja päättää tuhota kaikki ihmiset ja eläimet vedenpaisumuksen alle. Aadamin ja Eevan jälkeläinen Nooa (minulle jäi epäselväksi, onko Nooa Kainin vai Setin jälkeläinen) on kuitenkin Jumalalle mieleen ja hän opastaa tätä rakentamaan suuren arkin, johon hän vaimonsa, poikiensa ja poikiensa vaimojen kanssa menisivät pelastumaan. Mukaan tulee myös seitsemän paria uhrikelpoisia eläimiä ja yksi pari epäpuhtaita. Vedenpaisumus kestää noin puoli vuotta, minkä jälkeen arkki rantautuu Ararat-vuoristoon. Jumala lupaa, ettei enää koskaan suuttuisi niin pahasti, että tuhoaisi ihmiskunnan. Hienosti. Hän tekee Nooan kanssa liiton ja tekee sateenkaaren sen merkiksi.

(9:18-26) Nooan poikien nimet olivat Seem, Haam ja Jafet. Nooa rupesi viljelemään maata ja perusti viinitarhan, mutta mitäpä muuta siitä seuraisi kuin juopuminen ja sammuminen alasti telttaan. Haam näki isänsä sammuneena ja meni ilmoittamaan siitä veljilleen, jotka kävivät (katse toisaalle kohdistettuna) peittelemässä isänsä. Kun Nooa selvisi ja kuuli tapahtuneesta, hän suuttui ja kirosi Haamin pojan Kanaanin veljiensä orjienkin orjaksi. Nooan kolmannen pojan jälkeläisistä, jafettilaisista, tuli Raamatun mukaan eurooppalaisia. Kiinnostavaa tässä on kulttuurihistoriallisesti se, että heprealaiset (myöhemmin juutalaiset) kuuluvat historiallisesti seemiläisiin kansoihin, kuten myös Raamatun “haamilaiset” eli kanaanilaiset. Kanaanilaiset (eli foinikialaiset) olivat kuitenkin heprealaisten vihollisia. On siis erittäin soveliasta tuomita Kanaan Seemin orjaksi. Huomattavaa on myös se, että heprealaiset laskivat haamilaisiksi kansoiksi lähinnä tummaihoiset Afrikkalaiset. Kanaanilaisten leimaaminen “neekereiksi” heidän seemiläisyydestään piittaamatta lienee siis ollut tosiaankin lähinnä propagandaa.

Mikäs tämä Tampereen yliopiston Linna-rakennuksessa palveleva ruokala oikein onkaan? Oho! Sodexo, näyttääpä epäilyttävältä. Ihmisoikeusloukkauksia, työläisten polkemista ja vankilabisnestä. En ehkä haluaisi syödä sellaisessa, enkä oikeastaan haluaisi, että täällä yhteiskuntatieteilijöiden keskellä olisi tuollainen yritys. Hmh, mitenköhän tänne saisi esimerkiksi opiskelijoiden omistaman Juveneksen? Ahaa! Täällähän on innokkaat opiskelijat järjestäneet boikotin, ja kojulla tarjotaan Sodexoa kritisoivaa tietoa ilmaisen kahvin kera! Mutta hyvät veljet ja siskot, mitä näenkään? Yliopiston hallinto on kutsunut poliisit paikalle. Onko täällä tapahtunut jotain rikollista? Kuuleman mukaan täällä, kaikille avoimessa sivistysyliopistossa, on häiritty kunnon monikansallisen yrityksen liiketoimintaa epäreilulla kilpailulla (ilmainen kahvi) ja kaiken lisäksi vielä tarjottu tietoa. Yliopistossa! Uskon yliopiston hallinnon hyvään tahtoon, mutta näkisin, että kriittisyys ja sananvapaus kampuksella ovat yliopistolle sopivampia arvoja kuin arveluttavan yrityksen imagon säilyttäminen.

Tilanteen etenemisestä on raportti mm täällä, lehtikirjoittelun koontia ja videokuvaa on tarjolla täällä. Boikottitiedote taas täällä.

Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on tällä hetkellä eduskunnassa sivistysvaliokunnan käsittelyssä. Ymmärtääkseni lakia nykymuodossaan kannattaa Keskustan ja Kokoomuksen edustajat, Vasemmistoliitosta Paavo Arhinmäki on äänekkäästi vastustanut lakia. Vihreiden edustaja Outi Alanko-Kahiluoto on myös aktiivisesti kritisoinut lain kohtia. Demarien kannoista en ole ihan varma, mutta luulisin (enkä jaksa ottaa selvää) heidän olevan kriittisiä, jos ei muuta niin oppositioasemansa vuoksi.

Olen ollut valitettavan passiivisesti mukana lakia kritisoimaan nousseen yliopistoliikkeen (Tampereella Toimiva yliopisto) toiminnassa. Mahtavaa on kuitenkin ollut nähdä, millaista yhteishenkeä ja -toimintaa kevään aikana on syntynyt. Toimiva yliopisto ja sen sisarukset muilla paikkakunnilla ovat ryhtyneet yliopiston uudelleenmäärittelyyn, ja mikä ehkä olennaista, itsemäärittelyyn. Lakiesityksessä yliopisto määritellään uudelleen viralliselta taholta, ylhäältä alaspäin. Virallisen määrittelyn suunta tosin on aina ja välttämättä tämä, mutta toiseen suuntaan etenevä, yliopistolaisista itsestään lähtevä määrittely on ehkä jopa perustavanlaatuisempi ja lopulta olennaisempi. Toimivassa yliopistossa on monenlaisia näkemyksiä siitä, millainen yliopiston tulisi olla, ja millainen yhteiskunnan tulisi olla. Arvokkainta minusta on kuitenkin keskusteluun ryhtyminen. Liike aikoo jatkaa toimintaansa kävi lakiesitykselle mitä tahansa. Yliopisto on, on aina ollut ja tulee aina olemaankin yhtä kuin yliopistolaiset.

Lakiesityksen suurimmat ongelmakohdat

1. En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua sille, miksi yliopiston hallituksessa ulkopuolisilla tulisi olla (käytännössä) enemmistö, varsinkin, kun lakia on markkinoitu autonomialla. Sinänsä en vastusta ulkopuolisten jäsenten läsnäoloa hallituksessa. Yliopistolaisilla tulee olla yliopiston hallituksessa enemmistö.
2. Hallituksen ulkopuolisine jäsenineen valitsee yliopiston sisäisistä ryhmistä koostuva kollegio, jonka siis olisi tarkoitus olla hallitusta ylempi elin. Käytännössä hallitus ei kuitenkaan vastaa toiminnastaan kenellekään, edes kollegiolle. Kollegiolla ei ole valtaa erottaa hallitusta tai sen jäsentä. Kokoomuksen Harri Jaskari piti paneelikeskustelussa tällaisena valtana sitä, että kollegio voi jättää myöntämättä hallitukselle vastuuvapauden, mutta se on laihaakin laihempi lohtu. Kollegion valtaa olisi siis tässä suhteessa lisättävä. Tämän lisäksi kollegion valintatavasta määrätään johtosäännössä, josta päättää yksin hallitus.
   
3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden periä maksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Maksuton koulutus on suomalaisen järjestelmän kulmakivi ja myös monille ulkomaalaisille syy tulla juuri Suomeen. Maksuttomuuden periaatetta ei tule murentaa, sillä se on, vaikka kuinka väitetään toisin, askel maksullisen koulutuksen suuntaan yleisemminkin. Ulkomaalaiset opiskelijat ovat ehdottomasti rikkaus, sen myöntänee jopa kokoomus. Lisäksi maksullisuus lisäisi olennaisesti ulkomaalaisten opiskelijoiden epätasa-arvoa, kun vain tarpeeksi varakkailla olisi mahdollisuus tulla Suomeen opiskelemaan.

Vihreät ja hallitusyhteistyö

Entä jos laki menee läpi? Vihreiden kannattajien nilkoille on potkittu kevään aikana jo ainakin Lex Nokian muodossa, ja yliopistolaki koskettaa heitä, Suomen akateemisinta kannattajakuntaa myös vahvasti. Hallituksessa istuvalle puolueelle tämä on ymmärrettävästi hankalaa. Molempien lakien kritisoijat ovat painostaneet Vihreitä voimakkaasti. Itsekin lähetin varsin vihaisen oloisen postin muutamalle kansanedustajalle ja Lex Nokian mentyä läpi olin valmis vaihtamaan puoluetta. Valinta olisi helppo, sillä Vasemmistoliitto on henkilökohtaisessa puoluemittarissa hätistellyt Vihreitä koko ajan. Toistaiseksi en kuitenkaan ole loikkaamassa. Sen sijaan tämän kevään tapahtumat saattavat etäännyttää minua puoluepolitiikasta ylipäätään, vaikka en ole ihan varma, onko sekään tarkoitukseni mukaista.

En hylkää Vihreitä, koska se on edelleen vähiten huono vaihtoehto, ja demokraattisessa järjestelmässä se on parasta, mihin puolue pystyy. Vihreät ovat puolustautuneet toteamalla, että oppositiopuolueet olisivat hallituksessa toimineet samalla tavalla. Hallitusohjelma on väistämättä kompromissi, jossa yksi puolue ei voi saada kaikkia tavoitteitaan läpi. Toisaalta luulen myös, että Vasemmistoliitolla olisi ollut paljon suurempi kynnys olla ylipäätään mukana porvarihallituksessa. Tätä painostajat toivoisivat myös Vihreiltä, nimittäin eroamista hallituksesta. Siten porvarihallitus olisi hölmöilyistään yksin vastuussa, eikä Vihreät tahraisi takkiaan. Tässä on kuitenkin kääntöpuoli, jonka Oras Tynkkynen ilmaisi blogissaan ja siellä käydyssä keskustelussa mielestäni varsin hyvin ilmaisee. Vihreät ovat saaneet hallituksessa asioitaan läpi. Keskusta ja Kokoomuskin ovat joutuneet taipumaan kompromisseihin. Lisäksi, useimmat Vihreiden intressit ja mielipiteet ovat hallituksessa vähemmistössä.

Vihreitä voi syyttää kaksinaamaisuudesta ja välistä vetämisestä, mutta minusta olisi parempi harrastaa metakritiikkiä koko Suomen poliittista järjestelmää kohtaan. Onko esimerkiksi hallitus-oppositio -jako mielekäs? Nykyisessä järjestelmässä käsitys, että kansanedustajat äänestävät parhaan tietämyksensä ja oman tuntonsa mukaan on kuitenkin väärässä. Entä olisiko suoralle demokratialle syytä antaa enemmän tilaa ja miten se tehtäisiin? Suora demokratia puolestaan nostattaa kysymyksiä siitä, miten selvillä “kansa” on asioista, onko nykyinen kansalaiskeskustelu riittävän laajaa ja millaisia keinoja esimerkiksi suurpääomalla on manipuloida “kansaa” verrattuna ammattipoliitikkoihin.

Voisiko joku yhteiskuntafilosofi tai politiikantutkija kertoa, millainen järjestelmä olisi oikeudenmukainen ja tuottaisi eniten onnellisuutta?

Kirjoituksen inspiraationa on itse aiheutettu ahdistuneisuus. Viihdetaiteilija Hectorin sanoin “Lauluja syntyy, kun vituttaa”. En ole toisaalta varma, että tämä on täysin itse aiheutettua, koska olen maailmassa, yhteiskunnassa ja muiden ihmisten keskellä elävä olio. Olen ennen kaikkea kapitalistisessa yhteiskunnassa elävä olio. Voinen sanoa, että tähän mennessä kuuluisin kapitalismiteoreetikko on Karl Marx. Pääoman lukeminen tarjoaakin tässä tilanteessa minulle välineitä ymmärtää itseäni ja tilannetta, johon olen joutunut, joten avataanpa joitain kirjaan liittyviä teemoja. Jos Marxin teoria ei kiinnosta, seuraavan osion saa skipata.

Työarvoteoria ja työvoiman riistäminen

Kapitalistisen tuotantomuodon kova ydin on pääoman ja palkkatyön suhde. Palkkatyöläinen myy työvoimaansa, pääoma (joka voidaan tästä lähtien hieman harhaanjohtavasti mutta retorisesti toimivasti henkilöidä kapitalistiksi) ostaa sitä. Itse asiassa kapitalisti ei osta työvoimaa samalla tavalla kuin palkkatyöläinen ostaa kaupasta makkaraa, vaan hän sijoittaa työvoimaan, eli vaihtelevaan pääomaan, kuten hän sijoittaa kiinteäänkin pääomaan, kuten rakennuksiin, koneisiin ja raaka-aineisiin.Marxin (ja häntä edeltäneen poliittisen taloustieteen) työarvoteoriassa työ on ainoa arvon lähde. Tästä ja syistä, joihin tässä ei ole tarkoituksenmukaista puuttua, johtuen työvoima-tavaralla on ainutlaatuinen kyky tuottaa lisäarvoa. Kapitalisti ostaa työvoimaa työmarkkinoilta sen täydestä hinnasta (eli arvosta), minkä jälkeen se on hänen omaisuuttaan. Palkkatyöläinen kykenee kuitenkin tuottamaan työpäivän aikana enemmän arvoa kuin hänen työvoimansa arvo, mikä tarkoittaa lisäarvoa kapitalistille.

Työhön kuuluu siis välttämätön osa, jonka aikana työvoima uusintaa itsensä, eli tuottaa oman arvonsa verran arvoa. Toiseksi on lisätyön osa, joka on “maksamatonta työtä”, kapitalistin omaisuutta. Näiden suhdetta Marx kutsuu työvoiman riistoasteeksi, jota ilman kapitalistinen tuotantotapa ei olisi mahdollinen. Pääoman ainoa intressi on kasvattaa itseään, mikä tarkoittaa maksimaalista lisäarvon tuotantoa. Lisäarvon osuutta kokonaisen työpäivän arvotuotteesta voidaan nostaa monella eri tavalla.

1. Marxin omana aikana ehkä räikein on työpäivän pidentäminen. Kun työvoiman uusintamiseen kuluva aika, siis välttämätön työa, pysyy ennallaan, työpäivän pidentäminen pidentää ainoastaan lisätyön osuutta.
2. Toinen, ehkä nykyisin viheliäisin keino nostaa riistoastetta on työn voimaperäistäminen eli intensiivisyyden nostaminen. Näin työpäivän aikana tehty työ ikään kuin tiivistyy, jolloin työvoiman uusintamiseen tarvittava arvo tuotetaan aiempaa nopeammin, jolloin taas lisätyön osuus työpäivästä kasvaa.
3. Kolmas keino nostaa riistoastetta on välttämättömän työn lyhentäminen, eli työvoiman arvon pienentäminen. Työvoima-tavaran arvo määräytyy niiden välttämättömien hyödykkeiden arvon mukaan, jotka vaaditaan työvoiman uusintamiseen. Jos siis esimerkiksi tehokkaampia koneita kehittämällä saadaan ruoan hintaa alaspäin, se alentaa myös työvoiman arvoa, ja siten nostaa lisätyön osuutta työpäivästä.

Näiden lisäksi yksittäinen kapitalisti voi pyrkiä tilapäisiin kilpailuetuihin investoimalla tehokkaampiin koneisiin, jolloin hänen tehtaassaan tuotetaan keskimääräistä enemmän tavaroita samassa ajassa. Tämä etu väliaikainen siksi, että muiden omaksuessa samat tuotantotavat erot tasoittuvat, jolloin kaikki tuottavat jälleen yhtä paljon. Nyt yksittäisen tavaran arvo on vain pienentynyt.

Loppuun palaminen

Marx esittää, että työvoiman myymisellä on työläiselle peruuttamattomia seurauksia. Ihmisen aika maailmassa on rajallinen, minkä vuoksi työläisellä on jokaisen myydyn työtunnin jälkeen vähemmän aikaa ennen loppua. Yksittäinen työläinen siis myy elinvoimaansa ja kuoleentuu palkkatyöprosessissa. Kapitalistin on kuitenkin huolehdittava, että työmarkkinoilla on jatkuvasti tarpeeksi työvoimaa myynnissä, joten hän ei voi polttaa työläisiä loppuun liian nopeasti, esimerkiksi teettämällä ylipitkiä ja äärimmilleen voimaperäistettyjä työpäiviä. (Tästä kapitalistin ei tosin tarvitse olla huolissaan, jos on olemassa käytännössä rajaton työvoimareservi, joka on valmis ottamaan millaista työtä tahansa vastaan. Tähän suuntaan tilanne tietenkin menee esimerkiksi taantuman aikana, kun työttömyys lisääntyy.)

Miksi puhun palkkatyön ja kapitalistin suhteesta, kun tarkoitukseni on avautua omasta tilanteestani opiskelijana? Näkisin, että kuoleentuminen, elinvoiman ehtyminen, työn voimaperäistäminen ja työpäivien pidentäminen ovat hyvinkin osa myös opiskelijan elämää. Sen tietää jokainen, joka on täyden luento- ja kokouspäivän jälkeen valvonut yönsä lukemalla tenttiin. Tai jokainen, joka yhden päivän aikana on hoitanut kymmenen erillistä ajattelutyötä vaativaa tointa dynaamisen nuorekkaasti, usein jopa ajatellen montaa asiaa samaan aikaan. Näin on tietenkin lähinnä silloin, kun hän itse itsensä siihen tilanteeseen ajaa. Normaalistihan opiskelijat viettävät leppoisaa elämää, lukevat toisinaan kiinnostavia kirjoja ja kirjoittavat pohdiskelevia tekstejä heitä itseään kiinnostavista asioista. He käyvät viikolla kaljalla opiskelupaikkakunnallaan ja viikonloppuna kotipaikkakunnallaan. Nyt kuitenkin haluan kysyä uudelleen, onko itsensä loppuun polttaminen opiskelijan oma valinta? Millaiset normit ohjaavat opiskelijaa? Eivätkö pitkät ja intensiiviset päivät ole osoitus juuri siitä, mitä opiskelijalta odotetaankin: nuorekkaasta dynaamisuudesta? Koska en itsekään tiedä vastausta, kysyn uudelleen: olenko itse oman kuoleentumiseni toimeenpanija, voimaperäisyyteni lisääjä ja työpäivieni pidentämisen kiivas vaatija?

Vähän on jäljellä siitä stoalaisesta mielenrauhasta, josta yleensä saan nauttia. Itse asiassa juuri tuo mielenrauha tai sen tuottama illuusio kaikkivoipaisuudesta näyttävät jopa olevan nykyisen ahdistustilani takana. Yhtäkkiä en olekaan kykenevä astumaan maailman ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä ja itseäni sen osana ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta, Arkhimedeen pisteestä. Maailma on kahlinnut minut sisäänsä tavalla, jonka en uskonut olevan mahdollinen. Stoalaisen täydellisen mielenhallinnan väitteen pahin virhe onkin absoluuttisuus: taitava ihminen hallitsee mielensä tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt olen joko menettänyt jotain tuosta taidosta tai – mikä näyttää olevan lähempänä totuutta – törmännyt luonnollisiin rajoihini. Näin ilmaistuna edellä mainittu huomio itse asiassa tavallaan pelastaa stoalaisuuden: ihminen on sellainen kuin se on, ja toisin luuleminen on väärin luulemista. Omien rajojensa tunteminen on olennainen osa stoalaista viisautta. Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin jossain vaiheessa perusteellisemman selvityksen omasta viime aikoina hankalammaksi käyneestä suhteestani stoalaisuuteen, joten jätettäköön se tässä yhteydessä. Katsotaan, onko stoalaisuudesta tulevaisuudessa mielenrauhani palauttajaksi, mutta avaudutaan nyt ensin loppuun.

Purkautuminen blogiin voi auttaa hetken, mutta objektiivisesti se ei arkiseen tilanteeseeni vaikuta mitenkään. Olin tämänhetkisen flunssani alkaessa hieman toiveikas, että nyt voisin legitiimisti hengähtää kunnolla ja katsoa asioita tervellisemmästä perspektiivistä – pakotettuna sängynpohjalle. Tauti ei ole tavallista flunssaa vakavammaksi kehittynyt eikä siten tarjonnut minulle pelastusta. Nyt odotan loppuun palamista tai vaihtoehtoisesti sitä, että kiire loppuu itsestään. Kumpi toteutuu, lyödäänkö vetoa?

Sanoin viime kirjoituksessa tekeväni kandia siitä, millaisia mielikuvia Linux-käyttäjillä on Linuxista, Windowsista ja Macista. Kysely on nyt netissä. Jos siis koet olevasi Linux-käyttäjä, käyhän vastaamassa. Aikaa kyselyn naksutteluun menee luultavasti alle 20 minuuttia, ja vastauksia voi antaa perjantaihin 16.1. asti.

Joku on ehkä saattanut arvatakin, että olen ollut melkoisen innoissani viime aikoina avoimeen lähdekoodiin (FOSS, free and open source software) liittyvistä asioista. Mauttoman oloisen otsikon mukaisesti käsittelen tässä tekstissä joitain aikaisemmassa FOSS-tutkimuksessa tehtyjä erotteluita sekää omaa suhdettani noihin kysymyksiin muutamalta eri kantilta, kuitenkin kokonaisuutena hyvin haparoivasti. Ei siis ole luvassa kaunista alkua, keskikohtaa ja loppua.

Historiani aiheen parissa ulottuu noin kolmen ja puolen vuoden päähän, kevääseen 2005. Aloin käyttää Firefoxia ja OpenOfficea melko käytännöllisistä syistä: Firefox on käytettävämpi ja tietoturvallisempi kuin Internet Explorer, OpenOffice on ilmainen. Silloisessa piraattiwindowsissani ei ollut piraattiofficea. Ja miksi joku haluaisi maksaa satoja ohjelmistosta, jollaisen saa ladattua netistä ilmaiseksi – laillisesti? Jonkinlainen ideologisen tasonkin kiinnostus oli olemassa, mutta ei mitään kokonaiskuvaa FOSSista ilmiönä tai liikkeenä. Myös Linux oli sitä mitä se useimmille on: hämärä ja pelottava käyttöjärjestelmä, jolla ei voi pelata ja jota lähinnä nörtit käyttävät.

Ei-niukka resurssi

Varsinaisesti homma alkoi syksyllä 2005, kun istuin Tere Vadénin vetämällä hypermedian Studia Generalia -luentosarjalla otsikolla Hypermedia ja yhteiskunta. Eräs Vadénin pointti käsitti itse asiassa immateriaalioikeudet laajemminkin. Jo klassisen poliittisen taloustieteen mukaan tavaroiden vaihto markkinoilla perustuu siihen, että ne ovat käyttöarvoja ostajalle, mutta vain vaihtoarvoja myyjälle. Tietenkään mitään arvoa ei ole sellaisella tavaralla, jonka saa käyttöönsä ostamattakin. Materiaaliset hyödykkeet – varsinkin jos niiden valmistamiseksi on tehty työtä – ovat niukkoja resursseja. Jos ostan omenan, myyjä ei enää voi myydä uudelleen tai käyttää sitä. Samoin on äänilevyn laita.

Tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti, jos äänilevy muutetaan digitaaliseen muotoon. Levyn sisältö muuttuu informaatioksi, nolliksi ja ykkösiksi. Tietokoneella nollien ja ykkösten kopiointi on äärimmäisen yksinkertainen prosessi, ja siten digitaaliset sisällöt eivät ole luonnostaan niukka resurssi. Ne ovat sitä keinotekoisesti. Nollien ja ykkösten jonot pitää saattaa jonkun yksityisomaisuudeksi patenttien ja lisenssien avulla, jotta niistä voisi käydä kauppaa. Ja teknisesti se on jokseenkin analogista sille, että laitetaan ilmaa purkkiin ja myydään sitä muiden hengitettäväksi.

Ikkunoita ja pingviinejä: käyttöjärjestelmät Linux-käyttäjien konstruktioina

Tällä hetkellä olen kirjoittamassa tutkimussuunnitelmaa kandidaatintutkielmalle, jossa aion tehdä jonkinlaisia profiileita Linux-käyttäjistä. Toteutus tulee olemaan lomaketutkimus, jossa kysytään taustamuuttujien lisäksi syitä käyttää Linuxia, osallisuutta Linux-yhteisöön sekä kartoitetaan semanttisen differentiaalin menetelmällä Linux-käyttäjien mielikuvia omasta käyttöjärjestelmästään, Windowsista ja Macista.

Olen projektista varsin innoissani monestakin syystä. Itsestään selvin syy on tietenkin aihe, mutta lisäksi tutkimus on kvantitatiivinen, mitä voi pitää nykyisessä sosiaalitieteellisessä paradigmassa jopa poliittisena kannanottona. Tarkoitukseni on Pertti Tötön ja Pirullisen positivismin paluun innoittamana osoittaa, että kvantitatiivinenkin tutkimus voi olla älykästä, reflektoivaa ja teoreettista. Lisämausteen tuo se, että en ole tekemässä mitään yhteiskunnan perusrakenteen analyysiä, jollaiseen lomaketutkimus usein liitetään, vaan teen kuitenkin eräänlaista mikrososiologiaa ja tutkin marginaalista ryhmää. Edelleen soppaa sekoittaa se, että aion kuitenkin asettautua maltilliseksi konstruktionistiksi ja tutkia ensi sijassa juuri Linux-käyttäjien omia käsityksiä asioista. Konstruktionistis-mikrososiologinen kvantitatiivinen tutkimus. Kuulostaa hykerryttävän juhlavalta.

Teoreettisena taustana minulla on teknologian sosiaalinen rakentuminen (social construction of technology, SCOT), jonka on lanseerannut pääasiassa hollantilainen insinöörisosiologi Wiebe Bijker. Lisäksi käytän hyväkseni avoimen lähdekoodin tutkimuksessa tehtyjä erotteluita ja saatan ujuttaa myös muutaman marxilaisen idean joukkoon. Palatkaamme kuitenkin itse aiheen taustojen pariin.

Politiikkaa vai tehokasta organisoitumista?

Jos FOSS yhteisöä tarkastelee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on jaettavissa kahteen hieman eri motivaatioilla toimivaan ryhmään, vapaiden ohjelmien liikkeeseen ja avoimen lähdekoodin liikkeeseen. Ensin mainittu on poliittisesti ja moraalisesti voimakkaammin sitoutunut ja sillä on selkeä yhteiskunnallinen missio: tietokoneohjelmat eivät saa olla kauppatavaraa. Richard Stallman perusti 1980-luvun alussa GNU-projektin vastalauseeksi sille, että tietokoneohjelmien patentointi oli yleistynyt ja niistä oli tehty liiketoimintaa. Hän kieltäytyi estämästä ohjelmiensa käyttäjiä jakamasta ohjelmia keskenään, kuten tekijänoikeuksia puolustavat koodaajat. Tarkoitus oli ensisijaisesti poliittinen. Stallman (1999, 56) määrittelee ohjelman vapaaksi, jos:

1. Käyttäjällä on oikeus ajaa ohjelma missä tarkoituksessa tahansa.
2. Käyttäjällä on vapaus muokata ohjelmaa tarpeidensa mukaiseksi, mikä edellyttää pääsyä lähdekoodiin.
3. Käyttäjällä on oikeus jakaa kopioita ohjelmasta ilmaiseksi tai maksua vastaan.
4. Käyttäjällä on oikeus jakaa muokattuja versioita ohjelmasta, jolloin koko käytäjäyhtesö voi hyötyä hänen parannuksistaan.

Avoimen lähdekoodin liike on organisoitunut Linus Torvaldsin ympärille, ja sen tarkoitusperät ovat käytännönläheisemmät, vaikka se operoikin samoilla välineillä. Kehittäessään Linux-käyttöjärjestelmän ydintä Torvalds julkaisi sen avoimella lisenssillä, jotta sen kehitys olisi tehokkaampaa, useampi ihminen voisi osallistua siihen ja vältettäisiin päällekkäistä työtä. Suuri määrä kehittäjiä ja beta-testaajia takaisi tehokkaan ongelmanratkaisun ja toimivan käytettävyyden. Torvalds on julkisesti ilmaissut vierastavansa Stallmanin ajatuksia ja sitä, että FOSS-yhteisö suuntautuisi aggressiivisesti esimerkiksi Microsoftia vastaan.

Miksi olla mukana yhteisössä?

Miksi kukaan haluaisi antaa työnsä tulokset ilmaiseksi muiden käytettäväksi? Ohjelmoinnin selkein ero muunlaisiin töihin ja niiden tuotteisiin on edellä mainittu ei-niukkuus. Antamalla koodin muiden käytettäväksi koodaaja ei menetä mitään muuta kuin aikaansa. Ja kuten myös edellä mainittua, ei-niukkuus tekee myös työn tuotteista laskuttamisesta teknisesti vaikeaa. Mutta aikakin on rahaa. Miksi luovuttaa sitä pois vastikkeetta? Avoimen ohjelman koodaaminen ja kehittäminen eivät toki ole vastikkeetonta toimintaa, vaikka työn tuloksia ei voikaan myydä. Niklas Vainio ja Tere Vadén listaavat joukon empiirisissä tutkimuksissa esiintyneitä syitä, miksi koodaajat kontribuoivat avoimen lähdekoodin projekteihin.

1. Altruismi. FOSS-kehittäjien on usein ajateltu olevan epäitsekkäitä hyväntekijöitä, jotka uhrautuvat yhteisen hyvän vuoksi. Tämä on toki varsin epäuskottava selitys. Lähempänä totuutta voisi olla altruistisen ihmisen leima, jonka koodinsa luovuttaja saa – hänhän saa selkeän “hyvän ihmisen” maineen, mistä on epäilemättä hyötyä arvostuksen muodossa. Altruismin olemassaolo ylipäätään on hyvin ongelmallinen ajatus
2. Politiikka. Stallmanin poliittinen manifesti on monelle edelleen motivaationa kehittää avointa lähdekoodia. Poliittiset intressit liittyvät siis FOSS-yhteisön “vapaiden ohjelmien” siipeen.
3. Hedonismi. Kuten hakkerit saavat nautintoa onnistuessaan murtautumaan mitä parhaiten suojattuihin tietokantoihin ja palvelimiin ilman mitään muuta päämäärää kuin itse murtautuminen, FOSS-kehittäjät voivat kokea myös itsetoteutuksen tunnetta. Tutkimusten mukaan avoimen koodin kehittäjät nauttivat koodaamisesta enemmän kuin kollegansa suljetulla puolella.
4. Yhteisö. Yhdessä oleminen ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat sinänsä “pyhää” kokemusta tuottavia ilmiöitä. Tämän tiesi varsin hyvin jo sosiologian klassikko Émile Durkheim. Lisäksi monille FOSS-yhteisö on keskeinen identifioitumisen kohde ja osallistuminen siten identiteetin rakentamista.
5. Oma tarve. Käytännöllisemmin suuntautuneet FOSS-kehittäjät julkaisevat koodinsa avoimena siksi, että toivovat muiden samanlaisen tarpeen omaavien parantelevan koodia. Kyse on vain tehokkaasta yhteistyön ja yhteisten päämäärien saavuttamisen muodosta.
6. Maine. Osallistuminen menestyneeseen projektiin on koodaajalle meriitti huolimatta siitä, onko projekti avointa vai suljettua koodia.
7. Oppiminen. Avoimet ja toimivat ohjelmat ovat mainioita ohjelmoinnin opinkappaleita, koska niihin on kenellä tahansa pääsy.
8. Rahapalkka. Yhä kasvava joukko FOSS-kehittäjistä toimii yritysten palkkalistoilla ja heille maksetaan avointen ohjelmien, ajurien tms. kehittämisestä. Tässä tilanteessa yksilö ei luovuta työaikaansa ilmaiseksi, mutta toisaalta yritys luovuttaa. Tällaisia yrityksiä kuitenkin on edelleen olemassa, joten itse asiassa avointen ohjelmien kehittämisestä on niille taloudellista hyötyä, vaikka ne eivät suoraan voisikaan myydä itse ohjelmia. Ymmärrettävänä esimerkkinä on esimerkiksi laitevalmistajat, jotka kehittävät laitteilleen avoimia ajureita kasvattaakseen potentiaalista ostajakuntaa.

Miksi minä katson olevani mukana FOSS-yhteisössä? En osaa koodata pätkääkään, joten useimmat syyt rajautuvat heti pois. Toisaalta juuri se saattaa vahvistaa olemassa olevia syitä. Kontribuutioni on tiedonvälitys, ilosanoman levittäminen, agitointi, epäluulojen lievittäminen, ohjemien/järjestelmien asentaminen ja (alkeellinen) tekninen tuki. Haluaisin ajatella olevani altruisti, mutta jään saman tien kiinni altruisti-leiman tuoman hyödyn tavoittelusta. Sen sijaan identiteetin rakentaminen on selvä motivaatio puhua avoimesta lähdekoodista ja olla jollain tapaa yhteisössä mukana. Poliittiset syyt ovat myös minun kohdallani selvät. Olen yleisemminkin markkinakriittinen, ja minusta on vähän epäilyttävää, että käytännössä yhdellä yrityksellä on niin paljon valtaa vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen arkeen, vieläpä kun tuote ei teknisesti edes ole kelvollinen kauppatavaraksi (edelleen ei-niukkuus). Viimeisimpänä voisin väittää, että myös oppiminen motivoi minua. En tarkoita koodaamaan oppimista – siihen tarvitsisin hieman järjestäytyneemmän alkusysäyksen, esimerkiksi kurssin (mikä tosin on myös ollut mielessäni). Pitämällä itseni jollain tapaa ajan tasalla siitä, mitä FOSS-maailmassa tapahtuu, tulen myös seuranneeksi tietotekniikan yleisempaakin kehitystä ja ehkä jopa oppineeksi jotain uutta siihen liittyen. Säätämistä siis.

Kirjallisuutta

Stallman (1999): The GNU Operating System and the Free Software Movement. Teoksessa DiBona, Ockman, & Stone (toim.): Open Sources: Voices from the Open Source Revolution. (ss. 53-70) Sebastopol, O’Reilly.

Vainio & Vadén (2006): The Sociology of Free and Open Source Software Communities: Motivations and Structures. Teoksessa Helander & Martin-Vahvanen (toim.): Multidisciplinary Views to Open Source Software Business. (ss. 10-22) Tampere, eBRC Research Reports 33.