Avainsana-arkisto: Erving Goffman

Kasvokkainen vuorovaikutus rituaalina (Tunteiden sosiologia 31.1.)

Jari Aro esitti luennolla säännön: missä on rituaaleja, siellä on pyhää. Nähdäkseni tämä ajatus on ristiriidassa sen yleistyspyrkimyksen kanssa, johon Randall Collins pyrki durkheimilaisessa rituaaliteoriassa. Collins halusi yleistää rituaaliteorian koskemaan kaikkia sosiaalisia kategorioita, ei ainoastaan pyhää. Aron muotoilun perusteella kaikkiin rituaaleihin liittyy pyhä, eli Collinsin yleistys on sisällöltään tyhjä. Olen itse taipuvainen ajattelemaan Durkheimin rituaaliteoriaa myös niin, että pyhä on aina mukana.

Aikaisemmilla kerroilla tuli jo esille, että kasvojen säilyttämistä voitaisiin pitää nykyajan suhtellisen sekulaarissa yhteiskunnassa melko universaalina pyhänä. Tietenkään tämä ei ole vain nyky-yhteiskunnan ominaisuus; on melko vaikea kuvitella yhteiskuntaa, jossa toisten kunnioittaminen tällä tavalla ei olisi äärimmäisen tärkeää. Erving Goffman oli kiinnostunut rituaaleista, jotka pitävät kasvokkaista vuorovaikutusta yllä. Hänen mukaansa vuorovaikutukseen sisältyy aina voimakas emotionaalinen ja moraalinen lataus, jonka tarkoituksena on säilyttää omat ja muiden osapuolten kasvot. Kasvojen menettämisestä seuraa häpeän tunne, joka on kiusallinen kaikille tilanteeseen osallistuville.

Thomas Scheff on aiheellisesti huomauttanut, että Goffmanin teoriassa on kyse yhtä lailla ylpeydestä ja kunniasta kuin häpeästä. Positiiviset vuorovaikutusrituaaliin liittyvät tunteet voidaan jakaa ylpeyteen (velvollisuus omien kasvojen säilyttämisestä), kunniaan (velvollisuus säilyttää kasvonsa suhteessa yhteisöön ja yhteiskuntaan) ja arvokkuuteen (itsehillintä ja -hallinta käyttäytymisessä). Kun ihmisten oletetaan samanaikaisesti pitävän huolta omista kasvoistaan ja kanssaihmisten kasvoista, seuraa vastavuoroinen kunnioitus, joka voidaan ajatella merkittävänä yhteiskunnallisen integraation osatekijänä. Tämä rituaalinomainen toiminta saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta käytännössä se tapahtuu rutiininomaisesti ja tiedostamatta.

Goffmanin teoriaa on kritisoitu siitä, että se ei käsittele lainkaan sellaisia tilanteita, joissa joko kasvojen säilyttäminen ei onnistu tai häpäisy on tarkoituksellista. Siinä ei siis juurikaan puututa epäsymmetrisiin vuorovaikutuksen muotoihin ja valta-aspektiin. Esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaamisessa käytetään usein hyödyksi juuri näitä oletuksia vuorovaikutuksen säännöistä, joita sitten rikotaan. Jos sääntöjä ei olisi olemassa, rikkomisella ei olisi samaa häpäisevää vaikutusta. Goffmanin teoria kuvaakin oivallisesti sujuvaa vuorovaikutusta, joka kuitenkin käytännön tilanteissa toteutuu sellaisenaan harvoin. Tahattomia ja tahallisia kasvojen menetyksiä tapahtuu jatkuvasti. Billigin huomautus, että tarvitaan lisäksi jokin mekanismi, joka tuo esille sosiaalisen vallan vuorovaikutustilanteissa, vaikuttaakin varsin tervetulleelta.

Goffmanilaisilla vuorovaikutuksen säännöillä pelataan usein myös huumorissa, sillä niiden rikkominen ja siitä seuraava hämmennys tai nolostuminen on sivustakatsojalle usein hilpeää. Joitakin sketsejä voidaan jopa tavallaan pitää hyvinkin tarkkanäköisinä analyyseinä vuorovaikutuksen säännöistä. Esimerkiksi Monty Pythonin tai Pulkkisen huumori tekee usein näkyväksi itsestäänselvyyksiä vääntämällä ne absurdin tuntuisiksi. Niissä tosin saatetaan puuttua laajempiinkin yhteiskunnallisen järjestyksen asioihin kuin kasvokkaiseen vuorovaikutukseen.