Avainsana-arkisto: ihmisluonto

Lopuksi: strukturalismista ja oman tunnekäsityksen kehittelyä

Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.

Luonto, kulttuuri ja evoluutio (Tunteiden sosiologia 17.1.)

Jonathan Turnerin neljän perustunteen lisäksi psykologi Robert Plutchik katsoi inhon, yllättyneisyyden, innostuksen ja hyväksynnän kuuluvan perustunteisiin. Plutchikin ”tunneympyrä” esittääkin varsin mielenkiintoisen teorian, joka vertautuu väriympyrään. Kahdeksan perustunnetta siis asettuvat ”ympyrälle” siten, että vastakohdat ovat vastakkaisilla puolilla. Ne sekoittuvat ja yhdistyvät monilla eri tavoilla, jolloin niistä voidaan johtaa lopulta kaikki tunteet. Mitä kauempana ympyrällä yhdistettävät tunteet ovat, sitä monimutkaisempi on muodostuva uusi tunne. Lisäksi kesto ja intensiteetti vaihtelee. En osaa sanoa, kuinka hyvin perusteltuja Plutchikin ympyrän asettelut ja yhdistelmät ovat. Ensivaikutelma on kuitenkin se, että tämä en ennen kaikkea vain briljantti teoria. Aivoissa tuskin on mitään tunteita ohjailevaa kääntyilevää ratasta, ja metaforankin tasolla perusteluita tällaiseen malliin on hankala nähdä. Toisaalta, turha tuomita lukematta.

Kuten sanottua, biologian ja kulttuurin vastakkainasettelu tulee väistämättä esille tunteista puhuttaessa. Miten paljon tahansa tämä jaottelu onkin ollut ominaista sosiologialle (jonka oli historiansa alkuaikoina osoitettava oma tarpeellisuutensa, vrt. Durkheimin metodisääntö: selitä sosiaalista sosiaalisella), voidaan tämän vastakkainasettelun hyödyllisyys kyseenalaistaa. Sinänsä ongelma on paljon vanhempi kuin sosiologia tieteenä. Olihan jo Platonilla selkeästi dualistinen maailmankuva, ja edelleen tätä näkemystä vahvisti Descartes. Sortumatta sen suurempaan reduktionismiin suuntaan tai toiseen on mahdollista nähdä ”luonto” ja ”kulttuuri” saman ilmiön eri puolina tai eri ominaisuuksina. Lähes jokaisessa ilmiössä on luonto-elementti ja kulttuuri-elementti.

Luennoitsija Aro esitti, että luonto antaa valmiudet kehittyä tietynlaiseksi, kulttuuri määrittelee sen, miten nämä valmiudet toteutuvat. Itse olen mieltänyt tämän suhteen jonkinlaisena puuna, joka kasvaa siemenestä (metaforista kun pidän). Siemen ja geenit edustavat luontoa, johon on koodattu eräänlainen platonilainen puun idea. Samoista geeneistä kasvaa kuitenkin erilaisia puita ympäristön vaikutuksesta riippuen, ja tämä ympäristön vaikutus vastaa kulttuuria. Tässä metaforassa tosin unohtuu ihmisen kolmas aspekti: psyykkinen. Puulla ei ehkä voi olettaa olevan tietoisuutta, joka sen kasvua ohjaisi, mutta ihmisestä tällainen oletus on hieman helpompi tehdä.

Tämän kaltaiseen luonto-kulttuuri -erottelun kuittaamiseen liittyy myös sellainen käytännön ajattelun ongelma, että tämän lyhyen ajatusketjun jälkeen on helppoa keskittyä ainoastaan omaan perehtyneisyyden ja kiinnostuksensa alueeseen. Näin siis sosiaalitieteilijä saattaa periaatteessa hyväksyä geneettiset realiteetit, mutta käytännössä kuitenkin unohtaa ne ja tehdä jopa biologisen tiedon kanssa ristiriitaista tiedettä. Sama on mahdollista toki myös toisin päin. Jollain tapaa siis molemmat aspektit (tai tarkemmin kaikki kolme) olisi syytä pitää mielessä jatkuvasti, vaikka sitten ehkä erikoistuisikin tutkimaan jonkun puolen erityiskysymyksiä.

Jos lähdemme siitä, että tunteet eivät ole pelkkiä kulttuurisia merkityksiä, on meidän siis pakko olettaa jonkinlainen universaali ihmisluonto, siis fysiologia ja anatomia. Tunteilla on oltava neurologinen perusta. Jos lisäksi hyväksymme evoluutioteorian yleiseksi maailmanselitykseksi, meidän on oletettava, että kyky emootioihin on evoluutioprosessissa muodostunut sopeutuma. Jonathan Turner esittää, että tunteiden evoluutiokehitys on yhteydessä lauman sosiaaliseen tiiviyteen. Tunteet liittyvät kiinteästi myös kommunikaation varhaisiin muotoihin, sillä tunteiden näyttäminen eleillä, ilmeillä ja äänillä sekä näiden viestien tulkitseminen on ollut lauman sosiaalisen toiminnan kannalta oleellisen tärkeää.

Myös apinoilla yleisemmin esiintyvä kyky nähdä itsensä objektina, erottaa itsensä ympäristöstä on mahdollistanut minuuden kehittymisen ja siten myös sosiaalisen kontrollin. On mielenkiintoista pohtia, missä vaiheessa kulttuuri on astunut mukaan kuvaan tai missä vaiheessa se on ottanut viettiä suuremman roolin sosiaalisissa tunteissa. Jos vaikka häpeän tunteen kokemisesta on ollut valintaetua tilanteissa, jossa on tehnyt laumalle jotain haitallista, niin missä vaiheessa on alkanut kehittyä opittuja normeja, joiden rikkominen aiheuttaa saman tunteen?