Avainsana-arkisto: kasvot

Kohteliaisuudesta (Tunteiden sosiologia 14.2.)

Vastaa

Luennolla esitelty Brownin ja Levinsonin malli universaaleista kohteliaisuussännöistä oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja piristävä. Mitä muuta voi sellainen ajattelu olla, jonka mukaan kohteliaisuuskin voi olla epäkohteliasta? Taustalla on Goffmanin ajattelu kasvojen säilyttämisestä, mutta B&L keskittyvät enemmän kasvoja uhkaaviin akteihin.

Hauskaa teoriassa on se, että lähes minkä tahansa aktin vuorovaikutuksessa voi tulkita uhkaavan jomman kumman osapuolen kasvoja. Tämä liittyy erityisesti ”negatiivisten kasvojen” käsitteeseen, joka tarkoittaa itsemääräämisoikeutta. Vuorovaikutukseen olemuksellisesti kuuluu vastavuoroisuus, ja hyvään sosiaalisuuteen vieläpä hyvä vastavuoroisuus. Tästä seuraa, että mitä tahansa teetkin odottaen kumppanilta siihen reaktiota, uhkaa hänen negatiivisia kasvojaan. Kohteliaaseen käytökseen oletetaan vastattavan kohteliaalla käytöksellä, siis kohteliaasti käyttäytyvä tavallaan vaatii samaa muilta. Silloin hän astuu heidän varpailleen itsemääräämisoikeuden suhteen.

Tietysti on kulttuurisia eroja siinä, miten erilaiset aktit tulkitaan vaivaannuttaviksi. Jos ”kohtelias käytös” on kaikille yhteistä normaalia toimintaa, se ei sinänsä velvoita kanssaihmisiä vastavuoroisesti mihinkään poikkeavaan toimintaan. Tällä olisi herkullista selittää vaikkapa sitä, miksi suomalaisten on hankala ymmärtää muualla euroopassa korostettuja kohteliaisuusmuotoja, kuten saksan ”bitte” tai teitittely. Suomalaisesta näkökulmasta kohtelias turisti voi olla epäkohtelias, tai jopa itseriittoinen, koska hän vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti asettaa hiljaisen suomalaisen asemaan, jossa hänen tulisi käyttäytyä itselleen poikkeavalla tavalla. Vaikka tällaisiin stereotypisointeihin pitääkin suhtautua erityisellä varauksella, intuitiivisesti tällaisella ajattelulla tuntuisi olevan selitysvoimaa.

B&L esittelevät myös erilaisia rationaalisia strategioita, joilla ihmisillä on tapana pyrkiä säilyttämään toistensa kasvot. Rujointa toimintaa on esimerkiksi pyyntöjen esittäminen suoraan. Lievemmässä versiossa puhuja pyrkii tietoisesti pitämään yllä kuulijan kasvot joko korostamalla osapuolten sosiaalista yhteenkuuluvuutta (positiivinen kohteliaisuus) tai tunnustamalla kuulijan autonomia (negatiivinen kohteliaisuus). Neljäs tapa on ilmaista pyyntö epäsuorasti (esim. ”onpas täällä kylmä” tarkoittaa käytännössä ”laita ikkuna kiinni”).

Luennolla kyseenalaistettiin B&L:n hierarkisointi siten, että suora ilmaisu uhkaisi kaikkein eniten kuulijan kasvoja ja epäsuora vähiten. Epäsuora ilmaisu saattaa olla suoranainen hyökkäys kuulijan älykkyyttä kohtaan, kun lauseen konnotatiivinen sisältö on kuitenkin sama kuin suorassa käskyssä. Näin epäsuora pyyntö uhkaa autonomiaa yhtä paljon, mutta uhkaa samalla kuulijan älykkyyttä yrittäen peitellä pyynnön neutraaliksi toteavaksi lauseeksi. Tässä voi toki olla myös kulttuurisia eroja: arvostetaanko enemmän rehellisyyttä vai selvempää pyrkimystä säilyttää kuulijan kasvot, ts. ”kohteliasta käytöstä”.

B&L onnistuvat melko hyvin selittämään, miksi arkisissa vuorovaikutustilanteissa ihmiset kokevat hämmennykstä, vaivaantumista ja häpeää. Heitä on kuitenkin mielestäni aiheellisesti kritisoitu etnosentrisyydestä. Oletuksena on individualistinen ja egoistisesti laskelmoiva ihminen, kun nämä piirteet lienevät esimerkiksi itäaasialaisessa kulttuurissa paljon vähemmän itsestäänselviä.

Kasvokkainen vuorovaikutus rituaalina (Tunteiden sosiologia 31.1.)

Vastaa

Jari Aro esitti luennolla säännön: missä on rituaaleja, siellä on pyhää. Nähdäkseni tämä ajatus on ristiriidassa sen yleistyspyrkimyksen kanssa, johon Randall Collins pyrki durkheimilaisessa rituaaliteoriassa. Collins halusi yleistää rituaaliteorian koskemaan kaikkia sosiaalisia kategorioita, ei ainoastaan pyhää. Aron muotoilun perusteella kaikkiin rituaaleihin liittyy pyhä, eli Collinsin yleistys on sisällöltään tyhjä. Olen itse taipuvainen ajattelemaan Durkheimin rituaaliteoriaa myös niin, että pyhä on aina mukana.

Aikaisemmilla kerroilla tuli jo esille, että kasvojen säilyttämistä voitaisiin pitää nykyajan suhtellisen sekulaarissa yhteiskunnassa melko universaalina pyhänä. Tietenkään tämä ei ole vain nyky-yhteiskunnan ominaisuus; on melko vaikea kuvitella yhteiskuntaa, jossa toisten kunnioittaminen tällä tavalla ei olisi äärimmäisen tärkeää. Erving Goffman oli kiinnostunut rituaaleista, jotka pitävät kasvokkaista vuorovaikutusta yllä. Hänen mukaansa vuorovaikutukseen sisältyy aina voimakas emotionaalinen ja moraalinen lataus, jonka tarkoituksena on säilyttää omat ja muiden osapuolten kasvot. Kasvojen menettämisestä seuraa häpeän tunne, joka on kiusallinen kaikille tilanteeseen osallistuville.

Thomas Scheff on aiheellisesti huomauttanut, että Goffmanin teoriassa on kyse yhtä lailla ylpeydestä ja kunniasta kuin häpeästä. Positiiviset vuorovaikutusrituaaliin liittyvät tunteet voidaan jakaa ylpeyteen (velvollisuus omien kasvojen säilyttämisestä), kunniaan (velvollisuus säilyttää kasvonsa suhteessa yhteisöön ja yhteiskuntaan) ja arvokkuuteen (itsehillintä ja -hallinta käyttäytymisessä). Kun ihmisten oletetaan samanaikaisesti pitävän huolta omista kasvoistaan ja kanssaihmisten kasvoista, seuraa vastavuoroinen kunnioitus, joka voidaan ajatella merkittävänä yhteiskunnallisen integraation osatekijänä. Tämä rituaalinomainen toiminta saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta käytännössä se tapahtuu rutiininomaisesti ja tiedostamatta.

Goffmanin teoriaa on kritisoitu siitä, että se ei käsittele lainkaan sellaisia tilanteita, joissa joko kasvojen säilyttäminen ei onnistu tai häpäisy on tarkoituksellista. Siinä ei siis juurikaan puututa epäsymmetrisiin vuorovaikutuksen muotoihin ja valta-aspektiin. Esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaamisessa käytetään usein hyödyksi juuri näitä oletuksia vuorovaikutuksen säännöistä, joita sitten rikotaan. Jos sääntöjä ei olisi olemassa, rikkomisella ei olisi samaa häpäisevää vaikutusta. Goffmanin teoria kuvaakin oivallisesti sujuvaa vuorovaikutusta, joka kuitenkin käytännön tilanteissa toteutuu sellaisenaan harvoin. Tahattomia ja tahallisia kasvojen menetyksiä tapahtuu jatkuvasti. Billigin huomautus, että tarvitaan lisäksi jokin mekanismi, joka tuo esille sosiaalisen vallan vuorovaikutustilanteissa, vaikuttaakin varsin tervetulleelta.

Goffmanilaisilla vuorovaikutuksen säännöillä pelataan usein myös huumorissa, sillä niiden rikkominen ja siitä seuraava hämmennys tai nolostuminen on sivustakatsojalle usein hilpeää. Joitakin sketsejä voidaan jopa tavallaan pitää hyvinkin tarkkanäköisinä analyyseinä vuorovaikutuksen säännöistä. Esimerkiksi Monty Pythonin tai Pulkkisen huumori tekee usein näkyväksi itsestäänselvyyksiä vääntämällä ne absurdin tuntuisiksi. Niissä tosin saatetaan puuttua laajempiinkin yhteiskunnallisen järjestyksen asioihin kuin kasvokkaiseen vuorovaikutukseen.