Avainsana-arkisto: naturalismi

Pohdintaa tiedosta ja totuudesta

Lammenrannan kirjan (Tietoteoria) toinen luku käsittelee tiedon käsitettä. Nopeana selvennyksenä, että arkikieleen nähden tietoteoriassa ollaan kiinnostuneita propositionaalisesta tiedosta, joka on muotoa ”S tietää, että p” missä S on subjekti ja p on propositio eli väite.

Lammenranta esittelee myös lyhyesti erään näkemyksen filosofisesta käsiteanalyysistä. W.V. Quine puhuu eksplikaatiosta, joka tarkoittaa jonkin alun perin hämärän ja monitulkintaisen käsitteen tarkentamisesta siten, että sen merkitys on yksiselitteinen (tai ainakin yksiselitteisempi). Samalla uuden määrittelyn tulee täyttää riittävä osa niistä tehtävistä, jotka vanhalla epämääräisellä käsitteellä on ollut. Käsitteen ”tieto” eksplikaation olisi siis tehtävä siitä sillä tavalla yksiselitteinen, että siihen turvautumalla aiemmin mainitut paradoksit tietokoneen näpyttelystä ja matrixista ratkeavat tai eivät ole ensinkään mielekkäitä.

Perinteinen tiedon määritelmä

Platon määritteli Theaitetos-dialogissaan tiedon jotakuinkin seuraavalla kolmella ehdolla:

S tietää että p, jos ja vain jos

  1. p on tosi
  2. S uskoo että p
  3. S on oikeutettu uskomaan että p (eli hänellä on perustelu)

Tätä kutsutaan perinteiseksi tiedon määritelmäksi, jonka avulla voidaan tehdä perinteistä tiedon analyysiä. Määritelmä nojaa kolmeen käsitteeseen, josta uskomus lienee selkein. S uskoo että p, jos hänellä on tietynlainen propositionaalinen asenne. Hän uskoo, että väite p on tosi. En puutu toistaiseksi oikeutuksen käsitteeseen, sillä Lammenrannan kolmas luku käsittelee sitä. Toista lukua lukiessani minulle heräsi ajatuksia erityisesti totuutta käsittelevästä osuudesta, ja samat filosofiset erimielisyydet kuin ensimmäisessä luvussa minun ja kirjoittajan välillä nousivat jälleen pintaan. Koska olen ehkä oikeutettu uskomaan, että Lammenranta on perehtynyt asiaan perusteellisemmin kuin itse olen, yritän kuitenkin olla nöyrä ja muuttaa mielipiteitäni niiden käydessä kestämättömiksi.

Sosiaalitieteilijä on harvoin kovin innoissaan, kun puhutaan totuudesta, koska se kalskahtaa joltain kovin absoluuttiselta ja totaaliselta. Toisaalta hän ei myöskään voi täysin hylätä totuuden käsitettä, ja on siihen hyvin painokkaasti sosiaalitieteessäkin viitattu. Marx ei varsinaisesti ollut sosiaalitieteilijä, mutta hänen kirjoituksiinsa on tapana viitata ja nojata. Marxille tuntui olevan selvää se, mikä on TOTUUS asioista. Totuus on jotain muuta kuin ideologia, joka on väärää tietoisuutta, jonka hallitseva luokka syöttää alistetulle luokalle.

Itse julistin jokin aika sitten, että perinteisestä määrittelystä voisi huoletta ja hyvällä syyllä poistaa totuusehdon, koska meillä ei ole pääsyä mihinkään absoluuttiseen totuuteen. Tämän osoittaa Humen skeptiset kommentit, jotka nojasivat siihen, että meillä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistämme. Saman ongelman tuo esille Kantin transsententaalinen idealismi. Olin siis valmis sanomaan, että tieto on sama asia kuin oikeutettu uskomus, mikä lienee melko lähellä tietoteoreettista skeptisismiä. Kuitenkin on käsitteellisen selvyyden vuoksi ehkä syytä sanoa oikeutettuja uskomuksia oikeutetuiksi uskomuksiksi ja tietoa joksikin muuksi. Tiedolta on lupa vaatia enemmän kuin oikeutetulta uskomukselta. Mutta onko se mahdollista ja mitä nuo vaatimukset voisivat olla? Katsotaan vielä, olisiko ”totuudella” jotain käyttöä.

Totuusteoriat

Mikä tekee uskomuksesta toden. Totuuden korrespondenssiteoria sanoo arkijärjen mukaisesti, että S:n uskomus p on tosi, jos p on todellisuudessa tosi. Uskomuksen totuus vaatii siis sen, että se vastaa sitä todellisuuden osaa, jota se koskee. Uskomukseni ”kuu on juustoa” on tosi silloin, jos kuu todella on juustoa. Jotta korrespondenssiteoriaa voitaisiin soveltaa käytäntöön, olisi kyettävä vertailemaan uskomuksia todellisiin asiaintiloihin. Tämän taas tekee ongelmalliseksi edellä esitetyt skeptiset argumentit. Näiden ongelmien vuoksi olen sivuuttanut korrespondenssiteorian yleensä järjettömänä ja epä-älyllisenä.

Toisaalta kovin pätevää vaihtoehtoakaan ei ole löytynyt. Yksi vaihtoehto on koherenssiteoria. Uskomus on tosi, jos se on yhteensopiva muiden uskomustemme kanssa. Mitä on koherenssi? Lammenrannan mukaan se ei voi olla loogista ristiriidattomuutta, koska totuusteoriassa ei voi vedota käsitteisiin (kuten ristiriidattomuus), jotka vaativat totuuden ymmärtämistä. Minulle tämä perustelu jäi hyvin hämäräksi. Miksi ristiriidattomuuden käsitteen ymmärtäminen vaatii totuuden käsitteen ymmärtämistä?

Toinen versio koherenssiteoriasta on episteeminen eli tiedollinen totuusteoria. John Dewey teki kuten minä olen tehnyt (vai olisiko kronologia pitänyt laittaa toisin päin ;)) ja katsoi, että oikeutettu uskomus on myös tosi. Tässä on se ongelma, että totuus riippuu tällöin kokevista subjekteista. Tällöin asia muuttuu todesta epätodeksi vaikkapa vain siitä syystä, että ihmiset saavat todistusaineistoa tuota asiaa vastaan. Käytännössähän totuus tarkoittaa juuri tämänhetkisen evidenssin perusteella saatua uskomusta, mutta olisiko sittenkin hyödyllistä asettaa totuudelle joitain korkeampia kriteerejä?

Lammenranta hylkää koherenssiteoriat ja tiedolliset teoriat sillä perusteella, että ne johtavat antirealistiseen metafysiikkaan. Hän ei suostu siis hyväksymään sitä, että todellisuus olisi jotenkin meidän itsemme tekemä, kuten Kant oli väittänyt puhuessaan siitä, kuinka ymmärryksemme kategoriat tekevät ilmiömaailmasta sellaisen kuin se on. Erityisen vastenmielinen Lammenrannalle on Nelson Goodmanin näkemys, että itse asiassa näitä subjektien tekemiä maailmoja on yhtä paljon kuin koherentteja tapoja käsittää maailma. Tämä varsin kulttuurirelativistinen näkemys on sosiaalitieteilijälle hieman hyväksyttävämpi, tunteehan hän esimerkiksi Sapir-Whorfin hypoteesin.

En olisi itsekään silti valmis hyväksymään suorilta sellaista metafysiikkaa, jossa maailmoja on useita, vaikkakin ymmärrän (ehkä Lammenrantaa paremmin?) sen pointin, jonka kulttuurirelativistit tällä argumentilla tekevät: tapamme hahmottaa ja jäsentää, jopa havainnoida maailmaa riippuu hyvin paljon siitä kielestä ja kulttuurista, jossa olemme kasvaneet. Joka tapauksessa Lammenranta ei uhraa riviäkään tämän kulttuurirelativismin kumoamiseksi, vaan olettaa, että jokainen voi terveellä järjellä päätellä tämänsuuntaiset ajatukset vääriksi ja jopa pahoiksi.

Lammenrannan mukaan uskottavin totuusteoria on siis korrespondenssiteoria, joka on täydennetty naturalistisella referenssinteorialla.

Sen mukaan totuus on täysin luonnollinen uskomuksen ominaisuus, joka kytkee uskomuksen tietyllä tavalla todellisuuteen. Tuntuu uskottavalta ajatella, että tämä ominaisuus on sellainen, minkä läsnäolo ainakin ideaalisissa olosuhteissa auttaa selittämään toiminnan menestyksellisyyden. Oletetaan esimerkiksi, että haluan syödä omenaa ja uskon, että pöydällä on omena. Tartun siksi omenaan ja haukkaan, ja haluni tulee tyydytetyksi. Haluni tyydyttymisen selittää osittain se, että uskomukseni pöydällä olevasta omenasta oli tosi, että uskomukseni ja pöydällä olevan omenan välillä oli asianmukainen referentiaalinen suhde.

Tämä tosin ei vielä auta meitä selvittämään sitä, mitkä uskomuksemme ovat tällaisessa referentiaalisessa suhteessa todellisuuteen. Edelleen on ratkaisematta kysymys siitä, miten meillä voisi olla pääsy itsestämme riippumattomaan todellisuuteen. Lisäksi totuusteorian perusteleminen naturalistisella halu- tai tarvepuheella on minusta vähän arveluttavaa. Tekeekö väitteestä p toden se, että sen uskomisesta on meille jotain hyötyä? Tämähän tietenkin avaa ovia väärinkäytöksille, manipulaatiolle ja ylipäätään sellaisille poliittisille kysymyksille, joita Lammenranta ei käsittele.

Lammenrannan korrespondenssiteorian perustelut eivät siis vakuuta minua. Ymmärtääkseni, mitä niissä ajetaan takaa, minun olisi ehkä syytä tutustua naturalistiseen filosofiaan muutenkin enemmän. Edelleenkään en suostu hyväksymään korrespondenssiteoriaa siksi, että se on terveen järjen mukainen, koska terveeseen järkeen tyytyminen on laiskuutta.

Koska luvun loppuosassa etsitään perinteiselle tiedon määritelmälle korvaajaa, on meidän kuitenkin otettava totuus huomioon, ja niissä se on korrespondenssiteorian mukainen. Kirjan esimerkkitapauksissa meillä kuitenkin on se etu, että tilanteet ovat kuvitteellisia eli meidän luomiamme, jolloin meillä on pääsy tilanteiden todellisuuteen. Olemme niiden suhteen kaikkitietäviä, mikä ei tietenkään päde tavallisessa arkielämässä tai edes hartaimmassa filosofian harjoittamisessa.

Perinteisen tiedon analyysin korjaus

Voidaan kuvitella tilanteita, joissa S:llä on tosi ja oikeutettu uskomus, jota emme kuitenkaan haluaisi sanoa tiedoksi. Tällöin vika on useimmiten oikeutuksessa. Lammenranta esittelee joitain esimerkkejä, joita en ala purkamaan sen tarkemmin tässä. Joka tapauksessa vastaesimerkkien pohjalta on muotoiltu neljäs välttämätön tiedon ehto:

(4) Ei ole mitään sellaista totta propositiota q, että jos S uskoisi että q, hän ei olisi enää oikeutettu uskomaan että p.

Tätä sanotaan kumoutumattomuusehdoksi, ja sen mukaan hypoteesin hyväksyttävyys on ratkaistava kaiken saatavilla olevan evidenssin perusteella. Mitä tällä sitten tarkoitetaan? Äärimmilleen vietynä se vaatii kaikkitietävää asemaa, ja on siten käyttökelvoton. Toisessa ääripäässä taas lymyää sellainen näkemys, että ”saatavilla oleva evidenssi” tarkoittaa kaikkea henkilöllä hallussa olevaa evidenssiä. Tällöinkin se on käyttökelvoton, koska voi olla paljon relevanttia evidenssiä, jota henkilöllä ei ole hallussaan. Tietenkin on vaikeaa määritellä, mihin raja vedetään: mikä on relevanttia? Kumoutumattomuusanalyysin neljännen ehdon muotoileminen on hankalaa siten, että siitä olisi käytännön tiedon analyysissä jotain hyötyä.

Naturalistinen analyysi

Naturalistit lähtevät siitä, että kokeva subjekti on osa sitä luontoa, jota hänen kokemuksensa koskevat. Niinpä Quinen sanoin ”Ei ole mitään sijaa ensimmäiselle filosofialle”. Tietoteoriaa on rakennettava empiirisen tieteen (kuten fysiologia ja psykologia) pohjalle. Naturalistit eivät liene kovin innoissaan sosiologisista tietoteorioista, kuten sosiaalisesta konstruktionismista.

(jatkuu)