Avainsana-arkisto: normit

Sosiologia 1966: Normien tutkimisesta ja metodiopetuksesta – ja vähän gradusta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Durkheim esitti kaksi tunnusmerkkiä, joista sosiaalisen tosiasian tuntee. Ensiksikin, sosiaalinen fakta on ulkokohtainen, yksilöstä riippumaton; ja toiseksi, se pystyy vaikuttamaan yksilöön painostamalla hänet toimimaan määrätavalla. Nyt tästä näkökulmasta katsottuna lait ovat sosiologian keskeisimpiä tutkimuskohteita, sillä mitkä voisivatkaan olla sen selvempiä sosiaalisia tosiasioita kuin sosiaaliset normit, joihin lakikin kuuluu.”

“Mutta miksi Durkheimin opetukset ja esimerkki eivät ole myöhemmille sosiologeille aina kelvanneet? Yhtenä syynä ilmeisesti ovat olleet ne metodiset valinnat, joiden olemme antaneet sitoa itseämme. Suhteeton innostus haastattelumenetelmään on tuottanut vahinkoa, koska se on rajoittanut aiheenvalintaa. Haastattelemalla saamme tietoa lähinnä omasta ajastamme. […] Kun subjektiivisia seikkoja kokein, kyselyin ja haastatteluin tutkiva sosiaalipsykologia meillä nyt on eriytynyt omaksi oppiaineekseen, pitäisi sosiologian mielestäni entistä voimakkaammin suuntautua omalle alueelleen, sosiaalisten tosiasioiden tutkimiseen sekä ajallisesti ja paikallisesti tähänastista paljon laajempiin vertailuihin. Sosiologian metodiopetuksen yksinomaisena tehtävänä ei saisi olla koulutus haastatteluaineiston käyttöön, vaan ainakin yhtä tärkeää olisi kouluttaa tutkijoita, jotka pystyvät käyttämään tilasto- ja dokumenttiaineistoa historiallisiin ja kansainvälisiin vertailuihin.”

“Instituutioiden ohella sosiaalinen muutos on sellainen ongelma, jota tutkittaessa oikeusnormit ovat tärkeitä muuttujia. Jos sosiologi jättää nämä variaabelit tutkimuksensa ulkopuolelle, voi hän kuvata yhteiskunnan muuttumista ja olla apuna muutoksen ohjaamisessa vain sangen vajavaisesti, sillä juuri lakien avullahan muutosta ohjaillaan.”

Eskola, Antti (1966) Normit sosiologian tutkimuskohteena. Sosiologia 3:1, 13-15.

—

Tieteenalojen rajankäynnin kannalta on ehkä huomautettava, että Eskola aloitti saman vuonna 1966 Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professorin virassa. Huomautukset ovat kiinnostavia yhtä kaikki. Metodiopetusta koskevat huomiot pitävät nähdäkseni myös edelleen paikkansa: haastattelu- ja kyselyaineistojen käsittelyllä on edelleen siinä ylivoimainen asema, ja se tuntuu edelleen rajoittavan ainakin opiskelijoiden opinnäytteiden aiheenvalintaa.

—

Kirjoitus on itselleni kiinnostava myös henkilökohtaisemmalla tavalla, sillä durkheimilaisten sosiaalsiten faktojen käsittely etenkin lakien yhteydessä sai minut pitkästä aikaa ajattelemaan omaa opinnäytettäni. Teknologialla ja tietokoneilla on todellakin pakottavaa voimaa yksilöön nähden. Tätä voitaisiin lähestyä ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin tietokoneiden (niin raudan kuin ohjelmistojenkin) toimintaperiaatteet ja arkkitehtuurit ovat jotain, mihin peruskäyttäjän on pakko sopeutua. Lawrence Lessig sanoo kuuluisasti, että koodi toimii kuin laki. Tietokone ohjaa tietokoneen käyttäjää niin yksittäisissä käyttötilanteissa kuin yleisemmälläkin tasolla. Tietotekninen kompetenssi on nykyajan yhteiskunnassa yhä keskeisempi selviytymiskriteeri. Kun mitä luultavimmin kompetenssi tulee aina jakautumaan hyvin epätasaisesti ihmisten kesken, on mielekästä tarkastella sitä myös vallan näkökulmasta. Mitä keskeisemmäksi tietotekniikka yhteiskunnassa ja arkielämässä tulee, sitä enemmän valtaa on niillä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa järjestelmien ja arkkitehtuurien laatuun ja kehityssuuntaan. Sanomattakin on selvää, että toimintaperiaatteiden ja lähdekoodin pitäminen avoimena tarkastelulle ja kollektiiviselle arvioinnille sopii paremmin demokraattisen yhteiskunnan periaatteisiin kuin koodin sulkeminen ja mahtavien patenttisalkkujen takana lymyileminen.

Häpeä ja syyllisyys (Tunteiden sosiologia 28.2.)

Vastaa

Omatunto, superego, Jumalan ääni. Ihmisen sisäisille moraalisille tunteille on monta nimitystä. Ne ovat seurausta yhteisön normeja rikkovasta toiminnasta, mutta kuitenkin ensisijainen toimija on yksilö itse. Häpeä ja syyllisyys eivät siis ole reaktio yhteisön paheksuntaan, vaan ne ovat yksilön oman tiedostamisen tulosta. ”Olen tehnyt väärin.” Michel Foucault varmaankin kutsuisi tätä sisäistetyksi vallaksi: yhteisön ei tarvitse kohdistaa sanktiojärjestelmäänsä rikkovaan yksilöön, koska tämä tekee sen itse moraalisten tunteiden kautta. Normien rikkomisen lisäksi moraaliset tunteet liittyvät itsekontrollin menettämiseen, josta yksilöä ei varsinaisesti voida pitää vastuussa. Hämillisyys (eng. embarrassment) on näihin tilanteisiin liittyvä tunne.

Häpeä ja syyllisyys ovat arkikielessä usein lähes synonyymejä, mutta niillä on myös selkeä analyyttinen ero. Molemmat ovat seurausta normeja rikkovasta toiminnasta (tai siitä että yksilö kokee rikkoneensa normeja), mutta häpeässä negatiivinen arvio kohdistuu koko minuuteen, omaan arvoon, kun syyllisyyttä koetaan ennen kaikkea yksittäisestä teosta. Kiinnostavaa on se, että syyllisyydestä seuraa useammin katumusta ja pyrkimystä muokata omaa käytöstään normienmukaiseen toimintaan. Häpeästä sen sijaan seuraa helposti teon kieltämistä ja vaikenemista. Häpeää kokeva ihminen siirtää helposti vastuun väärästä toiminnasta muille ihmisille tai olosuhteille, koska ei koe voivansa vaikuttaa itseensä. Näin häpeä on vahingollisempaa kuin syyllisyys niin yksilölle itselleen kuin yhteisöllekin.

Raamatun syntiinlankeemus on länsimaisessa kulttuurissa yksi keskeisimmistä moraalia käsittelevistä tarinoista. Kristityt ovatkin nähdäkseni käyneet pitkään kamppailua siitä, tulisiko kielletyn puun hedelmän syömisestä tuntea häpeää vai syyllisyyttä. Jumalan tahto on tässä yhteydessä syytä nähdä ”yhteisön normeina”, joita rikottiin. Onko hedelmän syöminen seurausta ihmisen luonnollisesta taipumuksesta pahaan, toisin sanoen onko Jumala luonut ihmisestä pahan? Vai tulisiko kristityn tuntea vain yli historian ulottuvaa syyllisyyttä pahasta teosta, joka on seurausta vapaasta tahdosta? Tavallaan vastaus tähän kysymykseen vaikuttaa koko kristikunnan moraaliseen virittyneisyyteen, ja siihen, millä ehdoilla on lupa odottaa pelastuvansa.

Toisaalta luennollakin mainittiin, että häpeä ja syyllisyys eivät ole välttämättä ikuisia ratkaisuja johonkin tiettyyn ongelmaan, vaan toisesta voidaan liukua toiseen. Kristittykin voi tuntea aluksi itsensä pahaksi syntiä tehtyään, mutta myöhemmin jalostaa siitä syyllisyyttä ja katumusta. Toisaalta hän voi aluksi olla katuvainen, mutta myöhemmin masentua ja kuitata tapahtuman omalla luontaisella heikkoudellaan.

Kiinnostavaa on myös se, miten eri kulttuureissa koetaan moraalisia tunteita eri tavoilla. Keskeinen vastakkainasettelu tässä lienee länsimainen individualismi ja aasialainen kollektivismi, vaikka nämä toki ovat karkeita yleistyksiä. Yhteisöön suuntautuneissa kulttuureissa häpeä on keskeisempi tunne kuin yksilöön suuntautuneissa, ja häpeän ilmaiseminen on myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Häpeän vaikutus yksilölle on väistämättä erilainen tällaisessa kulttuurissa, eikä se siis tarkoita samaa katkeroitumista ja kuoreen vetäytymistä kuin länsimaissa.

Tämä tuli ilmi mm. luennolla esitellyssä Breugelmansin ja Poortingan tutkimuksessa, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden tunteet sinänsä näyttävät universaaleilta, mutta ihmisten suhde niihin on täysin erilainen. Tulosten perusteellä näyttää siltä, että ei-länsimaisissa kulttuureissa häpeä ja syyllisyys ovat länsimaihin verrattuna siinä mielessä päinvastoin, että negatiivinen itsearvio liittyy juuri syyllisyyteen, rakentava häpeään. Hieman epäselväksi minulle lopulta jäi, mikä osa näistä tunteista on universaalia, mikä puolestaan kulttuurisidonnaista.

Kuitenkin tietyllä tavalla tämän kulttuurieron voisi mieltää liittyvän vapaan tahdon ajatukseen. Kulttuurissa, jossa ihmisellä ajatellaan olevan vapaa tahto, on luontevaa, että moraalinen tunne kohdistuu yksittäiseen tekoon. Tällöin virheistä voi oppia ja tulla lopulta täysivaltaisemmaksi yhteisön jäseneksi. Kohtaloon tai muuhun determinoivaan voimaan uskovassa kulttuurissa on hyväksyttävämpää tunnustaa oma heikkoutensa häpeällä.