Avainsana-arkisto: rituaalit

Kasvokkainen vuorovaikutus rituaalina (Tunteiden sosiologia 31.1.)

Jari Aro esitti luennolla säännön: missä on rituaaleja, siellä on pyhää. Nähdäkseni tämä ajatus on ristiriidassa sen yleistyspyrkimyksen kanssa, johon Randall Collins pyrki durkheimilaisessa rituaaliteoriassa. Collins halusi yleistää rituaaliteorian koskemaan kaikkia sosiaalisia kategorioita, ei ainoastaan pyhää. Aron muotoilun perusteella kaikkiin rituaaleihin liittyy pyhä, eli Collinsin yleistys on sisällöltään tyhjä. Olen itse taipuvainen ajattelemaan Durkheimin rituaaliteoriaa myös niin, että pyhä on aina mukana.

Aikaisemmilla kerroilla tuli jo esille, että kasvojen säilyttämistä voitaisiin pitää nykyajan suhtellisen sekulaarissa yhteiskunnassa melko universaalina pyhänä. Tietenkään tämä ei ole vain nyky-yhteiskunnan ominaisuus; on melko vaikea kuvitella yhteiskuntaa, jossa toisten kunnioittaminen tällä tavalla ei olisi äärimmäisen tärkeää. Erving Goffman oli kiinnostunut rituaaleista, jotka pitävät kasvokkaista vuorovaikutusta yllä. Hänen mukaansa vuorovaikutukseen sisältyy aina voimakas emotionaalinen ja moraalinen lataus, jonka tarkoituksena on säilyttää omat ja muiden osapuolten kasvot. Kasvojen menettämisestä seuraa häpeän tunne, joka on kiusallinen kaikille tilanteeseen osallistuville.

Thomas Scheff on aiheellisesti huomauttanut, että Goffmanin teoriassa on kyse yhtä lailla ylpeydestä ja kunniasta kuin häpeästä. Positiiviset vuorovaikutusrituaaliin liittyvät tunteet voidaan jakaa ylpeyteen (velvollisuus omien kasvojen säilyttämisestä), kunniaan (velvollisuus säilyttää kasvonsa suhteessa yhteisöön ja yhteiskuntaan) ja arvokkuuteen (itsehillintä ja -hallinta käyttäytymisessä). Kun ihmisten oletetaan samanaikaisesti pitävän huolta omista kasvoistaan ja kanssaihmisten kasvoista, seuraa vastavuoroinen kunnioitus, joka voidaan ajatella merkittävänä yhteiskunnallisen integraation osatekijänä. Tämä rituaalinomainen toiminta saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta käytännössä se tapahtuu rutiininomaisesti ja tiedostamatta.

Goffmanin teoriaa on kritisoitu siitä, että se ei käsittele lainkaan sellaisia tilanteita, joissa joko kasvojen säilyttäminen ei onnistu tai häpäisy on tarkoituksellista. Siinä ei siis juurikaan puututa epäsymmetrisiin vuorovaikutuksen muotoihin ja valta-aspektiin. Esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaamisessa käytetään usein hyödyksi juuri näitä oletuksia vuorovaikutuksen säännöistä, joita sitten rikotaan. Jos sääntöjä ei olisi olemassa, rikkomisella ei olisi samaa häpäisevää vaikutusta. Goffmanin teoria kuvaakin oivallisesti sujuvaa vuorovaikutusta, joka kuitenkin käytännön tilanteissa toteutuu sellaisenaan harvoin. Tahattomia ja tahallisia kasvojen menetyksiä tapahtuu jatkuvasti. Billigin huomautus, että tarvitaan lisäksi jokin mekanismi, joka tuo esille sosiaalisen vallan vuorovaikutustilanteissa, vaikuttaakin varsin tervetulleelta.

Goffmanilaisilla vuorovaikutuksen säännöillä pelataan usein myös huumorissa, sillä niiden rikkominen ja siitä seuraava hämmennys tai nolostuminen on sivustakatsojalle usein hilpeää. Joitakin sketsejä voidaan jopa tavallaan pitää hyvinkin tarkkanäköisinä analyyseinä vuorovaikutuksen säännöistä. Esimerkiksi Monty Pythonin tai Pulkkisen huumori tekee usein näkyväksi itsestäänselvyyksiä vääntämällä ne absurdin tuntuisiksi. Niissä tosin saatetaan puuttua laajempiinkin yhteiskunnallisen järjestyksen asioihin kuin kasvokkaiseen vuorovaikutukseen.

Sosiaaliset kategoriat ja rituaalit (Tunteiden sosiologia 24.1.)

Elämän rytmittymisen selittäminen pyhän ja profaanin vaihteluilla tuntuu varsin pätevältä riippumatta siitä, tarkastellaanko uskonnollista vai sekulaaria yhteiskuntaa, nykyaikaa tai menneisyyttä. Siinä missä normaali arkielämä on tylsää ja harmaata, rutiinien ja työnteon täyttämää, erilaiset juhlat ja erikoiset tapahtumat ovat usein varsin tunnepitoisia. Émile Durkheim esitti Uskontoelämän alkeismuodoissa (1912), että pyhän ja profaanin jako koskee kaikkia kulttuureja ja on keskeinen osa yhteiskunnallista integraatiota. Arkielämästä poikkeavat rituaalit uusintavat sosiaalisen järjestyksen ja luovat voimakkaita kollektiivisia tunteita. Rituaalien varaan rakentuva yhteisöllisyys synnyttää pyhän kokemuksen, josta myös uskonnot ovat Durkheimin mukaan peräisin.

Kant, Durkheim ja Dawkins kategorioista

Uskonnollisten kokemusten lisäksi kollektiivisista rituaaleista ovat peräisin itse asiassa kaikki sosiaaliset kategoriat, muun muassa ajan ja tilan käsitykset. Tässä kohtaa Durkheimin ajattelu lähenee Immanuel Kantin kategoriaoppia. Siinä missä Kant oletti ajattelun kategoriat universaaleiksi, osaksi ihmisluontoa, Durkheimin mukaan ne ovat peräisin yhteisöstä. Ne ovat siis sosiaalisia kategorioita. Koska ajattelu ja havaintojen tekeminen suodattuvat molemmissa teorioissa näiden kategorioiden läpi, meillä ei itse asiassa ole minkäänlaista pääsyä ulos niistä kategorioista. Siksi todellisuus sinänsä (”das Ding an sich”) jää saavuttamattomiin. Meillä ei ole mitään varmaa syytä olettaa, että todellisuus sinänsä pitäisi sisällään ajan ja tilan kaltaisia ominaisuuksia. Kantin mukaan kokemus niistä johtuu näistä universaaleista kategorioista, Durkheimin mukaan yhteisöllisyydestä ja sosialisaatiosta. Ajan myötä nämä kategoriat heikkenevät, minkä vuoksi yhteisö tarvitsee rituaaleja pitämään niitä yllä.

Tähän voitaisiin vielä ottaa mukaan eräs varsin erilainen näkemys inhimillisen havaitsemisen ja ajattelun kategorioista. Biologi Richard Dawkins esittää, että nämä kategoriat ovat meidän aivojemme ominaisuuksia, jotka ovat kehittyneet evoluutiossa. Ihmisille oli evoluutioympäristössä varsin hyödyllistä käsittää aika ja tila sellaisina kuin ne käsitetään. Dawkins puhuu myös ”keskimaailmasta”, joka tarkoittaa, että ihmiset ovat sopeutuneet havaitsemaan juuri meidän elämäämme soveltuvia ominaisuuksia. Siksi kivi tuntuu ja näyttää kovalta ja kiinteältä, vaikka tuntisimmekin fysiikan teorioita sen verran, että kivi koostuu atomeista, jotka taas koostuvat pääasiassa tyhjästä tilasta. Aivomme eivät ole sopeutuneet havaitsemaan hiukkastason ilmiöitä, mutta yhtä lailla makrofysiikkaa on vaikea käsittää.

Durkheim määrittelee Sosiologian metodisäännöissä (1895), että sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisella. Sosiaalisella on yksilöön nähden pakottavaa voimaa: sosiaalisten normien vastaisesti eläminen on mieletöntä eikä johda mihinkään. Erityisesti hän vierasti psykologisoivia selityksiä, joissa kaiken lähtökohtana on yksilöllinen mieli. Tämä ei kuitenkaan liene ollut mikään ontologinen väite siitä, että sosiaalinen olisi jokin leijaileva henki jossain yksilöiden välillä ja yläpuolella. Durkheimin ”sosiaalinen” ei voi todellisuudessa olla missään muualla kuin yksilöiden sisällä. Metodisäännössä onkin ehkä parhaimmillaan vain metodisääntönä: jos haluamme saada sosiologista tietoa ”sosiaalisen” toiminnasta, meidän ei tule lähtökohtaisesti selittää sitä yksilöpsyykellä.

Pyhä tiedeyhteisössä

Kuten sanottua, rituaalinen toiminta ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka uskonnoilla olisikin nykyajan maailmassa yhä vähemmän merkitystä. Jopa tieteessä on durkheimilaisessa mielessä pyhänä pidettyjä asioita, näkemyksiä, arvoja ja ihmisiä. Itse asiassa Durkheim itse on sosiologian (ja vaikkapa uskontotieteen) piirissä eräällä tavalla pyhän asemassa. Vaikka hänen teorioitaan ei sellaisenaan hyväksyisikään, on pyhäinhäväistystä kieltää Durkheimin merkitys sosiologiatieteen historiassa. Klassikkojen lisäksi yleisemmin tieteelliset paradigmat voivat edustaa pyhää. Kielellisen käänteen jälkeen konstruktionismi on pitkälti nauttinut sosiaalitieteissä tällaista asemaa, ja sosiaalisten ilmiöiden selittäminen vaikkapa evoluutionäkökulmasta on ollut tätä pyhää vastaan rikkomista. Luonnontieteissä paradigmat ovat yhtä selkeitä, ja niiden yhteydessä konsensus lienee vielä voimakkaampi. Tieteellisen toiminnan yleiset konventiot, jotka joskus vahvistetaan hyvinkin rituaalinomaisella tavalla (vaikkapa itsekorjautuvuus, autonomisuus ja eettisyys), nauttivat myös eräänlaisesta pyhän asian asemasta.

Pyhän ja profaanin eroa vahvistetaan vaikkapa klassikkoluetteloilla tai juhlapuheilla. Tieteelliset identiteetit rakentuvat erilaisten ajatussuuntien pohjalta, ja tieteellistä tekstiä voi oikeastaan pitää kokonaisuudessaan jonkinlaisena rituaalina, jossa omaa leiriä puolustetaan ja joskus hyökätään vastustajien leiriä vastaan. Toisaalta melko selvä pyhyyden indikaattori on myös sanomatta jättäminen, jos se tarkoittaa asian pitämistä itsestäänselvänä.

Kasvojen säilyttäminen nyky-yhteiskunnassa on yksi pyhän muoto, ja tiedeyhteisössä myös tätä varten on kehittynyt omia konventioita. Viittauskäytäntö paitsi auttaa lukijaa etsiytymään alkuperäiselle tiedon lähteelle, myös nostaa viittauksen kohteen jalustalle, oli kyse sitten hänen ajatustensa edelleenkehittämisestä, kritiikistä tai vain toteamisesta. Jokaisella tiedeyhteisön jäsenellä on moraalinen velvollisuus kunnioittaa toisten jäsenten arvokkuutta. Tämä ristiinkunnioittaminen on myös omiaan nostamaan koko tiedeinstituution asemaa yhteiskunnassa.

Rituaalit ja fyysinen läsnäolo

Randall Collins on keihtellyt Durkheimin teoriaa rituaaleista ja laajentanut sen koskemaan kaikkia sosiaalisia kategorioita, ei vain pyhää. Vaikka rituaalit ovatkin olennainen osa koko yhteiskunnan integraatiota, Collins huomauttaa, että ne toteutuvat usein melko pienissä yhteisöissä ja ryhmissä, kuten perheen tai harrasteporukan keskuudessa.

Collins pitää tärkeänä henkilöiden fyysistä läsnäoloa, selkeää jakoa sisäryhmään ja muuhun maailmaan sekä yhteistä huomion kohdetta. Itse olen eri mieltä fyysisen läheisyyden vaatimuksesta. Näkisin, että teknologiavälitteinen vuorovaikutus voi hyvinkin täyttää rituaalin ehdot, vaikka fyysinen läsnäolo onkin ehkä hieman tehokkaampaa. Ajatellaan tilannetta, jossa perhe asuu kaukana sukulaisistaan. Eikö yhteinen puhelinsoitto kaiuttimella ole juuri rituaali? Puhelimella vuorovaikutus on reaaliaikaista. Astetta kauemmas kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta mennään tekstipohjaisissa reaaliaikaisissa keskusteluissa (IRC, pikaviestinohjelmat), mutta yhtä lailla sellaisissa tilanteissa voi tapahtua selkeää ryhmän rajaamista, kollektiivista huomion kiinnittymistä. Meidän on tunnustettava ja tunnistettava erilaisten vuorovaikutuskeinojen erot osana rituaalia, mutta mielestäni ei ole syytä rajata rituaalista toimintaa ainoastaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan voisimme yrittää pohtia sitä, millä tavoin rituaalisuus on erilaista vaikkapa teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa.

Yksi virtuaalisen kanssakäymisen muoto on MUD (multi-user dungeon), jonka ensisijainen tarkoitus on yhdessäolo avatar-hahmojen kautta. Vaikka vuorovaikutus on tekstipohjaista, ovat MUD:ien maailmat varsin eläviä ja tunnelmallisia. Kun toimintaa ohjaa tietyt yleisesti hyväksytyt normit, voi niiden rikkominen olla pahimman luokan pyhäinhäväistys. Julian Dibbelin kuuluisassa kertomuksessa ”A Rape in Cyberspace” välittyy, kuinka vahva virtuaalinen yhteisö voi olla, ja kuinka voimakkaita tunteita sen järjestyksen rikkominen voi saada aikaan.