Avainsana-arkisto: vallankumouksellisuus

Pari metaforaa poliittisesta sitoutumisesta

Poliittinen toiminta on tasapainoilua jonkinlaisen eklektismin ja radikaaliuden välillä (monien muiden vastakkainasetteluiden lisäksi). Metaforien käyttö konkreettisten asioiden pohtimisessa johtaa pahimmillaan täysin harhaan, parhaimmillaan paljastaa todellisuudesta jotain olennaista, joka muuten jäisi piiloon. Kokeillaanpa päästä tuohon jälkimmäiseen.

Yksi lähestymistapa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on metsämetafora, jolla en tarkoita Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin höpötyksiä metsänhoitamisesta, vaan tämä on muistaakseni kantautunut korviini Slavoj Zizekin kautta. Jos on eksynyt metsään, paras keino päästä sieltä ihmisten ilmoille on valita yksi suunta ja seurata sitä epäröimättä. Muuten jää kiertämään ympyrää. Politiikassa tämä tietysti tarkoittaisi, että sitoutuu yhteen utopiaan, jonka sisällöllä ei niin ole merkitystä, kunhan tavoittelee sitä määrätietoisesti. Eklektikot ja kompromissintekijät jäävät tästä näkökulmasta auttamatta kiertämään kehää metsässä.

Toiseksi voitaisiin ajatella yhteiskuntaa suht monimutkaisena ja suht hyödyllisenä koneena, jonka vikojen korjaaminen tai tekeminen paremmaksi on tavoitteena. Päinvastoin kuin metsämetaforassa, tässä lähdetään siitä, että emme missään nimessä halua luopua nykyisestä yhteiskunnasta. Tämä johtaa myös päinvastaiseen johtopäätökseen. Jonkin poliittisen ideologian tiukka noudattaminen saattaa johtaa koneen rikkoutumiseen. Koneen hallinta ja muuttaminen vaatii paljon byrokraattista tietoa koneen toiminnasta ja mahdollisten muutosten vaikutuksista sen eri mekanismeissa. Jos kone täyttää tehtävänsä edes tyydyttävästi, suhtautuminen muutoksiin on pääosin konservatiivista.

Siinä missä metsämetafora johtaa dogmaattiseen vallankumouksellisuuteen, konemetafora johtaa maltilliseen konservatiivisuuteen. Luonnollisesti poliittisen toimijan positio näihin kuvauksiin nähden riippuu siitä, miten arvokkaana hän nykyisenlaista yhteiskuntaa pitää. Jos kapitalismi on vaikkapa ekologisista, sosiaalisista tai moraalisista syistä kaikkein epätoivottavin tulevaisuuskuva, vallankumouksellisuus on houkuttelevaa. Jos taas kapitalismista luopuminen näyttää tarkoittavan johonkin esikapitalistiseen järjestelmään paluuta, konservatiivisuus (tai reformismi) tuntuu hyvältä, vaikka kapitalistinen kone olisikin menossa ikävään suuntaan. Siihen, miten arvokkaana poliittinen toimija nykyistä yhteiskuntaa pitää, vaikuttaa monenlaiset henkilökohtaiset tekijät ja havainnot. Poliittisesti passiiviset ihmiset taas ehkä tuppaavat hyväksymään metsän tai koneen sellaisenaan. Jaaha. Mitäköhän sitä itse ajattelisi.

Kun muistamme, että sosiaalisen todellisuuden instituutiot ovat valtaosin ihmisten tuotoksia ja jossain määrin riippumattomia luonnollisista reunaehdoista, vallankumouksellisuus tulee hieman ymmärrettävämmäksi. Kapitalistinen yhteiskunta näyttää toimivan, koska olemme eläneet siinä niin kauan ja sen instituutiot ovat meille tuttuja. Mikään ei estäisi meitä vallankumouksen jälkeen vakiinnuttamasta toisenlaisia instituutioita, jotka sopisivat paremmin käsitykseemme hyvästä yhteiskunnasta. Toisaalta tämäkin vaatisi yksityiskohtaista suunnittelua, tuskin haluamamme instituutiot itsekseen syntyisivät. Siis, vallankumouksellisuuskin on melkoista insinööritoimintaa. Insinöörit eivät ole kollektiivisen toiminnan asiantuntijoita, mutta vallankumouksen suunnittelussa olisi jotenkin tultava senkin kanssa toimeen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä.

Kuinka montaa metaforaa tai kielikuvaa ehdin jo käyttää? Kuinka hyödyllisiä ne olivat? Perinteisesti olen melko tiukasti reformisti vallankumouksellisen sijaan, eikä tämä hourailu sitä ainakaan vielä muuttanut.