Luennolla esitelty Brownin ja Levinsonin malli universaaleista kohteliaisuussännöistä oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja piristävä. Mitä muuta voi sellainen ajattelu olla, jonka mukaan kohteliaisuuskin voi olla epäkohteliasta? Taustalla on Goffmanin ajattelu kasvojen säilyttämisestä, mutta B&L keskittyvät enemmän kasvoja uhkaaviin akteihin.
Hauskaa teoriassa on se, että lähes minkä tahansa aktin vuorovaikutuksessa voi tulkita uhkaavan jomman kumman osapuolen kasvoja. Tämä liittyy erityisesti ”negatiivisten kasvojen” käsitteeseen, joka tarkoittaa itsemääräämisoikeutta. Vuorovaikutukseen olemuksellisesti kuuluu vastavuoroisuus, ja hyvään sosiaalisuuteen vieläpä hyvä vastavuoroisuus. Tästä seuraa, että mitä tahansa teetkin odottaen kumppanilta siihen reaktiota, uhkaa hänen negatiivisia kasvojaan. Kohteliaaseen käytökseen oletetaan vastattavan kohteliaalla käytöksellä, siis kohteliaasti käyttäytyvä tavallaan vaatii samaa muilta. Silloin hän astuu heidän varpailleen itsemääräämisoikeuden suhteen.
Tietysti on kulttuurisia eroja siinä, miten erilaiset aktit tulkitaan vaivaannuttaviksi. Jos ”kohtelias käytös” on kaikille yhteistä normaalia toimintaa, se ei sinänsä velvoita kanssaihmisiä vastavuoroisesti mihinkään poikkeavaan toimintaan. Tällä olisi herkullista selittää vaikkapa sitä, miksi suomalaisten on hankala ymmärtää muualla euroopassa korostettuja kohteliaisuusmuotoja, kuten saksan ”bitte” tai teitittely. Suomalaisesta näkökulmasta kohtelias turisti voi olla epäkohtelias, tai jopa itseriittoinen, koska hän vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti asettaa hiljaisen suomalaisen asemaan, jossa hänen tulisi käyttäytyä itselleen poikkeavalla tavalla. Vaikka tällaisiin stereotypisointeihin pitääkin suhtautua erityisellä varauksella, intuitiivisesti tällaisella ajattelulla tuntuisi olevan selitysvoimaa.
B&L esittelevät myös erilaisia rationaalisia strategioita, joilla ihmisillä on tapana pyrkiä säilyttämään toistensa kasvot. Rujointa toimintaa on esimerkiksi pyyntöjen esittäminen suoraan. Lievemmässä versiossa puhuja pyrkii tietoisesti pitämään yllä kuulijan kasvot joko korostamalla osapuolten sosiaalista yhteenkuuluvuutta (positiivinen kohteliaisuus) tai tunnustamalla kuulijan autonomia (negatiivinen kohteliaisuus). Neljäs tapa on ilmaista pyyntö epäsuorasti (esim. ”onpas täällä kylmä” tarkoittaa käytännössä ”laita ikkuna kiinni”).
Luennolla kyseenalaistettiin B&L:n hierarkisointi siten, että suora ilmaisu uhkaisi kaikkein eniten kuulijan kasvoja ja epäsuora vähiten. Epäsuora ilmaisu saattaa olla suoranainen hyökkäys kuulijan älykkyyttä kohtaan, kun lauseen konnotatiivinen sisältö on kuitenkin sama kuin suorassa käskyssä. Näin epäsuora pyyntö uhkaa autonomiaa yhtä paljon, mutta uhkaa samalla kuulijan älykkyyttä yrittäen peitellä pyynnön neutraaliksi toteavaksi lauseeksi. Tässä voi toki olla myös kulttuurisia eroja: arvostetaanko enemmän rehellisyyttä vai selvempää pyrkimystä säilyttää kuulijan kasvot, ts. ”kohteliasta käytöstä”.
B&L onnistuvat melko hyvin selittämään, miksi arkisissa vuorovaikutustilanteissa ihmiset kokevat hämmennykstä, vaivaantumista ja häpeää. Heitä on kuitenkin mielestäni aiheellisesti kritisoitu etnosentrisyydestä. Oletuksena on individualistinen ja egoistisesti laskelmoiva ihminen, kun nämä piirteet lienevät esimerkiksi itäaasialaisessa kulttuurissa paljon vähemmän itsestäänselviä.