Tunteet ovat pohjimmiltaan henkilökohtaisia, mutta niiden kokemiseen ja esittämiseen liittyy kollektiivisesti säädeltyjä tapoja. Luennon aiheena oli se, voisiko sitten jollain kollektiivilla sinänsä olla tunteita, lähinnä häpeää. Näkökulmaan johdattelijana toimi filosofi Sara Ahmed ja esimerkkitapauksena Australian ”stolen generations” -ilmiö ja siihen reaktiona syntyneet ”Sorry Bookit”, jossa ihmiset ilmaisevat pahoittelunsa traagisista tapahtumista.
Pohdimme luennolla, onko se mielekästä että myös ulkomaalaiset kirjoittavat näihin kirjoihin, vaikka eivät ole missään tekemisissä tapahtumien kanssa. Mielekkyyttä puolustaa se, että suuri osa australialaisistakaan ei ole suoranaisesti ollut osallisina lasten pois viemisissä. He eivät ehkä toimikaan niinkään yksityishenkilöinä kuin nimenomaan Australian kansalaisina, kollektiivina. He haluavat ilmaista tuntevansa kollektiivista syyllisyyttä. Tässä tietenkin tullaan kysymykseen kuvitelluista yhteisöistä ja siitä, ettei reaalisesti ole olemassa mitään ”australialaisten kollektiivia”. Ihmiset kuitenkin kokevat olevansa sen osana, jolloin se on hyvinkin merkittävä tekijä heidän elämässään. Kollektiivi on olemassa konstruktiona.
Stolen Generations -ilmiön voi nähdä samalla jatkumolla muun kolonialismin ja imperialismin kanssa. Siinä mielessä kyseessä on itse asiassa koko länsimaisen kulttuurin kollektiivinen syyllisyys (tai häpeä näkökulmasta riippuen) samalla tavalla kuin vaikkapa orjakauppa. Kyseessä on pitkä toiseuttamisen, eksotisoinnin ja alistamisen perinne, jota länsimaat ovat harjoittaneet ympäri maailmaa. Riippuen siitä, miten pitkälle historiaan haluamme ulottaa oman osallisuutemme tässä länsimaisessa perinteessä, voimme miettiä pitäisikö meidän olla osallisia kollektiivisesta syyllisyydestä.
Kollektiivisissa tunteissa on toki aina kyse rajanvedoista, samaistumisista ja ulossulkemisista. Kuten Ahmedkin sanoi, niissä operoidaan käsitteillä kuten ”me” ja ”muut”. Jokaisessa kollektiivissa, kuvitellussa yhteisössä tapahtuu näitä prosesseja. Kollektiivisessa häpeässä/syyllisyydessä olennaista on, että muut näkevät meidän surkean tilamme tai surkeat tekomme. Kollektiivinkaan moraaliset tunteet eivät ole mahdollisia tyhjiössä, jos ympärillä ei ole muita kollektiiveja.
Eikö voisi myöskin ajatella että tunteet ovat pohjimmiltaan kollektiivisia, ja eri sosiaaliset kontekstit antavat aktiivisen, akuutin minän, George Herbert Meadin termein
subjektiminän, valittavaksi kaikkia niitä pohjimmiltaan sosiaalisia tapoja reagoida, mitä objektiminässä on saatavilla? Toinen ajatus: jos lähestyy sorry books -tapausta kirjoittajan kannalta niin se taitaa näyttäytyä häpeän käsittelynä. Siinä kenties tunnustetaan häpeä joka koetaan kansallisena. Mitä sitten tehdään? Häpeä on helppo tie.
On toki ongelmallista väittää mitään siitä, missä määrin tunteet ovat sosiaalisesti, missä määrin biologisesti tai kognitiivisesti muodostuneita. Minusta on kuitenkin luontevinta ajatella, että on olemassa jokin ”spontaani tunnereaktio”, joka suodattuu sosiaalisten normien, roolien ja kontekstien läpi lopulliseksi käyttäytymiseksi.
Ja toiseen pointtiisi: olen samaa mieltä, että häpeän tunnustaminen ei paina paljoakaan sen historian edessä, johon se viittaa. Eli siis Sorry Books on äärettömän pieni askel, mutta silti minusta oikeaan suuntaan. Kun häpeä on kollektiivisesti tunnustettu, on siihen paljon vaikeampi suhtautua enää välinpitämättömästi, uskoisin.
Spontaani tunnereaktio siis suodattuu sosiaalissyntyisen lävitse lopulliseksi käyttäytymiseksi? Onko tämä spontaani reaktio siis rikkaampi kuin lopullinen tulos, jos sosiaalinen toimii ainoastaan suodattimena joka sitä siivilöi? Meitä pommitetaan jatkuvasti miljoonilla ärsykkeillä. Miksi toisiin ärsykkeisiin vastataan spontaanilla tunnereaktiolla ja toisiin ei? Eikö jo se ole sosiaalisen tuottamaa mikä ärsyke me rekisteröidään, ja mihin me reagoidaan? Ei edes siinä ole kyse ”spontaanista tunnereaktiosta” joka on vailla sosiaalista kun säikähdämme aseen ääntä. Olimme vain todennäköisesti sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa jossa emme odottaneet sitä. Emme olisi säikähtäneet sitä jos olisimme olleet katselemassa toimintaelokuvaa. Lapsi joka on kasvanut Lordi -huumassa ei pelkää niitä naamareita samalla lailla kuin lapsi joka ei ole sosialisoitunut niiden parissa.
Miten voi olettaa että meillä olisi mitään ei sosiaalisesti syntynyttä tunnereaktiota kun olemme tunteistaneet itsemme sosialisoitumalla?
Tunnereaktion ”suodattuminen” normien ynnä muun läpi on ehkä huono metafora, ja paremmin sitä saattaisi kuvata vaikka matemaattinen funktio tai kone, johon spontaani tunnereaktio menee. Sitten tapahtuu jotain, mistä seuraa lopullinen käytös, joka on peräisin alkuperäisestä tunteesta, mutta monin tavoin silti muokkaantunut. En siis väitä, että sosiaalinen jotenkin repressoisi alkuperäistä, ”rikkaampaa” tunnetta.
Aseen äänen (tai minkä tahansa normaalista poikkeavan äänen) säikähtäminen lienee kuitenkin evoluutiossa syntynyt adaptaatio. Toimintaelokuvassa todellakin osaamme odottaa sitä, joten kyseessä ei ole normaalista poikkeava ääni. Kyse on tottumuksesta. Jopa kivun kaltaiseen fyysiseen reaktioon voi tottua niin, että keho ei enää mene yhtä suureen hälytystilaan sen seurauksena. Osittain tämä on kognitiivinen, assosiaatioihin liittyvä ilmiö, mutta väittäisin, että osittain myös niin kutsuttua lihasmuistia.
En ole ihan varma, onko ajattelusi taustalla tällä hetkellä ajatus kollektiivista jonain olentona, jolla voisi olla tunteita. Siitä olisin kovin yllättynyt. 😀
Kaavasi on siis: spontaani tunnereaktio -> sosiokulttuurinen funktio -> käyttäytyminen/kokemus. Tässä oletetaan että spontaanin tunnereaktion syntymisen järjestelmä olisi universaalia, ja se on ongelmaista. Ei ole sellaista tunnekokemusta, vaikka kuinka spontaaniksi sitä nimittäisimme, joka olisi riippumaton sosiokulttuurisesta. Kronologiselta/hierarkiselta vaikuttava teoriasi on virheellinen.
Yritin, ilmeisesti vähän epäonnistuneesti, tuoda esille tuolla puheella tottumuksesta myös sitä sosiokulttuurisen elementin vaikutusta. En väitä mitään ärsyke-reaktio-kaavan universaalisuudesta, päinvastoin. Se, miten reagoimme erilaisiin ärsykkeisiin on hyvin kulttuurisidonnaista.
Ehkä ilmaisussani tässäkin kohtaa on ollut ongelmia, mutta nähdäkseni kyseessä on siis jatkuva kehä, jossa kulttuuri vaikuttaa siihen, millaisia ”spontaaneja tunnereaktioita” saadaan. Kun nämä tunteet muuttuvat edellä kuvatulla tavalla (eli kulttuurisidonnaisesti) käyttäytymiseksi, ne uusintavat tai uudistavat kulttuuria edelleen. Siinä vaiheessa tätä kehää, kun ollaan yksilön sisällä, biologia on myös tekijänä.
Nyt ollaan jo siinä sosiaalitieteellisessä, iki-ihanassa mantrassa, että toimija vaikuttaa rakenteeseen ja rakenne toimijaan.