Seuraavassa on ajatuksia havaintojen teoriapitoisuudesta. Tämä pätkä kirjasta (Tiede tutkimuskohteena) lämmitti minua erityisesti, sillä se omalla tavallaan tukee relativistista näkemystä yksinkertaista realismia vastaan. Kuten huomataan, kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla jyrkkä relativismi. Näistä sanoista jo näkyy, että minulla on edelleen hieman antirealistinen lähtöasetelma. En pidä sitä sinänsä huolestuttavana, mutta minulla on vielä tekemistä realistisen filosofian opiskelussa. Intuition perusteella niin sanottu kriittinen realismi vaikuttaisi ainakin tutustumisen arvoiselta. Silti nosta kriittisen realismin riman aika korkealle, ja pidän jossain määrin naiivina lähes kaikkia transsendentaalisen realismin (näkemys, että meillä on aistikykymme avulla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on meistä riippumatta) muotoja.

Havaintojen teoriapitoisuus

Argumentti havaintojen teoriapitoisuudesta oli eräänlainen kuolinisku loogiselle empirismille. Perusajatus on, että puhdasta ja sellaisena luotettavaa aistihavaintoa ei ole olemassakaan. Näin ollen loogisten empiristien tekemä erottelu puhtaaseen havaintokieleen ja spekulatiivisempaan teoriakieleen tulee kyseenalaiseksi. Havaintoon ja sen tulkintaan vaikuttavat aina myös havaitsijan taustauskomukset. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa jyrkkään subjektivismiin: jokaisella yksilöllä on erilaiset taustauskomukset, joten havainnot ovat yhteismitattomia keskenään. Näin pitkälle tätä varsin uskottavaa ajatusta ei kuitenkaan tarvitse viedä. Kiikeri ja Ylikoski esittävät kolme tapaa, joilla käsitteet vaikuttavat havaintoihin.

• Kyky tehdä havaintoja kehittyy harjoituksen myötä: kokenut tutkija on ”tarkkanäköisempi” kuin kokematon, vaikka heidän edessään olisi sama empiirinen aineisto.

• Odotukset ohjaavat tarkkaavaisuutta ja havainnointia. Kognitiivisen psykologian ja havaintokehän perusasia.
• Uskomukset muokkaavat aistihavaintoa. Tämä teoriapitoisuuden muoto on hieman kiistanalaisempi. Yksi argumentti tätä vastaan on se, että visuaaliset illuusiot säilyvät, vaikka ne tietäisikin illuusioiksi.

Edelliset seikat ovat havaintopsykologian kysymyksiä. Teoriapitoisuudella on kuitenkin myös muotoja, jotka eivät ole sidoksissa havaintopsykologiaan (myöskään kaikki tieteenfilosofiset havainnointiin liittyvät kysymykset eivät ole havaintpsykologian sovelluksia).

• Teoreettiset käsitykset ohjaavat tutkimuskohteiden valintaa, aineistojen hankintaa ja kysymyksenasetteluita. Tutkimusta ei siis tehdä umpimähkään.
• Havaintoaineisto tulee tulkita teoreettisesti, että se olisi tieteellisesti kiinnostavaa.

Näiden kohtien jälkeen on selvää, että mitään teoriasta täysin erillistä havaintoa ei ole olemassa.

Duhem-Quine-teesi

Karl Popperin esittämä falsifikationismi yksinkertaisessa muodossaan edellyttää, että mikä tahansa teoriaan sopimaton havainto johtaa teorian hylkäämiseen. Pierre Duhemin ja W.V.O Quinen (toisistaan riippumatta) esittämät huomiot kyseenalaistavat tällaisen ajattelun mielekkyyden. Keskeistä Duhem-Quine-teesissä on, että teoria ei koskaan ole yksin, vaan sen seurana on joukko apuoletuksia. Näin ollen teoriaan sopimaton havainto ei suoraan johda teorian hylkäämiseen, vaan teorian tai jonkin apuoletuksen hylkäämiseen.

Koska tieteellinen teoria on aina idealisointi (ts. se ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan vaan valikoivasti joitain sen osia tai prosesseja), jo siihen liittyy erinäisiä oletuksia ja yksinkertaistuksia. Monissa fysiikan sovelluksissa jätetään huomiotta sellaisia tekijoitä, kuin ilmanvastus, kitka, tai käytetään newtonilaista fysiikkaa einsteiniläisen sijaan. Ihmistieteellisissä teorioissa on tehtävä tällaisia poissulkemisia paljon enemmän. Yhteiskunnan sosiaalinen rakenne vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin tehdä valintoja, mutta samoin vaikuttavat ihmislajin biologiset ominaisuudet, henkilökohtaiset lapsuudenkokemukset, kulttuuriset normit ja teknologiset mahdollisuudetkin. Kaiken elegantisti (ainahan voi latteasti todeta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen) huomioon ottavaa teoriaa ei ole kehitetty, minkä vuoksi useimmissa sosiologisissa teorioissa sulkeistetaan biologia pois tarkasteltavasta systeemistä. Tästä taas seuraa tieteenalojen välistä kitkaa, koska jokainen korostaa omaa ydinosaamisen aluettaan. Biologin, psykologin, sosiologin ja vaikkapa kirjallisuudentutkijan teoria esimerkiksi tunteista näyttää varsin erilaiselta.

Näitä yksinkertaistuksia voi ajatella Duhem-Quine-teesin apuoletuksiksi. Sosiologin apuoletuksena on, että biologia ei vaikuta tunteisiin tai sen vaikutus on hyvin rajallinen. Quine esittää, että jääräpäinen henkilö voi pitää loputtomiin kiinni teoriastaan tekemällä uusia ad hoc -apuoletuksia aina, kun teoria joutuu kyseenalaiseksi. Massiivinen apuoletusten verkosto tekee teoriasta kuitenkin epäuskottavamman. Siksi maakeskeinen näkemys aurinkokunnasta monimutkaisine deferentti- ja episyklijärjestelmineen oli heikoilla, kun aurinkokeskeisellä teorialla samat havainnot voitiin selittää huomattavasti yksinkertaisemmin.

Duhem-Quine teesin loogisena seurauksena on, että teoriat ovat aina empiirisesti alimääräytyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että samaan havaintoaineistoon voi sopia useita keskenään ristiriitaisia teorioita. Todellisissa tilanteissa kilpailevien teorioiden väliset kiistat ratkeavat usein, kun hankitaan lisää havaintoaineistoa. Tämä ei kuitenkaan poista alimääräytyneisyyttä: on aina loogisesti mahdollista, että löytyy teoria, joka sopii yhteen havaintojen kanssa, mutta on ristiriidassa vallitsevan teorian kanssa.

Tästä seuraa tieteenfilosofinen johtopäätös, että valintaa kahden teorian välillä ei voi tehdä ainoastaan havaintoaineiston perusteella. Muita mahdollisia kriteerejä ovat yksinkertaisuus (vrt. suuri apuoletusten verkosto), selitysvoima ja teoreettinen hedelmällisyys. Nämä tosin ovat yhtä problemaattisia kriteerejä kuin yhteensopivuus havaintojen kanssa. Lisäksi todellisissa tilanteissa on harvoin asiat niin hyvin, että voitaisiin valita kahdesta empiiriseen aineistoon täysin sopivasta teoriasta. Usein on valittava kahdesta vajavaisesta teoriasta, ja vieläpä niin, että niiden puutteet ovat hyvin erilaisia. Nyt valintakriteeriksi muodostuu myös se, mitä seikkoja painotetaan enemmän, jolloin valitaan se teoria, joka selittää juuri sen asian tyydyttävästi.