Havaintojen teoriapitoisuus oli mieltä lämmittävää luettavaa Kiikerin ja Ylikosken Tiede tutkimuskohteena -teoksessa. Samanlaista on myös kappale Thomas Kuhnista. Kirjoittajien mukaan Kuhnin merkitystä tieteentutkimukselle on vaikea liioitella. Hänen teoksensa The Structure of Scientific Revolutions oli merkittävä tieteenfilosofian niin kutsutun historiallisen käänteen laukaisija.
Paradigma ja normaalitiede
Yksi Kuhnin keskeinen käsite on paradigma, joka pitää sisällään:
- kriteerit sille, mitkä tutkimusongelmat ovat tieteenalalla tärkeitä ja olennaisia
- välineet näiden tutkimusongelmien ratkaisemiseen
- kriteerit arvioida esitettyjen ratkaisuehdotusten oikeellisuutta
- konventiot ja foorumit tutkimustulosten esittämistä ja kommunikaatiota varten
Selkeän paradigman omaavan tieteenalan tutkijat voivat keskittyä rutiininomaiseen tutkimusongelmien ratkaisuun. Tätä ongelmanratkaisua muistuttavaa toimintaa Kuhn sanoo normaalitieteeksi. Paradigma vapauttaa tutkijat filosofisilta pohdinnoilta, koska vastaukset noihin kysymyksiin sisältyy paradigmaan. Tämä virtaviivaistaa myös tieteellistä kommunikaatiota: jokaisen ei tarvitse kirjoittaa auki omia teoreettisia ja metodologisia lähtökohtiaan, koska ne ovat kaikille samat. Myöhemmin Kuhn tarkensi, että edellä kuvatun tieteenalamatriisin lisäksi paradigma pitää sisällään myös keskeiset malliesimerkit.
Tieteenala, jolta tällainen paradigma puuttuu, on esiparadigmaattista. Tätä vaihetta kuvaa jatkuvat koulukuntakiistat. Esiparadigmaattisten tieteiden luonteva julkaisumuoto on monografia, koska tutkimuksen taustoja on avattava paljon enemmän ja samalla osallistuttava myös koulukuntien väliseen filosofisempaan keskusteluun. Normaalitieteessä artikkeli on yleisin julkaisumuoto. Huomattavaa on, että normaalitieteessä hiljaisen tiedon osuus on suurempi kuin esiparadigmaattisessa tai kriisiytyneessä tieteessä (ks seuraava alaotsikko). Toisaalta normaalitieteellä on myös kumulatiivisempi luonne.
Kriisitiede ja tieteelliset vallankumoukset
Kaikki paradigmat kohtaavat ennen pitkää ongelmia (Kuhnin termein anomalioita), joita ei niiden puitteissa pystytä ratkaisemaan. Anomalioita esiintyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa paradigman kehityksessä, mutta normaalitieteilijät sietävät niitä, koska paradigman hylkääminen anomalioiden edessä olisi tieteen kehityksen kannalta huono ratkaisu. Paradigma joutuu ongelmiin vasta sitten, kun anomalioita on kasautunut tarpeeksi niin, että luottamus paradigmaan alkaa horjua liikaa. Silloin seuraa tieteellinen kriisi. Kun paradigman uskottavuus joutuu kovalle koetukselle, alkaa filosofinen keskustelu tieteenalan perusteista. Kriisi jatkuu, kunnes uusi paradigma syrjayttää vanhan. Uuden paradigman olisi syytä kyetä ratkaisemaan vanhan paradigman keskeiset ongelmat ja ennen kaikkea ne anomaliat, jotka johtivat edellisen paradigman ongelmiin. Usein käy niin, että uuden paradigman myötä tieteenalan kysymyksenasettelut muuttuvat niin paljon, että vanhoja ongelmia ei pidetä edes mielekkäinä. Näin uuden paradigman ei tarvitse välttämättä vastata niihin (siksi on mielekästä puhua tieteellisistä vallankumouksista).
Paradigman vaihtuessa myös teoreettinen käsitteistö uudistuu merkittävästi. Tästä seuraa tietynlaista yhteismitattomuutta paradigmojen välillä: niitä ei voi täysin vertailla keskenään. Esimerkiksi massan käsite newtonilaisessa fysiikassa on melko erilainen kuin einsteinilaisessa. Tämä yhteismitattomuus ei kuitenkaan johda radikaaliin relativismiin (ts. että ei voi sanoa, kumpi paradigma on parempi), vaan siihen, että paradigmojen välillä ei ole yhteistä kieltä, joilla niitä voisi suoraviivaisesti vertailla.
Ongelmia Kuhnin teoriassa
Humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta Kuhnin teorian ongelma on, että se näyttää jättävän nämä vakavasti otettavan tieteen ulkopuolelle, koska niillä ei voi katsoa olevan yhtä selkeää paradigmaa. Usein näyttää siltä, että ”kypsissäkin” tieteissä on koulukuntaeroja. Toisaalta ihmistieteissä voidaan havaita selkeitä paradigmoja, mutta niitä on samaan aikaan useita. Tästä syystä yhteiskuntatieteet pitävätkin itseään ”moniparadigmaisina”.
Toinen ongelma on normaalitieteen ihannoiminen. Karl Popper on kutsunut kuhnilaisia normaalitieteilijöitä dogmaatikoiksi, jotka eivät kykene filosofiseen keskusteluun. Toisaalta tähän voi vastata, että tieteilijän tehtävä ei ole kuljettaa kaikkia ajatuksiaan, metodeitaan ja johtopäätöksiään koko massiivisen filosofisen apparaatin läpi – se on filosofien tehtävä.
Joka tapauksessa Kuhnin teoria avasi merkittäviä kysymyksenasetteluita tieteenfilosofiassa ja -tutkimuksessa. Tiedettä voi tutkia historiallisesti, eikä vain loogis-formaalisin välinein, kuten loogisilla empiristeillä oli tapana. Lisäksi monet käsitteet ovat inspiroineet myöhempää tutkimusta. Esimerkiksi hiljaisen tiedon korostaminen normaalitieteessä avaa tieteensosiologialle suuren määrän tutkimuskysymyksiä.