John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria on varsin erilainen yhteiskuntafilosofinen teos kuin edellä lyhyesti käsitelty Arendtin Vita activa. Sitä jonkin matkaa luettuani huomaan, että itse asiassa sen sisällön ymmärtäminen ei juurikaan vaadi ponnisteluja, kuten Vita activan tapauksessa. Lukemisesta sen sijaan tekee vaikeaa mielestäni vähemmän ansiokas kirjallinen ilmaisu, tämäkin seikka, joka minusta oli Arendtin teoksessa päin vastoin. Sisällön ymmärtämistä Rawlsin tapauksessa tosin varmasti auttaa, että tietämättömyyden verhon takana tehdyn hypoteettisen yhteiskuntasopimuksen ja huono-osaisimpien aseman maksimoiminen tulivat ensimmäisen kerran tutuiksi jo lukion filosofiassa. Lisäksi luin erästä kurssia varten reilu vuosi sitten Juha Sihvolan mainion jälkipuheen Rawlsin Kansojen oikeuteen, jossa käsiteltiin tiiviisti ja selkeästi myös Oikeudenmukaisuusteorian pääasiat. Sihvolaa minun on kiittäminen myös joistain kriittisistä ajatuksistani. Teorian tuttuudesta ja itse kirjan kankeasta kielestä (en voi olla ajattelematta, että osa tästä lienee myös suomentaja Terho Pursiaisen kyseenalaista ansiota) johtuen siis päätin opiskella kirjoittamalla ja pohdiskelemalla. Samalla saan itse mahdollisuuden puhua politiikasta. 😉
Rawls kehittelee teoriaa oikeudenmukaisuudesta siis hypoteettisen yhteiskuntasopimuksen näkökulmasta, ja väittää, että hänen muotoilemansa periaatteet olisivat sellaiset, jotka ”tietämättömyyden verhon” takana olevat järkevät ja omaa etuaan tavoittelevat osapuolet valitsisivat. Rawls esittää myös ratkaisuehdotuksen niin sanottuun ensisijaisuusongelmaan, eli siihen, mitä asioita oikeudenmukaisuudessa tulisi ensisijaisesti ottaa huomioon (esim. utilitarismin mukaan suurin mahdollinen kokonaishyöty). Rawlsin ehdotus on ”sanakirjajärjestys”, joka asettaa periaatteet järjestykseen siten, että vasta ensimmäisen tultua täytetyksi voidaan ottaa toinen huomioon ja niin edelleen.
Rawlsilla ensisijainena on vapausperiaate: jokaiselle mahdollisimman suuri vapaus niin, että se sopii yhteen muiden vastaavan vapauden kanssa. Kun tämä on täytetty (yksi vapausperiaatteen ensisijaisuuden syy on se, että se voidaan ainakin teoriassa täyttää) otetaan huomioon eroperiaate. Tämä periaate takaa huono-osaisimmille mahdollisimman hyvät elinmahdollisuudet. Rawlsin lähtökohtana on tilanne, jossa kaikki edut (sosiaaliset ja taloudelliset) on jaettu tasan kaikkien kesken. Eroperiaatteen mukaan epätasa-arvo on oikeutettua, jos sen myötä huono-osaisimman asema paranee. Yksinkertaistettuna: Jos tasa-arvoisessa tilanteessa jokainen saa 500 euroa, mutta tuloeroja kasvattamalla pienin tulo saadaan nostettua 600 euroon, se on oikeutettua. Eroperiaatteeseen liittyy lisäksi yksi ehto, joka menee huono-osaisimpien edun maksimoinnin edelle. Ehdon mukaan jokaisen on oltava mahdollista tavoitella näitä muita parempia asemia. Eli käytännössä on esimerkiksi oltava kattava koulutusjärjestelmä, joka takaa kaikille mahdollisuuden päästä hyväosaiseen asemaan.
Hyvä lähtökohta Rawlsilla on se, että hän pyrkii eliminoimaan sattumanvaraisten tai ansiottomien eriarvoisuuksien vaikutuksen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Tällasia eriarvoisuuksia ovat luonnolliset kyvyt eli geeniperimä sekä yhteiskunnallinen asema ja perheolot. Näistä seikoista johtuen toiset ovat kyvykkäämpiä kuin toiset, joskin ansiottomasti. Sen vuoksi oikeudenmukainen yhteiskunta on järjestettävä siten, että nämä kyvyt koituvat kaikkien hyväksi. Käytännössä tämä tapahtuu eroperiaatteen ja maksimaalisen verotuksen keinoin. Maksimaalinen verotus tarkoittaa sitä, että veroaste on asetettava niin, että verotulot kokonaisuudessaan ovat mahdollisimman suuret.
Teorian arviointia ja kritiikkiä
Teoriaa voi tulkita monella tavalla. Terho Pursiainen kutsuu Rawlsia ”punaiseksi liberaaliksi” ja asettaa hänet Suomen puoluekentällä SDP:n vasempaan laitaan. Itse sen sijaan havaitsen Rawlsin teoriassa paljon samaa kuin kokoomuslaisessa ”mahdollisuuksien tasa-arvossa”, joka jättää huomioimatta lukuisia eriarvoisuutta tuottavia tekijöitä ja rakenteita. Kaikille yhteinen koulutusjärjestelmä esimerkiksi ei välttämättä tasoita perhetaustasta johtuvia eroja ihmisten kyvykkyydessä, vaan voi jopa jyrkentää niitä. Jos kotona koulunkäyntiin suhtaudutaan kannustavasti ja siitä ollaan kiinnostuneita, on melko selvää, että lapsi menestyy koulussa. Koulussa nämä erot tulevat esille ja asettavat lapset niiden mukaisiin rooleihin. Koulunkäynnin kannalta huonoista perheoloista tulevasta lapsesta tulee (koulumenestyksen suhteen) häviäjä.
Rawlsin teoriaa ja erityisesti eroperiaatetta voi nähdäkseni käyttää myös huono-osaisimpien polkemiseen, koska se oikeuttaa etujen epätasaisen jakautumisen. Huono-osaisten vaatimukset paremmasta voidaan teilata eroperiaatteella vedoten siihen, että pienemmät tuloerot huonontaisivat myös heidän asemaansa. Tällaisesta politiikasta esimerkkejä Suomessa ovat vaikkapa perintöveron ja varallisuusveron poistaminen tai kansalliseen kilpailukykyyn vetoaminen, jolla voidaan oikeuttaa miten räikeä eriarvoisuus tahansa. Ei siis ole lainkaan varmaa, että hyväosaiset eroperiaatetta soveltaessaan (tai sitä retorisena resurssina käyttäessään) todella ajaisivat huono-osaisten etuja.
Nämä eivät ole suoria seurauksia Rawlsin teoriasta, ja niiden voi hyvällä syyllä katsoa olevan eroperiaatteen väärintulkintoja. Todellisuuteen sovellettuna millä tahansa näinkin järjestelmällisellä oikeudenmukaisuusteorialla (mikä on katsottava Rawlsin eduksi) voi olla varsin odottamattomia seurauksia. Teorioita riivaa kahdesta suunnasta joko liiallisen pelkistämisen ja abstrahoinnin ja toisaalta monimutkaisuuden, epäselvyyden ja hallitsemattomuuden pirut. Rawlsin tapauksessa pelkistämisen piru on päässyt minusta liiaksi voitolle. Teoria ei ota huomioon tarpeeksi todellisen yhteiskunnallisen elämän piirteitä.
Yksi niistä on suhteellisen eriarvoisuuden huomiotta jättäminen. Mielestäni on melko selvää, että suurten tuloerojen yhteiskunnassa köyhimmät kokevat olevat köyhempia kuin sellaisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän absoluuttinen tulotasonsa on hieman pienempi. Käyttäkäämme edellistä esimerkkiä. Jos köyhimpien tulotaso saadaan nostettua 500:sta 600:aan sillä, että rikkaimpien tulot nostetaan 6000:een, on minusta hiukan naiivia kuvitella köyhimpien olevan tähän tilanteeseen tyytyväisiä. Ihminen suhteuttaa itsensä jatkuvasti muihin, ja siksi suhteellinen köyhyyskin on erittäin merkittävä tekijä oikeudenmukaisuutta ajatellen. Rawlsin teoriassa raha ja muut ”ensisijaiset hyvät asiat”, kuten vapaudet ja oikeudet toimivat siis ehkä liian absoluuttisina mittareina. Kuten Sihvola kommentaarissaan kirjoittaa, on myös yhteiskunnan kokonaisvarallisuuden kasvattaminen kyseenalainen tavoite, vaikka siitä olisikin huono-osaisimmille hyötyä. Tähän on syynä edessä häämöttävä ekologinen kriisi, jonka olisi jo aika saada ihmiset ajattelemaan taloudellisia (erityisesti kulutukseen liittyviä) näkemyksiään uudelleen.
On ehkä parempi, etten mene tämän vasemmistolaisempiin Rawls-kritiikkeihin, koska ne vaatisivat paljon raskaampaa yhteiskuntajärjestelmän pohdintaa. Rawlsin tarkoitus kuitenkin taisi olla vain kehittää Yhdysvaltojen tapaiselle liberaalille demokratialle sopivat oikeudenmukaisuusteoria. Marxilaista Rawls-kritiikkiä saattaa olla odotettavissa alkavan lukuvuoden aikana, kun Pääoma-lukupiirimme pyörähtää käyntiin.