Jollain tapaa on ehkä kornia, että edellinen kirjoitukseni oli ”vaalikampanjan avaus”. Tämä lienee syksyn vaaliblogauksista viimeinen, mutta ei varmastikaan viimeinen poliittinen kirjoitus.

Olin koko eilisen päivän Tampereen Normaalikoululla vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun jälkeen olin saanut Nekalan äänestysalueelta yhden äänen, samoin kuin Salla, ja myös samoin kuin omalla valitsijayhdistyksellään ehdolla ollut Tampereen valkoisen rodun pelastaja. No, Nekalan ääniharavat eivät olleet kovin epämiellyttäviä: Marjatta Stenius-Kaukonen, Oras Tynkkynen ja Perttu Pesä. Lisäksi kuulin saaneeni ennakkoääniä huikeat 23! Joka tapauksessa polkiessani Norssilta YO-talolle Vihreiden valvojaisiin minulla ei ollut mitään aavistusta mistään kokonaistuloksesta. Saapuessani oli Rosa Meriläinen hehkuttamassa mikrofoniin loistavaa tilannetta. Vihreille oli tulossa joka tapauksessa lisäpaikkoja Tampereelle. Sallaa kiiteltiin vaalipäällikön tehtävän mallikkaasta suorittamisesta – eikä syyttä. Ääntenlaskun lopullisesti päätyttyä minun tulokseni oli odottamattomat 89 ääntä. Moni kertoi jo etukäteen äänestävänsä minua, ja heille kuuluu erinomaisen suuri kiitos. Erityisen iloinen olen jokaisesta tuntemattomalta tulleesta äänestä. Vaatimattomia ja vähälukuisia vaaliesitteitäni oli jakamassa itseni lisäksi Simo, Salla ja Eerik, minkä lisäksi Eerik teki huikean Facebook-tukikampanjan. On kivaa olla näin mahtavien ihmisten joukossa.

Jotenkin maanlaajuinen tulos oli haisteltavissa. Kokoomus ja Vihreät kuuluvat syksyn muotiin. Demarit ja Vasemmistoliitto ovat edelleenkin ahdingossa, vaikka kuinka toisin toivoisi. Perussuomalaisten suosio on minun tulkintani mukaan suoraan verrannollinen muiden puolueiden takkuiluun. Niin kauan, kuin Timo Soini kykenee suuremmin valehtelematta esittämään teräviä piikkejään, niin kauan on muissa jotain pahasti vialla.

Sykähdyttävimmät iloiset uutiset tulivat suurista kaupungeista. Helsingissä Vihreistä tuli toiseksi suurin puolue Kokoomuksen jälkeen, kuten myös Espoossa. Täällä Vihreät saivat kolme lisäpaikkaa, ja Tampere oli yksi niistä harvoista kunnista, joissa Kokoomuksen kannatus jopa laski. Vaikka Vihreiden uusi valtuustoryhmä on kokonaisuudessaan vaikuttava ja monipuolinen arkkitehteineen ja ylikonstaapeleineen, minua ilahduttaa eniten nuoret valtuutetut. Olli-Poika Parviainen on ehtinyt vaikuttaa niin nuorissa kuin vanhusvihreissä kunnioitettavan määrän, minkä lisäksi hän on ehkä Tampereen uskottavin nörttivihreä. Sellaiseksi itsekin mielelläni profiloidun, eikä sellaisista nähdäkseni ole ensinkään pulaa millään politiikan tasolla. Emilia Olkanen taas on teekkarina ja yhteiskuntatieteilijänä poikkitieteellisen opiskelun malliesimerkki.

Iloista on myös se, että entinen kotikuntani Hattula sai historiansa ensimmäisen vihreän valtuutetun Mari Montosta. En olisi uskonut olevani kovin iloinen kenenkään kokoomuslaisen puolesta, mutta on pakko myös nostaa isosti hattua vanhalle lukion filosofian, psykologian ja uskonnon opettajalleni Jari Wihersaarelle, jonka ansiosta minulle pitkälti syntyi jonkinlainen systemaattinen kriittinen ajattelu, ja jonka ansiosta pitkälti päädyin nykyisenlaiseksi yliopisto-opiskelijaksi.

Vihreiden ilouutisten keskellä en osaa olla kovin murtunut vasemmiston tappiosta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Vihreiden pitäisi olla vasemmistopuolue. Ja edelleen minun nähdäkseni parasta mahdollista kehitystä olisi molemminpuolinen ja rakentava ajatuksenvaihto Vihreiden ja vasemmistopuolueiden välillä. Vasemmiston on pakko uudistua päästäkseen taas jaloilleen. Toisaalta Vihreiden on pakko asettua tiukemmin markkinaliberalismia vastaan. Olli-Poika varoitteli eilen kaiken hehkutuksen keskellä, että Vihreiden on varottava, ettei siitä tule jotain 2000-luvun SDP:tä. Sillä hän ei varmastikaan tarkoittanut, että vasemmistolaisissa arvoissa olisi jotain vikaa, vaan sitä, että menestyksekkäänäkin poliittisena puolueena Vihreiden on pidettävä kiinni ideologiastaan, eikä sortua Lipponen-Heinäluoma-akselin tapaiseen ”välttämättömyyden” sanelemaan reaalipolitiikkaan. Reaalipolitiikka YÖK!

Lopulta: Onnea Vihreille ja onnea minulle (=kiitos tukijoille ja äänestäjille). Ja: politiikkaa tehdään muulloinkin kuin vaaleissa. Eli: kehotan kaikkia, itseni mukaan lukien, pitämään silmällä paikallispolitiikkaa ja ottamaan siihen kantaa.