Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Sosiaalisia ristiriitoja voidaan tutkimuksessa lähestyä monella tavalla. Usein vaikuttaa järkevältä olettaa, että ne aina sisältävät etuja koskevia vastakohtia. Kaikkia ristiriitoja ei tietenkään koeta eturistiriitoina. Monet sosiaaliset ristiriidat ilmenevät osallistujille arvoja ja moraalia koskevina ristiriitoina, taisteluina hyvästä ja pahasta. […] Kaksi osapuolta on eturistiriidassa, koska he kilpailevat samasta hyödykkeestä, jonka suhteen vallitsee niukkuutta mutta jonka arvosta osapuolet ovat yksimielisiä. Arvoristiriita taas ilmenee erimielisyytenä jonkin hyödykkeen tai asian arvosta, tai kuten Aubert sanoo, jonkin sosiaalisen objektin normatiivisesta asemasta. Uskonnolliset ristiriidat ovat varsin selvästi jälkimmäistä tyyppiä. Kuitenkin vaikuttaa hedelmälliseltä nähdä asia niin, että kaikki sosiaaliset ristiriidat sisältävät etujen vastakohtia, kun taas vain eräät niistä sisältävät myös arvoja koskevaa erimielisyyttä. Etu ei ole yksiselitteinen termi, mutta jos sanomme, että eturistiriidat sisältävät kilpailua joko aineellisista hyödykkeistä, palveluksista, arvoasemasta tai vallasta vaikuttaa oikealta väittää, että kaikki sosiaaliset ristiriidat ovat eturistiriitoja. Uskonnollisten ryhmien välisiin ristiriitoihin voi sisältyä kaikenlaista kilpailua mutta luultavinta on, että niihin ainakin sisältyy kilpailua vallasta tai vaikutuksesta.”

”On väitetty, että luokkaristiriitojen voimakkuus paljolti riippuu siitä, liittyykö luokkajakoon muita päällekkäin meneviä jakoja siten, että luokkajako korreloi täysin esimerkiksi uskonnollisten ja kielellisten ryhmitysten kanssa. Tällaisissa tapauksissa ristiriitojen koetaan selvästi koskevan moraalisesti hyvää tai pahaa. Taloudellisissa kysymyksissä voidaan helpommin päästä kompromissiin kuin moraalisiksi ja uskonnollisiksi koetuissa kysymyksissä.”

”Tämän päivän hallitsevat poliittiset järjestelmät perustuvat ylimalkaisesti ottaen kahteen ideaalityyppiin, joista voidaan käyttää nimityksiä poliittinen ja taloudellinen demokratia. Poliittinen demokratia, jota sovelletaan länsimaisissa demokratioissa ja joka merkitsee, että kaikilla tulee olla samat poliittisen osallistumisen mahdollisuudet, ei sinänsä takaa vähemmistöjen oikeuksia ja merkitsee käytännössä taloudellisen eriarvoisuuden ylläpitämistä. Taloudellista demokratiaa, mikä merkitsee yhtäläisten taloudellisten mahdollisuuksien ylläpitämistä ja käytännössä yleensä tuotantotarkoituksiin käyttökelpoisen yksityisomistuksen hävittämistä, on taas vaikeata toteuttaa ilman, että rajoitetaan tasa-arvoisuutta poliittisen osallistumisen mahdollisuuksien suhteen. Ainakin ihanteina molemmat järjestelmät perustuvat yhden erityisen tasa-arvoisuuden kriteerin tähdentämiseen ja tämä kriteeri toimii myös muiden eriarvoisuuksien perusteluna.”

Allardt, Erik (1967) Tasa-arvoisuudesta. Sosiologia 4:2, 51-58.

—

Allardt jatkaa tasa-arvoisuuden pohtimista. Sillä harvemmin tarkoitetaan sitä, että jokaisen olisi saatava yhtä suuri osa kakusta (aritmeettinen tasa-arvo). Tasa-arvokeskustelu onkin usein itseasiassa keskustelua siitä, millä _kriteereillä_ eriarvoisuus on hyväksyttävää. Onko kriteerinä vanhempien asema sääty- tai luokkahierarkiassa, kieli- tai kulttuuritausta, sukupuoli vai kyvykkyys jossain määrätyssä asiassa. Modernin meritokraattisen yhteiskunnan julkilausuttu kriteeri on tietenkin kyvykkyys, taloustieteilijän näkökulmasta työn tuottavuus. Siis jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus kouluttautua, yhtäläinen kohtelu lain edessä ja sen jälkeen jokaiselle ansionsa mukaan. Tällainen mahdollisuuksien tasa-arvo on tietenkin mahdollista vain muodollisesti. Todellisuudessa sosiaalinen tausta vaikuttaa koulumenestykseen ja myös mahdollisuuksiin välttää konfliktia oikeuslaitoksen kanssa. Muodolliset saavutukset tasa-arvon hyväksi tuottavat ennen pitkää uusia jakoja, jotka pitkälle kehittyessään käyvät yleisen moraalitajun vastaisiksi. Jos uudessa jaossa tappiolle jäävät kykenevät järjestäytymään ja määrittelemään jaon tasa-arvo-ongelmaksi, on taas mahdollista poliittisesti tavoitella muodollisia tasa-arvon parannuksia.

—

Väittäisin, että mahdollisuudet hyödyntää tietotekniikkaa on yksi keskeinen uusi jakolinja nykymaailmassa. Eroja tuottaa laitteiden saatavuus (karkeasti ottaen siis taloudellinen pääoma) sekä niihin liittyvä kompetenssi: ymmärrys siitä, mitä laitteilla voi tehdä sekä keinoista miten sen voi tehdä (kulttuurinen pääoma). Yleisesti ottaen tämänkaltaisia jakoja nimitetaan digitaalisiksi kuiluiksi, ja sellaisia on ainakin köyhien ja rikkaiden, koulutettujen ja kouluttamattomien, nuorten ja vanhojen sekä miesten ja naisten välillä.

Toisen keskeisen jaon erottelija on intellektuaalinen omaisuus. Usein toistetaan, että tieto on yhä tärkeämpi tuotannontekijä. Tämän myös näkee siinä, miten paljon yritykset ovat valmiita uhraamaan resurssejaan saadakseen omistukseensa tekijänoikeuksia ja patentteja. Kun aletaan olla tilanteessa, jossa yrityksellä ei ole mitään asiaa markkinoille ilman kattavaa patenttisalkkua, tulee väite totta vie konkreettisen todeksi. Jotta voin tuoda markkinoille uuden puhelimen, minulla on oltava tarpeeksi kilpailijoitani uhkaavia patentteja, jotta heillä ei olisi mahdollisuuksia omilla patenteillaan syödä minua hengiltä. Tämä on siinä mielessä ehkä keskeisempi yhteiskunnallinen jakolinja, että se näyttää saavan ihmiset organisoitumaan myös poliittisesti. Piraatit ovat Suomessa suurin eduskunnan ulkopuolinen puolue, maailmalla he ovat päässeet jo päätöksentekoon mukaan.

</tajunnanvirta>