Lueskelin vielä syksyn harjoitteluun liittyen Sosiologia-lehden artikkeleita ja teki mieli linkata vielä yksi pätkä.
”Periaatteessa ei ole pidettävä oikeana sitä käsitystä, että perustuslaki turvaisi tehokkaammin omaisuutta kuin esimerkiksi henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai henkilökohtaista vapautta. Vasta tarkka tutkimus, jollaista toistaiseksi ei ole suoritettu, osoittaisi, onko lainsäädännössä omaisuus silti asetettu erikoisasemaan. Kuitenkin eräässä suhteessa tuli jo alun perin tällaista erikoisasemaa merkitsemään säännös siitä, että omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään lailla. Kun muitten perusoikeuksien kohdalla on jäänyt lainsäätäjän harkintaan, millainen kajoaminen niihin on perustuslainvastaista, on puolivahingossa hallitusmuotoon tullut pakkolunastussäännös tehostanut poikkeuksellisen jyrkästi omaisuuden turvaa suunnalla, joka aika ajoin on ollut poliittisesti hyvinkin arka yhteiskunnallistamisvaatimusten takia.
Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen, että eduskunta sai vuoden 1917 jälkeen ensimmäisen vasemmistoenemmistön vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Auktoritatiivisin perustuslain tulkitsija on eduskunta itse, lähinnä sen perustuslakivaliokunta. Neljänkymmenen vuoden ajan perusoikeuspykälöitä tulkitsi eduskunta, jonka enemmistö oli porvarillinen, ajattelutavaltaan siis samansuuntainen kuin vuosien 1918-1919 eduskunta (vrt. Jansson 1955, 296). En kytkene yhteen toisiinsa kuulumattomia asioita, jos mainitsen tämän jälkeen eräitä esimerkkejä. Tavallisella lailla, siis yksinkertaisella eduskuntaenemmistöllä on huolimatta hallitusmuodon perusoikeuspykälistä katsottu voitavan säätää mm. irtolaisten, alkoholistien ja ns. perhepinnarien vapaudenriistosta. Huomattakoon, ettei kysymys näissä ole rikoksesta ja rangaistuksesta. Edelleen lait sterilisoimisesta ja kastroimisesta on säädetty tavallisessa järjestyksessä, vaikka näiden lakien nojalla suoritetut toimet puuttuvat erittäin syvälti yksilön persoonallisuuteen. Sitä vastoin esimerkiksi lait turvesuon pakkolunastuksesta (641/42) ja yhtiön osingonjaon poikkeuksellisesta rajoittamisesta (660/56) on perusoikeuksiin puuttuvina säädetty määräenemmistöllä. Esimerkit on valittu hiukan kärjistäen, mutta ne havainnollistavat vallitsevaa asiaintilaa.”
Jyränki, Antero (1968) Valtiosäännön säätäjien tarkoitukset ja noudatettu käytäntö. Sosiologia 5:1, 20-28.
Antero Jyrängin oikeussosiologisessa artikkelissa pääasiana on perustuslain, erityisesti hallitusmuodon, ja sen syntyhistorian analysointi. Presidentin valtaoikeuksista itsenäistymisen aikaan käyty vääntö ja sen taustat ovat nyt vaalien alla jossain määrin relevantteja. Nostin artikkelista esiin kuitenkin toisen vallanjakoon liittyvän pointin, joka itselleni on kiinnostava ehkä siksi, että opintorekisterissä ei ole yhtään oikeustieteen (tai oikeussosiologian) eikä valtio-opinkaan kurssia.
Kysymys on siitä, mitkä asiat (tässä erityisesti perusoikeudet) ja missä määrin tulkitaan kuuluviksi perustuslain piiriin ja mitkä tavalliseen lainsäädäntöön, johon riittää yksinkertainen enemmistö eduskunnassa. Oleellinen on myös huomio, että tavallisten lakien tulkinnasta vastaa eduskunnasta riippumaton tuomioistuinlaitos, mutta perustuslain tulkinnasta lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunta. Jyrängin esimerkit antavat osviittaa siitä tavasta, jolla porvarienemmistöinen eduskunta tulkitsee näitä kysymyksiä. Oikeiston ja vasemmiston jakolinjat eivät enää ole samanlaiset kun Neuvostoliiton aikaan, jolloin oikeisto ehkä oikeasti katsoi läntisen demokratian ja kapitalismin olevan uhattuna vasemmiston taholta. Silti olisi kiinnostavaa tietää, miten vasemmistoenemmistöinen eduskunta (tai perustuslakivaliokunta) perusoikeuksia tulkitsisi.