Tere Vadén julkaisi hiljattain kirjan Heidegger, Žižek ja vallankumous, joka on mediassakin ollut paljon esillä. Kirjan lukeminen on minulla vielä pahasti kesken, mutta juuri Revalvaatiossa ilmestynyt Vadénin lyhyt kirjoitus Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous antaa tilaisuuden kommentoida tematiikkaa jo nyt. En haluaisi vaikuttaa kyyniseltä enkä välttämättä lannistaa vallankumoushenkeäkään, koska en suinkaan pidä kapitalismia ongelmattomana tai parhaana kuviteltavissa olevana yhteiskuntajärjestyksenä. Päin vastoin, sen analyysiä tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan nyt kun kylmästä sodasta alkaa olla tarpeeksi aikaa ja kapitalismi on jossain määrin saavuttanut aseman, jossa ”on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille”.
Žižek flirttailee totalitarismin ja väkivaltaisen vallankumouksen ajatusten kanssa. En voi olla ajattelematta, että flirttailu on retorinen keino, jonka tarkoituksena on herättää ajattelemaan, että asiat eivät voi jatkua niin kuin ne ovat nyt. Vadénin mielestä Žižekissä on radikaaleinta, ettei hän tuomitse väkivaltaa vallankumouksen nimissä. Minusta näyttää siltä, ettei hän tuomitse mielenosoituksia ja mellakointia, mutta vallankumouksen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä. Sosiologisesta perspektiivista Žižekin erottelu subjektiivisen ja objektiivisen väkivallan välillä on tietenkin avaava ja hyvin perusteltu. Sen verran sosiologinen yhteiskunta-analyysi on irrottautunut liberaalin subjektin utopiasta, Marxia ja Foucault’ta tästä kai on suurimmalti kiittäminen. Korvaani särähtää kuitenkin ajatus, että objektiivinen väkivalta olisi osa kapitalismin perustaa. Niin se varmasti onkin. Mutta olisiko liian kyynistä laajentaa tätä lausetta ja sanoa, että objektiivinen väkivalta on osa ihmisten yhteiskunnallisen olemisen perustaa? Näin ainakin historiallisesti näyttäisi olevan. En ole lainkaan varma, muuttuuko tämä asia minkään vallankumouksen myötä. Kansainvälisessä lauletaan, että ”tää on viimeinen taisto”, jonka jälkeen ihmiset ja kansat voivat elää veljinä keskenään. Nyt voi olla kyse vain omasta epärealistisesta pessimismistäni, mutta minulle ”kaikki sodat lopettava sota” tai ”kaikki ristiriidat sovittava vallankumous” tuntuvat mahdottomilta ajatuksilta.
Kun Vadén ja Žižek pyrkivät oikeuttamaan alhaalta-ylös väkivallan (siis väkivaltaisen järjestystä vastaan kapinoinnin), jään pohtimaan, riittääkö sellainen vallankumouksen tekemiseen. Ymmärrän vallankumouksen yhden yhteiskuntajärjestyksen korvaamisena toisella, mikä tuntuu hankkeena varsin erilaiselta kuin pelkkä alhaalta ylös suuntautuva kapina. Minusta vaikuttaisi siltä, että rajoittumalla pelkään alhaalta-ylös väkivaltaan kapina ei koskaan muutu vallankumoukseksi. Jos todella käy niin, että valta on kumoutumaisillaan, alhaalta-ylös muuttuu ennen pitkää sivuttaiseksi väkivallaksi ja lopulta ylhäältä-alas väkivallaksi. Uudessa järjestyksessä on uudet ristiriidat ja uudet rakenteellisen väkivallan muodot.
Pidän jossain määrin oikeutettuna Žižekin kritiikkiä, jonka mukaan yhteiskuntakriitikot keskittyvät liiaksi subjektiiviseen ylhäältä-alas väkivaltaan, jonka lähteenä ovat yksittäisten toimijoiden (kuten pankkiirien) moraalittomuus tai muut ei-toivottavat ominaisuudet, ja unohdetaan järjestelmän rakenteeseen kuuluva objektiivinen väkivalta. Juuri sen vulgaarimpaa kapitalismianalyysiä ei olekaan. Nyt tässä asiassa saatan olla epärealistisen optimistinen, mutta minusta kritiikki menee myös ohi maalinsa, sillä en usko rahatalouden rakenteiden säilyvän ennallaan kriisin jälkeen. Merkelistä ja Sarkozystä ei taida olla sitä muutosta estämään.
Vadén ilmaisee pettymyksensä Žižekin päivänpoliittiseen löysäilyyn liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana Sloveniassa. Jokin hänessä kaipaisi ”kaikenkattavia ratkaisuja, kertakaikkisia sivalluksia” ”pienemmän pahan reaalipolitiikan” sijaan. Žižek vaikuttaisi arastelevan todellista vallankumousta — ehkä hän siksi päätyykin korostamaan kapinointia. Tämän jälkeen näyttää siltä, että olen Žižekin kanssa hyvinkin samaa mieltä. Kansanliikkeitä on tuettava niitä valtiollisia tai kapitalistisia voimia (rakenteellista väkivaltaa) vastaan, jotka kansanliikkeitä yrittävät tukahduttaa ja vaientaa. Väkivaltainen vallankumous ei ole toivottava tapa saada aikaan yhteiskunnallista muutosta. Pahansuopa saattaisi huomauttaa, että yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittaminen kertarysäyksellä vallankumouksen avulla ei ole kaukana kristillisestä viimeisen tuomion ajatuksesta.
Kootaanpa loppuun väitteeni.
- Kapitalismianalyysiä tarvitaan, ja siihen kuuluu rakenteellisen väkivallan analyysi.
- Alhaalta-ylös väkivalta yhteiskuntajärjestystä vastaan ei riitä vallankumouksen tekemiseen, se jää kapinoinniksi.
- Mikään vallankumous ei poista yhteiskuntajärjestykseen sisältyvää objektiivista, rakenteellista väkivaltaa.
- Žižekille vallankumous on retorinen keino, ei todellinen päämäärä.
- Ei vallankumousta, vaan tukea kansanliikkeille.
Semmonen varmaan ensiks tosta kirjasta, että siinä vallankumouksen ajatukseen suhtaudutaan hyvin epäillen, ja erityisesti juuri Zizekin esittämä vallankumouksen malli hyljätään. (Pääasiallisena syynä Russell Meansin esittämä arvioperuste: eurooppalaista vallankumouksellista ajattelua ei pidä arvioida sen mukaan, millaisia seurauksia se aiheuttaa eurooppalaisiin valtarakentesiin, vaan sen mukaan, millaisia seurauksia siitä on alkuperäiskansoille. Žižek ehdottaa alkuperäsikansoille eurooppalaistumista, mikä on huono idea, koska alkuperäiskansaoilla on näyttöjä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elämästä, eurooppalaisilla ei.)
Jos alhaalta-ylös väkivallan välttämättömyys tarkoittaa, että vanhan vallan kumoamisen jälkeen on perustettava uusi, niin varmaan se pitää jollain tasolla paikkansa. Mutta erilaiset yhteiskuntajärjestykset sisältävät hyvin erilaisen määrän rakenteellista väkivaltaa. Joissakin tapauksissa määrä on niin pieni, että normaalista länsimais-eurooppalaisesta näkökulmasta se on käytännössä nolla (tästä hyviä lähteitä ovat esimerkiksi Douglas P. Fryn kirjat, kuten tämä). Näin ollen on ainakin periaatteessa mahdollista, että alhaalta-ylös väkivalta ja uuden elintavan muotoutuminen yhdessä huomattavasti vähentävät rakenteellisen väkivallan määrää. (Kenties jopa pelkkä alhaalta-ylös väkivalta, esimerkiksi jossain orjakapinassa, jossa orjat väkivalloin vapauttavat itsensä ja sen jälkeen häippäsevät muille maille).
Jos jonkinlainen uusi valta on aina perustettava, niin vallankumouksen tolkullinen tavoite ei voi olla kaikkien ristiriitojen poistaminen – Zizekin ja Heideggerin teorioissa se on periaatteessakin mahdotonta, koska molemmat pitävät ristiriitaa ihmisyhteisön synnyttävänä asiana. Sen sijaan vallankumouksen tavoite voi olla rakenteellisen ylhäältä-alas väkivallan vähentäminen niin paikallisesti kuin globaalistikin. Jos se pystytään tekemään väkivallattomasti, niin aina parempi, jo pelkästään siksi, että väkivallalla on pitkät jäljet. (Kelpaisiko Islannin vallanvaihto talouskriisin aikaan esimerkiksi tällaisesta vallankumouksesta?)
Eli lause:”Mikään vallankumous ei poista yhteiskuntajärjestykseen sisältyvää objektiivista, rakenteellista väkivaltaa.” on ambivalentti: mikään vallankumous ei poista (kokonaan), moni vallankumous poistaa (osittain).
Mutta sitten on vielä se mahdollisuus, että rakenteellisen väkivallan määrä yhteiskunnassa voi asymptoottisesti lähestyä nollaa. Mulle riittäis, jos tästä kapitalismin (1-10 asteikolla) ysin kieppeillä olevasta objektiivisen väkivallan määrästä päästäsi vaikka kasin ja seiskan hujakoille, mutta totta tosiaan, on olemassa esimerkkejä yhteisöistä – myös pitkäaikaisista ja suhteellisen monimutkaisista, kuten Irokeesien liittovaltio – jossa rakenteellinen väkivalta on korkeintaan siellä ykkösen tai kakkosen paikkeilla.
Toisin sanoen mun mielestä on aika epäilyttävää väittää, että objektiivinen väkivalta on osa ihmisten yhteiskunnallisen olemisen perustaa – ainakaan mitään kovin hyviä empiirisiä näyttöjä väitteestä ei ole, koska yksikin erittäin vähän objektiivisesti väkivaltainen yhteisö riittää sen kumoamaan (ja esimerkkejä on tosiasiassa useita niin Fryn kirjoissa kuin post-60-luvun antropologiassakin). Epäilyttävää siksi, että väite ”normalisoi” empiirisesti kontingentin seikan, eli rakenteellisen väkivallan tason, sen ”totutun” tai ”normaalin” tason. Ei kapitalismikaan ole aina ja kaikkialla yhtä väkivaltainen; monet seikat vaikuttavat vallitsevan rakenteellisen väkivallan tasoon (esimerkiksi energiatalous, liikkumisvälineet, jne.)
Väkivallalla ja väkivallattomuudella spekulointi on joka tapauksessa kovin mautonta tilanteessa (kuten Suomessa tällä hetkellä), jossa sen voi tehdä ilman varsinaista, pakottavaa hätää tai tarvetta ratkaista oma suhtautumisensa ja toimia sen mukaan. Tulee mieleen Bernard Williamsin käsite ”moral luck”, eli yksinkertaisesti hyvä säkä sen suhteen, että ei ole joutunut todella hankalien ja kiirellisten moraalisten valintojen eteen.
On totta, että Zizekin vallankumous-puheet ovat pitkälti provokatiivisia. Lisäksi hänen väkivallan kiellosta kieltäytymisessään tuntuu olevan pieni harmaa alue. Hän nimittäin sanoo, että väkivalta ja totalitarismi on hyväksyttävä, jotta ei langeta oletukseen, jonka mukaan reformistinen edustuksellinen demokratia on ainut mahdollisuus. Mutta eiväthän nämä ole ainoat mahdollisuudet, voihan esimerkiksi olla väkivallatonta vallankumouksellisuutta, joka ei pyri edustukselliseen liberaaliin demokratiaan, vaan vallan kumoamiseen, esimerkiksi hierarkioiden madaltamiseen ja suoraan demokratiaan.
Kiitos täsmennyksistä. Rakenteellisen väkivallan määrän vähentäminen on tietenkin hyvä tavoite, ja ehkä muotoilin asian vähän epäreilusti niin, että vaihtoehdot olisivat se nykyinen ysi tai sitten utopistisesti vallankumouksen kautta lähelle nollaa. Toisin sanoen sun normalisointisyytös osuu. Välimuotoja varmasti on ja niiden kautta on edettävä, mutta pidän kiinni silti väitteestä, että kun on yhteiskuntajärjestys, on rakenteellista väkivaltaa. Antropologia (ja arkeologia) tosiaan varmaan ovat omiaan relativisoimaan sitä rakenteellisen väkivallan määrää ja osoittamaan nykymenosta katsottuna uusia mahdollisuuksia. Kirjoitetusta historiasta siihen ei ehkä niinkään ole.
Ambivalenssia tästä keskustelusta ei kyllä puutu, lähtien ”vallankumouksen” ja ”kapitalismin” merkityksistä. Jos Islannin vallanvaihto on vallankumous, se on jotain hyvin erilaista kuin vaikkapa ne Ranskan, Venäjän ja Saksan kuuluisat vallankumoukset. Onko sosialistin valinta Ranskan presidentiksi vallankumous (joko Ranskan tai Euroopan tasolla)? Kuinka totaalisesti instituutioiden on mentävä uusiksi, että voidaan puhua vallankumouksesta?
Jos vallankumouksen maalitauluksi otetaan ensisijaisesti ”kapitalismi” (sen sijaan, että puhuttaisiin vaikka yleisemmällä tasolla rakenteellisen väkivallan vähentämisestä), mitkä instituutiot on tarkalleen ottaen laitettava uuteen uskoon? Siitä ymmärtääkseni ollaan samaa mieltä, että kapitalismi ei ole mikään sellainen totaliteetti, joka ensisijaisesti määrittäisi kaikkea (institutionaalistakaan) toimintaa. Mun näkökulmasta tämä ymmärrys tekee kapitalismista vähemmän pelottavan, sun näkökulmasta se tekee ehkä kapitalismista luopumisesta vähemmän pelottavan (jotain tämän tyyppistä muistelen lukeneeni sulta).
Tuo ”moral luck” -pointti osuu myös. Juuri se on itse asiassa yksi asia, joka minua monissa akateemisissa vallankumouksellisuuksissa hiertää. Herää epäilys, että yliopistoissa ollaan vallankumouksellisia täsmälleen siksi, että se on siellä mahdollista, että se on jonkinlaisen radikaalin subjektiivisen vapauden performanssi. Sellaisena siihen liittyy myös loputon distinktiokilpailu siitä, kuka on kaikkein radikaalein vallankumouksellinen. Sellaisena sillä ei ole mitään tekemistä kansanliikkeiden kanssa. Ei yliopistovallankumouksellisuuden tietenkään sellaista tarvitse olla, mutta tarkkana sen kanssa on oltava.
Paljon kysymysmerkkejä. Ehkä luen sen kirjan.
Joo, noi määrittelyt kapitalismille ja vallankumoukselle on hankalia, jollei niitä lainaa sitten suoraan vaikka Heideggerilta (vallankumous=eurooppalaisen ihmisen uudelleensyntymä – mikähän siihen riittäis?!). Mulle tosiaan käy ylipäätään yhtiö-, valtio/pakko- ja rahavallan vähentäminen, joku muu saa sit päättää, että milloin se vähentäminen on niin suurta, että saa kutsua vallankumoukseksi.
Vielä yks nillitys, joka tässä yhteydessä on pieni asia, mutta kaiken kaikkiaan iso ja tärkeä, nimittäin toi antropologian ja kirjoitetun historian ero. Musta tuntuu, että yks seikka, joka järjestelmällisesti estää yhteiskuntafilosofista ajattelua on juuri oletus, että kirjoitettu historia, sellaisena kuin sitä esimerkiksi kouluissa opetetaan, ja ei-eurooppalaisia kansoja koskeva (kulttuuri)antropologia kertovat ikään kuin eri asioista, ensimmäinen ”realistisesta” tosimaailmasta, jälkimmäinen jostain kadonneesta tai jo ohitetusta. Ihan eka empiirinen havainto on, että näitä ei-eurooppalaisia ja ei-väkivaltaisia yhteisöjä on tälläkin hetkellä olemassa. Toiseks, toi erottelu perustuu ja uudelleentuottaa tietynlaista ihmis- ja historiakäsitystä, joka ei välttämättä kestä kriittistä tarkastelua. Kolmanneks, tutkimus kertoo myös, että ei-eurooppalaiset yhteisöt ovat usein erittäin ”historiallisia”, toisin sanoen eivät ole syntyneet ktoonisesti maasta, vaan muuttuneet aivan samoin kuin eurooppalaisen kirjoitetun historiankin kuvaamat ihmisryhmät, myös tietoisesti itseään muokaten. Esimerkiksi James C. Scottin The Art of Not Being Governed kertoo, kuinka valtiottomia yhteisöjä nimenomaan syntyy historiallisesti reaktiona valtioihin. Erityisesti juuri tässä suhteessa kirjoitettu historia on voittajan historiaa, jonka yhtenä tarkoituksena juuri on voittaneen väkivaltaisen yhteiskuntajärjestyksen normalisointi.
”Žižek ehdottaa alkuperäsikansoille eurooppalaistumista, mikä on huono idea, koska alkuperäiskansoilla on näyttöjä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elämästä, eurooppalaisilla ei.”
Elinikä on noussut ja väkivaltaisten kuolemien osuus on laskenut siirryttäessä esihistoriallisesta ajasta sivilisaatioihin ja sivilisaation kehityksen myötä laskenut. Alkuperäiskansojen
yhteiskunnissa esiintyy paljon enemmän väkivaltaa,
vaikka voi olla joitakin harvinaisia poikkeuksia.