Olin hieman yllättynyt, että Max Weber, jota pidetään ainakin (1) sosiologian, (2) hallintotieteen ja (3) uskontotieteen klassikkona, joka on väitellyt (4) oikeushistoriasta ja toiminut (5) kansantaloustieteen professorina, ja jonka kiinnostuksen kohteina olivat kapitalismin synty länsimaissa sekä talouden, politiikan ja uskonnon (tai ideologian) väliset suhteet, kirjoittaa esseessään ”Tiede kutsumuksena ja ammattina” (Wissenschaft als Beruf, 1919) seuraavasti:
”Nykyaikana sisäisen asennoitumisen tieteenharjoittamiseen ammattina määrää ennen kaikkea se, että tiede on tullut erikoistumisen vaiheeseen, joka ennen oli tuntematon, ja että näin on vastedes olevakin. Ei vain ulkoisesti, ei, nimenomaan sisäisesti on tilanne tämä: yksittäinen henkilö voi saavuttaa varman tiedon siitä, että hän aikaansaa tieteen alalla todella jotakin täydellistä, vain siinä tapauksessa, että hän erikoistuu tiukasti. Kaikki me teemme joskus töitä, jotka ulottuvat naapurialoille, ja esimerkiksi juuri sosiologien on niitä yhä uudelleen tehtäväkin. Näiden töiden rasitteena on alistunut tietoisuus siitä, että tuotamme kyllä ammattimiehelle [sic] hyödyllisiä kysymyksenasetteluja, joita hän oman alansa lähtökohdista ei ilman muuta olisi tullut ajatelleeksi, mutta oman työmme on väistämättömästi pakko jäädä erittäin epätäydelliseksi. Vain tiukasti erikoistumalla tieteellisen työn tekijä voi kerran ja ehkä ainoan kerran elämässään todella omaksua täydellisen tunteen siitä, että on aikaansaanut jotain kestävää. Todella lopullinen ja pätevä saavutus on nykyisin aina spesialistin saavutus. Ja se joka ei kykene niin sanoakseni panemaan lappuja silmilleen ja uskomaan, että hänen sielunsa kohtalo riippuu siitä, kykeneekö hän tulkitsemaan oikein nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan, hän pysyköön tieteestä kaukana.”
Weber, Max (2009) Tiede ja politiikka — kutsumus ja ammatti. Tampere: Vastapaino.
Weber on radikaali. Ei riitä, että ”erikoistuisi tiukasti” vaikkapa sosiologiaan, vaan on ”erikoistuttava tiukasti” nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan tulkintaan. En oikein osaa päättää, pitäisikö tuohon kohtaan lukea arvolataus vai ei. Onko kyseessä neutraali nykytilan kuvaus vai liittyykö siihen kannanotto, että näin pitäisikin olla? Tieteenalojen ja tutkimuskenttien hajautuminen Weberin jälkeen ehkä osoittaa, että nykytilan kuvauksessa ja tulevaisuuden ennakoinnissa hän onnistui. Mutta olisiko hän sitä mieltä, että nykyäänkin jokaisen varpaanvälitieteen parhaat ja kestävimmät tulokset saavutetaan panemalla laput silmille ja antautumalla tiukasti omalle partikulaarille kysymykselleen?
Mielenkiintoinen sitaatti! Musta toi ensimmäisen virkkeen ilmaisu ”sisäinen asennoituminen” viittaa siihen, että Weber puhuu yksittäisen tieteentekijän psykologiasta, sisäisistä kannustimista.
Ainakaan nykytieteilijöiden psykologia ei oo mun mielestä tuollaista. En tiedä onko se postmoderni aika vai mikä, mutta nykytieteilijät osaa elää epävarmuuden kanssa ja sen kanssa, että ”oman työn on väistämättömästi pakko jäädä erittäin epätäydelliseksi”. Tieteilijöiden kannustimet tietysti määräytyy pitkälti sen mukaan, että mitä tiedeyhteisössä arvostetaan. Weberin mukaan tiedeyhteisössä arvostetaan sitä, että tietää jonkun todella marginaalisen jutun läpikotaisin ja on löytänyt siinä totuuden, mut mun mielestä ainakin nykyään arvostetaan enemmän, et vie tieteenalaa eteenpäin, kiinnittyy keskusteluihin, keksii uusia menetelmiä yms. Että tavallaan ei arvosteta niinkään sitä, että henkilö pääsee lopulliseen totuuteen vaan sitä, että keksii jonkun hyvän jutun, jota voi testata ja soveltaa. Ja tää on ihan ymmärrettävää sinänsä. Miks mä haluaisin arvostaa sitä, että joku löytää lopullisen totuuden? En mä siitä mitään hyödy. Mieluummin mä arvostan sitä, että joku keksii jonkun hyvän teorian jota mä voin testata, silleen siitä on mullekin jotain hyötyä. Tai vielä parempi, että joku soveltaa jotain mun keksimää teoriaa sen sijaan että tekis jotain uutta, koska jos se soveltaa jotain mun keksimää, niin mä saan siitä viittauksen omiin juttuihini.
Mielenkiintoinen sitaatti! Ja tosi herkullinen juuri peilatessa paitsi sosiologian, koko ihmistiedekentän nykyajatukseen tieteidenvälisyydestä ja -monitieteisyydestä.
Toisaalta – eiväthän ne välttämättä ole millänsäkään toisiaan poissulkevia asioita.
En mä näe, että Weberin viimeisen lauseen radikaali väite olisi sinänsä harhainen tai virheellinen; riittävä keskittyminen riittävän rajattuun aiheeseen saattaa sopivassa puutarhassa tuottaa tosi huimia tuloksia. Mutta realistinenhan se ei millänsäkään ole. Liekö ollut sata vuotta sittenkään.
Nyt kun luin eteenpäin, niin tuo epälopullisuuden ja tieteellisen työn nopean pilaantumisajan pohtiminen on yksi esseen pääteemoista. Mitä mieltä on tehdä työtä, kun on jo tehdessä tiedossa, että se ylitetään 10, 30 tai 50 vuodessa, ja on tarkoituskin ylittää? Mitä mieltä on tieteellisen edistyksen palvelemisessa? Tiede ei ylipäätään vastaa ”mitä mieltä” -tyyppisiin kysymyksiin? Weber viittaa Tolstoihin, joka sanoo: ”Tiede on mieletöntä, koska sillä ei ole annettavanaan vastausta ainoaan meille tärkeään kysymykseen: mitä meidän on tehtävä, miten meidän on elettävä?” Tää kiinnittyy myös Weberin keskusteluun siitä, että politiikka on pidettävä poissa tieteestä ja luentosaleista.
Toi tieteidenvälisyys ja monitieteisyys on kyllä kiinnostava tähän nähden. Mikrotasolla siinä ehkä käy niin, että tieteenalat tulevat yhteen, mutta makrommasta näkökulmasta se voi tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sosiologia hajoaa ”monitieteisiin tutkimuskenttiin”, joiden lukumäärällä ei periaatteessa ole mitään rajaa. Eikä ne tutkimuskentät välttämättä keskustele keskenään niin, että näkökulmat sirpaloituu ja samalla yksittäisen tutkijan karsina kapenee vaan kapenemistaan. Onneksi niitä synteesinkin tekijöitä vielä löytyy.
Jännä homma muuten, että Weberillä on tosiaan aika psykologinen, yksilölähtöinen näkökulma tässä. No, tieteensosiologiaa ei oikein vielä ollut olemassa 1917, jolloin luento on alun perin pidetty tai 1919, kun se ilmestyi painettuna.