Maschinenmensch Fritz Langin elokuvasta Metropolis

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll julkaisivat torstaina pienen pamfletin nimeltään ”Teknologinen murros ja politiikka”, jossa keskustellaan tietoteknisen kehityksen ja automaation vaikutuksista erityisesti työ- ja elinkeinorakenteeseen sekä esitellään poliittisia ratkaisuehdotuksia uuteen tilanteeseen sopeutumiseksi. Pamfletin lähtökohta on erittäin kannatettava. Tietyt teknologiset kehityskulut ovat julkisen ja poliittisen ymmärryksen näkökulmasta ”tutkan alla”, ja niiden nostaminen keskusteluun on sinänsä arvokasta. Poliittiseksi keskustelunavaukseksi kirjoitus on myös selkeästi argumentoitu, joskin se jo alaotsikossaan lankeaa vanhakantaiselta kuulostavaan teknologiseen determinismiin, jossa teknologinen kehitys muuttaa yhteiskuntaa.

Kirjoittajat nostavat esiin joidenkin tutkijoiden arvion siitä, että tietotekniikan ja robotiikan kehitys tulee vähentämään ihmistyövoiman tarvetta merkittävästi. Robotit ja tietokoneohjelmat tekevät nykyisiä työtehtäviä tarpeettomiksi ja uusiä työtehtäviä syntyy vähemmän ja ne syntyvät enemmän asiantuntemusta vaativille aloille. Kirjoittajat esittävät, jälleen ”alan tutkijoihin” tukeutuen, että nykyinen teknologinen murros on olennaisella tavalla erilainen kuin aiemmat, niin ikään vanhoja työtehtäviä hävittäneet murrokset, kuten höyrykoneen, sähkön tai polttomoottorin yleistyminen. Nykyisessä murroksessa oltaisiin aiempaa enemmän menossa kohti tilannetta, jossa koneiden myötä korvatuksi tullut manuaalinen työvoima ei työllisty uudelleen, eli niin kutsuttua ”nowhere to run” -tilannetta. Silloin tulisi tarpeelliseksi sopeutua tilanteeseen, jossa kaikille ei yksinkertaisesti riitä työtä, ja se asettaisi muutospaineita monille yhteiskunnan perusinstituutioille, jotka perustuvat siihen että valtaosa ihmisistä on palkkatöissä.

Kirjoittajat uumoilevat, että ihmisille voi käydä tietotekniikan ja automaation myötä samoin kuin hevosille kävi polttomoottorin myötä: hevoset jäivät pysyvästi vaille merkittävää roolia tuotannossa. Hevosanalogiassa on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen vika. Sekä ihmiset että hevoset nimittäin ovat tehneet työtä nimenomaan ihmisten yhteiskunnassa. Hevoset eivät ole olleet koskaan yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, vaan työkaluja, eikä niiden työttömyys ole koskaan ollut ihmisten työttömyyttä vastaava yhteiskunnallinen ongelma. Toinen ongelma robottien tekemää työtä ja joutilaita ihmisiä sisältävässä tulevaisuuskuvassa on se, että siinä inhimillisten tarpeiden ajatellaan pysyvän nykyisellä tasollaan. Se näyttää epäuskottavalta, kun katsoo esimerkiksi Aasian ja Afrikan suuntaan.

Pamfletin toisessa osassa kirjoittajat esittävät joitain ratkaisuehdotuksia edessä näkyviin ongelmiin. Näitä ovat esimerkiksi kulutuksen verottaminen työn verottamisen sijaan, saman työmäärän jakaminen useampien ihmisten kesken, koulutuspolitiikan uudistukset sekä palkattoman työn arvostaminen. Lähes kaikkiin uudistuksiin kytkeytyy perustulo. Kirjoittajat esittävät myös liberaaliin pirtaan sopivasti sääntelyn purkamista, ja idioottimaista sääntelyä kukaan tuskin puolustaakaan.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun varauksella väitteisiin, joiden mukaan juuri meidän aikanamme olisi käynnissä ennenkuulumaton murrosvaihe, joka muuttaa yhteiskunnan perusmekanismit aivan toisenlaisiksi. Pamfletistit itsekin esittävät varauksia siihen, kuinka radikaali murros meillä todella on edessämme. Futurologian arvo on kuitenkin jokseenkin sama kuin utooppisten tai dystooppisten tulevaisuuskuvausten muutenkin: Niiden kautta mahdolliset tulevaisuuden kehityskulut voivat nousta poliittisen keskustelun piiriin. Valistunut tulevaisuuden ennakointi helpottaa muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista.