Aihearkisto: media ja nykyajattelu

Eventualisaatio ja kansalaisen ääni mediassa (23.1.)

1 vastaus

Kuten on monessa yhteydessä tullut ilmi, kukaan ei voi täysin kontrolloida merkitysjärjestelmää, eikä sillä ole yksittäiseen ihmiseen niin pakottavaa valtaa, kuin strukturalistit väittivät. Silti on yhtä lailla naiivia kuvitella, että tämä huomautus tekisi merkitysjärjestelmän demokraattiseksi. Esimerkkinä jälleen kerran toimikoon valtamedia: yhdet saavat äänensä helpommin kuuluviin kuin toiset, ja nämä yhdet mitä luultavimmin ovat niitä, joilla jo valmiiksi on asiat suhteellisen hyvin. Mitä mahdollisuuksia tavallisella kansalaisella on tuoda ehkä harkittukin mielipiteensä esille? Perinteisessä mediassa yleisönosastot ovat ehkä lähimpänä tällaista, jos nyt ei pidetä Radio Suomen yleisöohjelmia varsinaisena kansalaisjournalismina.

Internetissä julkisuus toimii kuitenkin eri tavalla. Siellä on olemassa myös valtamedia, ja suureksi osaksi tämä pohjautuu perinteisen median asemaan internetin ulkopuolella: ihmiset ovat tottuneet saamaan tietonsa tietyiltä tahoilta. Valtamedian asema verkossa ei kuitenkaan ole läheskään niin pitävä. Yleisöt ovat hyvin pirstaloituneita, ja suuria ihmismääriä on vaikea tavoittaa samalla kertaa. Toisaalta verkossa ei tarvitse olla suuren organisaation edustaja saadakseen viestilleen valtavan yleisön, ja siksi myös populaarien ilmiöiden luonne on varsin erilainen (esim. Kola-Olli). Pitämällä blogia tai julkaisemalla videoita sopivalla nimellä YouTubessa saa helposti itselleen ”yleisöä” ilman merkittävää teknistä osaamista. Toisaalta profiilit verkkoyhteisöissä saattavat hyvin nopeasti saada suurta huomiota osakseen (esim. Irc.Gallerian päivän kuvat).

Yksipuolisen julkisuuskuvan hallinnan tekee myös osaltaan vaikeammaksi yleistyvät digitaalisen kuvan ja videon tallennuslaitteet. Myös valtamedian on pakko reagoida siihen, jos esimerkiksi johonkin tiettyyn uutisaiheeseen liittyvä video leviää YouTubessa. Smash Asem -mielenosoituksesta levinneet videot antoivat tilanteesta varsin erilaisen kuvan kuin mitä ensimmäisissä uutisraporteissa. Helsingin Kontulassa tapahtunut pahoinpitely vartijoiden toimesta tuli julkisuuteen juuri YouTube-videon myötä. Myös Jokelan koulusurmissa YouTube-video oli keskeisessä osassa.

Varsin omalaatuista virallisen julkisuuskuvan rikkomista tekee The Yes Men, joka oli kurssin kolmannen tapaamiskerran aiheena. Heidän keinonsa on eventualisaatio tai tapahtumaksi tekeminen. Varsin hyvin valmistellulla huijauksella he esiintyvät suurissakin tapahtumissa kritisoimiensa organisaatioiden (esim. WTO) edustajina ”oikaisten” heidän julkisuuskuvaansa, koska he itse eivät anna itsestään realistista kuvaa. Reaktio näihin huumorin ja parodian värittämiin spektaakkeleihin on hätkähdyttävä: ei reaktiota. Useimmiten The Yes Men on päässyt kertomaan äärimmilleen vietyjä uusliberalismin oppejaan täysin hyväksyville yleisöille. Toisaalta jopa ilmoitus WTO:n lakkauttamisesta meni yleisössä läpi.

Onko tässä kyse siitä, että uusliberalistinen ajatusmaailma on niin normaali, että sen vieminen ääripäähän ei ole kovin radikaalia? Ehkä ei kuitenkaan ihan näin. Vaikka uusliberalistinen ajattelu olisikin yleistä, sitä ei ainakaan toistaiseksi voi esittää näin rivossa muodossa siten, että se täysin nieltäisiin. Varmaankin kyse on enemmänkin vakiintuneen instituution tuomasta auktoriteetista. Eihän WTO:n edustaja voi esittää mitään radikaalia, tai mitään missä ei olisi mitään järkeä. Olen melko varma, että The Yes Menin esitykset tuottavat yleisössä kognitiivista dissonanssia, olkoonkin, että se kuitataan nopeissa ajatusmyrskyissä mielummin WTO:n eduksi. Tiettyihin auktoriteetteihin on vaan totuttu luottamaan (vrt. Milgramin kokeet 70-luvulla).

Tämä jos mikä tuntuu pelottavalta, vaikka auktoriteettiuskon voi tulkita myös merkiksi turvallisuudentunteesta. Jotenkin minusta silti tuntuu, että tämä kaikki – julkisuus ja auktoriteettien asema – on muuttumassa. Liian pitkälle meneviä (varsinkaan optimistisia) ennustuksia tulevaisuudesta ei kannata tehdä, mutta internet tarjoaa ainakin toivoa. –Onnellinen loppu–

Propaganda kapitalistisessa demokratiassa (16.1.)

1 vastaus

Arkikielessä sana propaganda kuulostaa joltain todella tunkkaiselta. Joltain, joka on jäänyt menneisyyteen totalitarististen valtioiden mukana (tai säilyy ainoastaan menneisyydessä elävien nykyisten totalitarismien tapana toimia). Se vähä, mitä länsimaisissa demokratioissa on propagandaa koskaan ollut, on sekin viimeistään kylmän sodan jälkeen hävinnyt. Nyt sitä ei enää tarvita, koska aatteiden aikakausi on ohi.

Kun tutustuu vaikkapa Noam Chomskyn ajatteluun, tällainen käsitys ei kanna kovin pitkälle. Nykymaailman näkökulmasta menneiden aikojen irvokasta Uncle Sam -tyylistä propagandaa toki esiintyy vähemmän, jos ollenkaan, koska ”länsimaisessa demokratiassa” propagandaa on vaikeampi harjoittaa kuin totalitaristisissa valtioissa. Toisaalta se on huomattavasti tärkeämpää, sillä järjestelmä antaa viime kädessä vallan kansalaisille. Paradoksaalista (ja tämän näkemyksen mukaan ensisijaisen tärkeää huomata) tässä onkin se, miten valta lopulta ei olekaan heillä. Koska kansalaisten mielipiteillä on demokratiassa aivan eri luokan merkitys kuin totalitarismissa, tuon mielipiteen muokkaaminen on myös valtaapitäville tärkeää. Tässä ei ole kyse mistään salaseuramaisesta ja salamyhkäisestä tarkoituksellisen harhaanjohtamisen organisaatiosta, eikä ”valtaapitäviä” tai eliittiä voi suoraan osoittaa sormella. Kyse on ennemminkin tiedostamattomista prosesseista, jotka kumpuavan yhteiskunnallisista rakenteista.

Mielipiteen muokkauksen keinot ovat tulleet hienosyisemmiksi ja näkymättömämmiksi, ja erityisesti valtamedialla on suuri rooli tässä. Chomskyn mukaan yhteiskunta jakautuu tämän asetelman suhteen karkeasti kolmeen ryhmään. On pieni eliitti, joka ”omistaa yhteiskunnan” eli hallitsee siis suurinta osaa taloudellisista resursseista. Heidän alapuolellaan on eliittiä palveleva luokka (toimittajat, opettajat, virkahenkilöt, väliportaan johtajat ym.), joka pidetään tyytyväisenä palkitsemalla oikeanlaisesta toiminnasta (siis käytännössä propagandan toteuttamisesta). Alimpana on suurin osa ihmisistä, joiden tehtävä on pääasiassa ottaa propaganda passiivisesti vastaan ja äänestää oikeaa puoluetta vaaleissa.

Media ”tuottaa myöntymystä” valitsemalla aiheet sekä kehystämällä ja korostamalla ne oikealla tavalla. Konkreettinen sanojen valinta vaikuttaa merkittävästi vaikkapa uutisesta välittyvään sanomaan (Edward S. Herman luettelee joukon sanallisia keinoja, jolla lähes minkälaista uutista tahansa voi kääntää vallanpitäjille mieluisaan suuntaan). Samalla on kuitenkin ylläpidettävä liberaalin journalismin illuusiota, ja se on oikeastaan olennainen osa demokraattista ideologiaa. Ihmisille on siis luotava kuva aidoista vaikuttamismahdollisuuksista, vaikka todellisuudessa näiden mahdollisuuksien ulkopuolelle sulkeistuu suuri määrä toisia mahdollisuuksia, käytännössä radikaaleimpia sellaisia. Karrikoidusti voitaisiin vaikkapa Suomen kontekstissa sanoa, että ihmisten valinnanvapaus rajoittuu kolmen suuren puolueen äänestämiseen. Suurista ja perustavanlaatuisista kysymyksistä ei kuitenkaan juuri käydä keskusteluja, vaan päivänpolitiikka käsittelee pienempiä asioita ja vivahde-eroja.

Chomskyn ajatukset valtaapitävien keinoista hallita kansaa tulevat melko lähelle marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin hegemoniakäsitystä. Miksi tämä alistettu enemmistö sitten hyväksyy asemansa? Perinteinen marxilainen teoria katsoi, että yhteiskunnassa vallitseva ideologia oli suoraan johdettavissa omistussuhteista (taloudellinen perusta määrittää kulttuurisen päällysrakenteen). Tämä ideologia on aina hallitsevan luokan ideologiaa, koska he kontrolloivat ajatusten tuottamisen välineitä, kuten mediaa ja koulujärjestelmää. Gramsci esitti kuitenkin, että hallitsevan luokan ideologia ei ole koskaan suvereeni, vaan se joutuu käymään kamppailua ylläpitääkseen hegemonisen aseman.

Sen sijaan, että hallitseva luokka harjoittaisi suoraa vaikuttamista, se osallistuu poliittiseen peliin yleisesti hyväksytyistä käsityksistä ja merkityksistä. Tätä voidaan kutsua ”merkityksellistämisen politiikaksi” tai ”agenda-settingiksi”. Mediayhtiöt (jotka Chomskyn mallissa kuuluvat palvelevaan luokkaan) tuottavat kulttuurisia representaatioita ja merkityksiä, jolloin osa representaatioista ikään kuin kovettuu luonnollisiksi faktoiksi, osaksi yleisesti hyväksyttyä todellisuutta.

Toki alistetuilla on mahdollisuus lukea mediaa myös vastustavasti. Stuart Hall jakaa vastaanottajan mahdollisuudet kolmeen erilaiseen luentaan: hyväksyvä, epäilevä ja vastustava. Ideologista valtaa käyttävä valtamedia ei voi suoraan vaikuttaa lukijoihinsa ja katsojiinsa, vaan sen tehtävä on suostutella heidät mukaan yhteiseen projektiin, johon sisältyy niin työllisyyden ylläpitäminen, hyvinvointipalveluiden järjestäminen, talouskasvun turvaaminen kuin siinä sivussa koko kapitalistinen järjestelmäkin. Tätä suostuttelun prosessia myös Chomsky ja Herman tarkoittivat, kun he puhuivat ”myöntymisen tuottamisesta” ja länsimaiseten demokratioiden propagandasta.

Stuart Hall toi Gramscin ajatukset hegemoniasta ja ideologisesta kamppailusta mediatutkimukseen 1960-70-luvuilla, jolloin television valtakausi oli lähestymässä huippuaan. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tilanne on sikäli muuttunut, että internet on arkipäiväistynyt ja asettunut vähintäänkin yhtä merkittäväksi osaksi ihmisten elämää kuin televisio. Lähtökohtaisesti hierarkiattomasti rakennettuun mediaan nämä teoriat sopivat hieman huonommin, vaikka ei internetkään sinänsä ole vapaa ideologisesta kamppailusta ja valtakulttuurista. Se kuitenkin tarjoaa Chomskynkin kaipaamalle vaihtoehtomedialle paremmat mahdollisuudet toimia ja saavuttaa yleisöä, toisaalta valtamedialla on internetissä aiempaa huonommat mahdollisuudet saada viestinsä perille. Tällä en kuitenkaan halua sanoa mitään internetin todellisesta käytöstä, ainoastaan siitä, mihin se tarjoaa mahdollisuuden: pääomasta ja omistussuhteista millään tavalla riippumattoman tavan tuottaa, levittää ja vastaanottaa tietoa.

Lähteet:

Wikipedia (en): (luettu 22.1.2008) Noam Chomsky, Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media, Antonio Gramsci, Ideology, Stuart Hall

Herman, Edward: Word Tricks & Propaganda. Zmagazine. (luettu 22.1.2008)

Abu Ghraib: sivistys ja barbaria, kidutuksen spektaakkeli (9.1.)

Vastaa

En valitettavasti päässyt Media ja nykyajattelu -kurssin ensimmäiselle tapaamiselle, mutta oheismateriaalit herättävät ajatuksia ihan yhtä lailla. Tämä kirjoitus pohjaa siis niihin.

Abu Ghraibin kaupunki Irakissa on saanut osakseen paljon negatiivista huomiota. Siellä sijaitsi Saddam Husseinin valtakaudella vankila, jossa kidutettiin toisinajattelijoita. Yhdysvaltojen johtama koalitio käytti samaa vankilaa omiin kidutustarkoituksiinsa miehitettyään Irakin vuonna 2003. Suuren yleisön tietoisuuteen nousi kuvia, joissa irakilaisia nöyryytetään seksuaalisesti provokatiivisissa asennoissa, joihin heidät on pakotettu.

Skandaali nostaa esille ”lännen” ja ”muun maailman” (sosiaalisina konstruktioina) välisen erottelun. Kautta historian länsimaisten suurvaltojen yleiseen ajatteluun on kuulunut jako sivistyneisiin ja barbaarisiin ihmisiin, oli se sitten epäluulon ja tietämättömyyden tai tietoisen identiteettipolitiikan tulosta. Sosiologi Norbert Elias kuvasi länsimaiden historiaa sivilisaatioprosessina, jossa etiketti ja itsekontrolli jatkuvasti lisääntyvät. Tämä aatelistosta muihin sosiaaliryhmiin levinnyt ”sivistys” tarkoitti pidättäytymistä julkisesta seksuaalisuuden esittämisestä ja ruumiillisuudesta ylipäätään, tarkkaa hygieniaa ja ”likaisuuden” välttämistä. Likaisuuden voi tässä tapauksessa käsittää Mary Douglasin tavoin jonain, joka on väärässä paikassa tai joka ei sovi kulttuurin jäsentämiin kategorioihin. (Ks. Saaristo & Jokinen 2005, 136, 171.)

Stuart Hall esittää, että kulttuurinen identiteetti vaatii aina myös jonkun ulkoryhmän. Länsimaissa tämä on tarkoittanut pitkälti muuta maailmaa. ”Länsi” ei ole maantieteellinen kategoria, vaan historiallinen ja kulttuurinen (Hall 1999, 77-84). Viime aikoina ulkoryhmäksi on muodostunut yhä selkeämmin islamilainen maailma, ja Abu Ghraibin tapahtumat voidaan nähdä osana tätä erottelua. 1960-luvulta alkaen länsimaissa on tapahtunut niin kutsuttu seksuaalinen vallankumous, minkä seurauksena länsimaat eivät suinkaan ole alkaneet pitää itseään sivistymättömämpinä kuin aiemmin. Sen sijaan käsitekset sivistyksestä ja barbariasta ovat kääntyneet. Sivistyneessä valtiossa seksuaalisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

Süreyya Evren esittää, että Yhdysvallat halusi käyttää juuri islamilaisten varautuneempaa suhtautumista seksuaalisuuteen ja homouteen hyväkseen kuulusteluissa. Vangit pakotettiin asentoihin ja akteihin, jotka heille olivat vastenmielisiä jo sellaisenaan. Pakottaminen tietysti toi osansa nöyryytyksestä, ja erityisesti se, että tilanteet myös kuvattiin. Sen lisäksi, että vankeja nöyryytettiin yksityishenkilöinä, koko islamilaista kulttuuria nöyryytettiin esittämällä se primitiivisenä, suvaitsemattomana ja ahdasmielisenä. Evrenin mukaan tällainen nöyryyttäminen ei sinänsä ole uutta Yhdysvaltojen interventioissa ympäri maailmaa. Uutta sen sijaan oli se, että kuvia levisi uutisten ja internetin välityksellä valtavia määriä ihmisten nähtäville. Näin koko Abu Ghraib -skandaalista muodostui länsimainen spektaakkeli. Spektaakkeliluonne näkyy myös siinä, että fyysisesti käytetyt kidutusmuodot eivät suinkaan olleet pahimpia mahdollisia. Kidutuskeinona Abu Ghraibin valokuvat ovat lähempänä keskiaikaista jalkapuuta: ne satuttavat vain kohteensa kunniaa.

Stoalaisen ja buddhalaisen filosofian jäänteitä on ympäri maailmaa sen verran, että on yleensä kulttuurisesti arvostettavaa kyetä vastustamaan kipua tai vastoinkäymisiä elämässä. Näihin vastoinkäymisiin ei kuitenkaan kuulu häpeä. Ihmiset, jotka ovat hyviä tulemaan toimeen häpeän kanssa ovat sosiopaatteja, joille yhteisön normit eivät merkitse mitään. Sosiologisissa tarkasteluissa häpeää on pidetty yhteiskunnan kiinteyttä ylläpitävänä voimana (ks. esim. Turner & Sets). Mikä siis olisi pahempaa kidutusta kuin julkinen häpeä?

Lähteet:

Evren, Süreyya: Abu Ghraib: the spectacle of torture

Wikipedia (en): Abu Ghraib prison, Norbert Elias, Mary Douglas, Stuart Hall, Süreyya Evren

Hall, Stuart (1999): Identiteetti. Tampere, Vastapaino.

Saaristo, Kimmo & Jokinen, Kimmo (2005): Sosiologia. Helsinki, WSOY.

Turner, Jonathan & Sets, Jan (2005): The Sociology of Emotions. Cambridge, Cambridge University Press.