Aihearkisto: politiikka

Taloustieteilijät ja pukumiehet

Vastaa

Kosmologi Syksy Räsänen rinnasti Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissaan taloustieteen teoreettiset mallit fysiikan malleihin ja totesi, että mallit tulisi hyväksyä ja hylätä empiirisiin näyttöihin perustuen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä, vaan etenkin taloustieteessä pidetään kynsin ja hampain kiinni teorioista, joiden ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet virheellisiksi. Erityisen härkäpäisesti niistä pitävät kiinni IMF:n, Euroopan komission ja Suomen hallituksen kaltaiset talouspoliittiset toimijat, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Euroopan talouskriisiä on yritetty hoitaa etupäässä leikkaamalla julkista sektoria.

Taloustieteen ja fysiikan vertaaminen on kiinnostavaa ja opettavaista. Jos eläisimme satumaailmassa, jossa tiedettä voitaisiin yliopistoilla tehdä muusta yhteiskunnasta piittaamatta, mallit varmaankin hyväksyttäisiin lähinnä empiiristen näyttöjen perusteella. Nyt on kuitenkin niin, että kaikenlaisia pukumiehiä ja muita vaikutusvaltaisia tahoja kiinnostaa aika paljon se, mitä taloustieteessa ajatellaan vaikkapa leikkauksista, elvytyksestä, julkisista palveluista, valtionvelasta, keskuspankkien roolista. Aivan yhtä moni heistä ei ole kiinnostunut siitä, uskovatko fyysikot Higgsin hiukkaseen vai eivät.

Monilla mainituista pukumiehistä on taloustieteellinen koulutus ja he käyttävät julkisuudessa taloustieteen ääntä. Ja heitä kuuntelevat sekä poliitikot että kansalaiset, höristävät vielä korviaan. Onhan miehillä ekonomistin titteli, puku, ja he puhuvat otsaansa rypistäen vaikeista mutta järkevistä päätöksistä, jotka on nyt vaan tehtävä. Pankkien ja työmarkkinajärjestöjen pääekonomistit, valtiosihteerit valtiovarainministeriössä ja muut. Mitä enemmän köyhään sattuu, sitä enemmän pukumiehellä uskottavuutta.

Akateemisen taloustieteen puolustukseksi on sanottava, että pukumiehet, joista tässä on puhe, eivät ole taloustieteilijöitä, vaikka he nuoruudessaan olisivatkin viettäneet aikaa yliopistolla ja nykyisin verkostoituisivatkin talouselämän merkkihenkilöiden kanssa. He eivät ole tieteilijöitä, vaan poliittisia toimijoita, joiden intressit eivät ensi sijaisesti ole tieteellisiä, vaan poliittisia.

Nyt kun taloustiede ja talouspolitiikka on selvästi erotettu toisistaan, voidaan alkaa hämmentää asioita. Nimittäin vaikka pukumiehet eivät tieteilijöitä olisikaan, heillä on keinoja tukea sellaisia tieteellisiä malleja, jotka heitä ja heidän ystäviään miellyttävät, ja vastaavasti sysätä syrjään toisenlaista ajattelua. Yliopiston seinät ovat sen verran heikkoa tekoa, että taloustieteen professorilta edellytetään aika paljon rohkeutta väittää pukumiehiä vastaan, vaikka empiiriset näytöt siihen antaisivatkin syytä. Tai no, laitoksen kahvihuoneessa se ei ole niin vaikeaa.

Noniin, erotetaanpa nyt lopuksi neljä asiaa toisistaan.

Ensinnäkin on olemassa talouspolitiikkaa, jota tehdään avoimesti poliittisin perustein – vaikkapa luokkaintresseistä käsin. Toiseksi on olemassa talouspolitiikkaa, jonka esitetään perustuvan tieteeseen. Tämä on pukumiesten kotikenttää. Joskus tällaisen politiikan taustalla voi olla talousteoreettisia ajatuksia, joista ollaan taloustieteilijöiden piirissä suunnilleen yksimielisiä. Toisinaan taas taustalla on teoreettisia ajatuksia, joita edustavat lähinnä pukumiesten ystävät tai kuolleet teoreetikot, joita pukumiehet kaivavat haudoistaan.

Kolmanneksi on olemassa akateemista talousteoriaa, jota edustavat professorit ovat pukumiesten hyviä ystäviä. Sen tukena on ehkä jonkin verran empiiristä näyttöä, mutta ennen kaikkea pukumiesten rahat. Ja rahaahan professorit tarvitsevat tutkimuksen tekemiseen. Neljänneksi on vielä sellainen (ehkä hypoteettinen) kategoria, kuin akateeminen talousteoria, jota tehdään puhtaasti empiirisiin näyttöihin perustuen. Tämä ns. puhtaan tieteen alue on täynnä kiistoja siitä, minkälainen todistusaineisto teorioiden tueksi kelpaa, ja sitä luonnehtii teoreettiset kiistat, jotka näyttävät ratkaisemattomilta empiirisistä todistusaineistoista huolimatta.

Ainiin, kohtahan on vaalit.

Vaikka pukumiehillä on kaikenlaista vaikutusvaltaa, demokratiassa on se hyvä puoli, että laajemmat kansanjoukot voivat muodostaa heistä riippumatta mielipiteitä ja ilmaista poliittisen tahtonsa esimerkiksi vaaleissa, mutta myös julkisissa puheenvuoroissa, keskustelutilaisuuksissa ja mielenosoituksissa.

Robotit ja inhimillisen työn katoaminen

Vastaa
Maschinenmensch Fritz Langin elokuvasta Metropolis

Maschinenmensch Fritz Langin elokuvasta Metropolis

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll julkaisivat torstaina pienen pamfletin nimeltään ”Teknologinen murros ja politiikka”, jossa keskustellaan tietoteknisen kehityksen ja automaation vaikutuksista erityisesti työ- ja elinkeinorakenteeseen sekä esitellään poliittisia ratkaisuehdotuksia uuteen tilanteeseen sopeutumiseksi. Pamfletin lähtökohta on erittäin kannatettava. Tietyt teknologiset kehityskulut ovat julkisen ja poliittisen ymmärryksen näkökulmasta ”tutkan alla”, ja niiden nostaminen keskusteluun on sinänsä arvokasta. Poliittiseksi keskustelunavaukseksi kirjoitus on myös selkeästi argumentoitu, joskin se jo alaotsikossaan lankeaa vanhakantaiselta kuulostavaan teknologiseen determinismiin, jossa teknologinen kehitys muuttaa yhteiskuntaa.

Kirjoittajat nostavat esiin joidenkin tutkijoiden arvion siitä, että tietotekniikan ja robotiikan kehitys tulee vähentämään ihmistyövoiman tarvetta merkittävästi. Robotit ja tietokoneohjelmat tekevät nykyisiä työtehtäviä tarpeettomiksi ja uusiä työtehtäviä syntyy vähemmän ja ne syntyvät enemmän asiantuntemusta vaativille aloille. Kirjoittajat esittävät, jälleen ”alan tutkijoihin” tukeutuen, että nykyinen teknologinen murros on olennaisella tavalla erilainen kuin aiemmat, niin ikään vanhoja työtehtäviä hävittäneet murrokset, kuten höyrykoneen, sähkön tai polttomoottorin yleistyminen. Nykyisessä murroksessa oltaisiin aiempaa enemmän menossa kohti tilannetta, jossa koneiden myötä korvatuksi tullut manuaalinen työvoima ei työllisty uudelleen, eli niin kutsuttua ”nowhere to run” -tilannetta. Silloin tulisi tarpeelliseksi sopeutua tilanteeseen, jossa kaikille ei yksinkertaisesti riitä työtä, ja se asettaisi muutospaineita monille yhteiskunnan perusinstituutioille, jotka perustuvat siihen että valtaosa ihmisistä on palkkatöissä.

Kirjoittajat uumoilevat, että ihmisille voi käydä tietotekniikan ja automaation myötä samoin kuin hevosille kävi polttomoottorin myötä: hevoset jäivät pysyvästi vaille merkittävää roolia tuotannossa. Hevosanalogiassa on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen vika. Sekä ihmiset että hevoset nimittäin ovat tehneet työtä nimenomaan ihmisten yhteiskunnassa. Hevoset eivät ole olleet koskaan yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, vaan työkaluja, eikä niiden työttömyys ole koskaan ollut ihmisten työttömyyttä vastaava yhteiskunnallinen ongelma. Toinen ongelma robottien tekemää työtä ja joutilaita ihmisiä sisältävässä tulevaisuuskuvassa on se, että siinä inhimillisten tarpeiden ajatellaan pysyvän nykyisellä tasollaan. Se näyttää epäuskottavalta, kun katsoo esimerkiksi Aasian ja Afrikan suuntaan.

Pamfletin toisessa osassa kirjoittajat esittävät joitain ratkaisuehdotuksia edessä näkyviin ongelmiin. Näitä ovat esimerkiksi kulutuksen verottaminen työn verottamisen sijaan, saman työmäärän jakaminen useampien ihmisten kesken, koulutuspolitiikan uudistukset sekä palkattoman työn arvostaminen. Lähes kaikkiin uudistuksiin kytkeytyy perustulo. Kirjoittajat esittävät myös liberaaliin pirtaan sopivasti sääntelyn purkamista, ja idioottimaista sääntelyä kukaan tuskin puolustaakaan.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun varauksella väitteisiin, joiden mukaan juuri meidän aikanamme olisi käynnissä ennenkuulumaton murrosvaihe, joka muuttaa yhteiskunnan perusmekanismit aivan toisenlaisiksi. Pamfletistit itsekin esittävät varauksia siihen, kuinka radikaali murros meillä todella on edessämme. Futurologian arvo on kuitenkin jokseenkin sama kuin utooppisten tai dystooppisten tulevaisuuskuvausten muutenkin: Niiden kautta mahdolliset tulevaisuuden kehityskulut voivat nousta poliittisen keskustelun piiriin. Valistunut tulevaisuuden ennakointi helpottaa muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista.

Leikki, edistys ja jatkuvuus

Vastaa

Sain inspiraation tähän tekstiin aavistuksen päivänpoliittisemmasta keskustelusta, joka käytiin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja Hanna Hakon, sotahistorian tutkija Jussi Jalosen ja Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja Milla Jurvan toimesta. Aihe on vaikea ja vaivaannuin muutenkin keskustelun sävystä, joten päätin suojautua abstraktimman teoretisoinnin taakse.

Leikki on olennaisesti rajojen ja sääntöjen koettelua. Se tapahtuu sellaisen arkitodellisuudesta vieraannutetun ”mitä jos” -asenteen sisällä, jota tutkijat ovat tavanneet kutsua taikapiiriksi. ”A playful nip is not a bite.”

Minulle on painokkaasti – teoreettisesti ja empiirisesti perustellen – kerrottu, että säännöt usein vahvistuvat, kun niitä rikotaan ja koetellaan. Tämä perustuu siihen, että normaalisti itsestään selvät ja ehkä hyviksi havaitut säännöt tulevat esille ja ne ehkä havaitaan uudelleen hyviksi. Uskaliaasti tätä voisi pitää jopa melko perustavana muutoksen ja jatkuvuuden dynamiikkana yhteiskunnassa.

Tässä kohtaa on paikallaan nyökätä hyväksyvästi liberaalien suuntaan, sillä heidän oikeustajunsa, edistysuskonsa ja muutoksen palonsa tuloksena totuttuja rakenteita usein koetellaan. On vaikeaa kuvitella mitään edistystä, jos yhteiskunnassa ei ole tällaisia muutosvoimia. Yhtä lailla paikallaan ovat kuitenkin konservatiivit, joiden oikeustajua, pysyvien arvojen korostamista ja muutosvastarintaa on pääasiassa kiittäminen siitä, että hyviksi havaitut rakenteet havaitaan uudelleen hyviksi. On vaikea kuvitella mitään pysyvää yhteiskuntajärjestystä ilman säilyttäviä voimia.

Moraalisäännöistä kaikkein herkimpiä ovat sellaiset, joita ei voi julkisessa ajatusleikissä lähestyä muutamankaan askeleen päähän ilman, että joku huutaa ”Kauhistus ja tabu!”

Hakko lähestyy ajatuskokeen muodossa seksuaalimoraalin rajoja. Jalonen ja Jurva kauhistuvat, mutta palauttavat samalla keskusteluun, mitä hyväksi havaittuja perusteluita on nykyiselle seksuaalimoraalille. Tabuille tyypilliseen tapaan jo pelkkä asian ajatteleminen tai sen nostaminen keskusteluun on parhaimmillaan tyylivirhe ja huonoa pelisilmää, pahimmillaan raivostuttavaa ja pöyristyttävää. Itselleni tyypilliseen tapaan päädyn ajattelemaan, että kaikki ovat tavallaan oikeassa.

Palatakseni lopuksi leikin luonteeseen, täydennän alkupuolella siteeraamani Richard Schechnerin lauseen kokonaiseksi: ”A playful nip is not only not a bite, it is also not not a bite.”

***

P.S. Tarkoitan edistyksellä muutosta parempaan päin. Tämä tietenkin tarkoittaa, että yhdelle ja yhdestä näkökulmasta edistyksellinen muutos on toiselle ja toisesta näkökulmasta rappiota. Tällainen näkökulmarelativismi ei tarkoita, etteikö näkökulmien kesken voisi löytyä yhteistä ratkaisua.

Halla-aho ja poliittinen keskustelukulttuuri

6 vastausta

Teemaa on aiemmin kommentoitu muun muassa täällä, täällä ja täällä, mutta asetelma on hyvä palauttaa mieliin, kun ilmiö taas tänään on julkisen ihmettelyn aiheena.

Halla-aho on uuden ajan poliitikko. Hänen tapansa tehdä politiikkaa on sarkastinen ja provokatiivinen kommentointi, mikä on epäilemättä monien mielestä kiinnostavampaa kuin perinteisempi, suorasanainen argumentointi. En ihmettele ollenkaan, että kannattajien mielestä Halla-aho on ylivertainen. Käsillä olevan esimerkin lyhyt historia on seuraava. Perussuomalaisista piirretään pilakuva Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Perussuomalaiset pitävät sitä epäreiluna ja kantelevat Julkisen sanan neuvostoon. (Alaviitteenä sanottakoon, että tämänhetkisessä kitkerässä keskustelukulttuurissa kunnianloukkaus- ja vihapuhesyytöksiä pidetään oikeutettuina sen mukaan, kuka syytettynä kulloinkin on. Yhteisymmärrystä ei ole siitä, mikä on lakien tai hyvien tapojen mukaista, eikä varsinkaan siitä, mitkä asiat kuuluvat lain piiriin ja mitkä hyvien tapojen.) Halla-aho sen sijaan kommentoi sarkastisesti: ”Poistun istuntotauolle nyt. Toivotan kaikille valkoihoisille heteroille hyvää joulua. Teille muille: paskaa joulua!” Iltalehti pitää tätä uutisoimisen arvoisena, minkä jälkeen sosiaalisessa mediassa jotkut kauhistelevat Halla-ahoa ja toiset kauhistelevat huumorintajuttomuutta. Tilanne tuntuu tutulta, vastaava on toistunut Halla-ahon kohdalla aiemminkin.

Huumori on siinä mielessä poliitikolle turvallinen väline, että viesti, joka sillä halutaan välittää, on piilossa. ”Huumorintajuiset” sen tajuavat ja heille viesti on tarkoitettukin. ”Kauhistelijoilla” sen sijaan ei ole paljoa eväitä kyseenalaistaa tuota viestiä tai esittää vasta-argumentteja. Yrityksissä ottaa sanoma kiinni ja tarkastelun alle on jatkuva vaara luiskahtaa huumorintajuttoman kauhistelun puolelle. Keskustelua itse asiasta ei pääse syntymään. Poliittista huumoria on ollut maailman sivu, ja se on sinänsä tervehdyttävä ilmiö. Erityistä on se, että Halla-aho itse poliitikkona käyttää sitä niin ahkerasti, sekä huumorin käyttötapa.

Julkisten lausuntojen tulkinnanvaraisuus aiheuttaa samalla tilanteen, jossa Halla-ahon seuraajakunnassa on laaja kirjo erilaisia tulkintoja hänen lausunnoistaan ja samalla hänen poliittisesta profiilistaan. Paskan joulun toivottaminen voi lämmittää samaan aikaan kurtistelevaan ja vakavamieliseen politiikkaan kyllästynyttä hipsteriä, jonka mielestä politiikassa on vihdoin jotain kiinnostavaa, sekä ihan oikeaa konservatiivia/rasistia/homofoobikkoa/sovinistia, jolle on voimaannuttavaa, kun hänen kriitikkonsa asetetaan naurunalaiseksi. Tästä on myös kyse, kun Halla-ahoa vaaditaan sanoutumaan irti loukkaavista tai idioottimaisista kannattajistaan, eikä hän pidä itseään heidän toilailuistaan vastuullisena. Hän on tavallaan oikeassa, mutta samalla jää avoimeksi, mitkä kannattajiensa lausunnoista hän olisi valmis allekirjoittamaan. Yhtäällä on Halla-ahon humoristiset kommentit, jotka vetoavat seuraajiin niiden poliittisten implikaatioiden vuoksi, toisaalla on kauhistelijoille selittelemään joutuva Halla-aho, joka korostaa, ettei ole tosissaan. Mitä enemmän julkisuudessa on halla-aholaista huumoria ja kaikenlaista väärinymmärrystä ja kauhistelua, sitä vähemmän näkyy sitä Halla-ahoa, joka olisi tarkoitus ottaa tosissaan, joka esittäisi väitteitä ja puolustaisi niitä kritiikkiä vastaan. Sitä vähemmän Halla-ahon edustamista asioista käydään asiallista keskustelua.

Kehotukseni Halla-aholle lienee tylsä hänen huumorinsa ystäville: Sano asiasi suoraan ja varmista, että viesti tulee mahdollisimman hyvin ymmärretyksi (vältä siis monimielisyyksiä ja humoristisia vihjailuja). Kuuntele tarkasti asiallisia kommentteja ja esitä tarvittaessa lisäperusteluja. Yritä pitää keskustelu substanssissa, älä johdata sitä esimerkiksi sananvapauskeskusteluksi, jos sananvapauttasi ei loukata. Eri mieltä oleminen ei ole sananvapauden loukkaamista. Sitä ei ole itse asiassa myöskään moralisointi poliittisesta epäkorrektiudesta. Poliittisen korrektiuden merkityksestä ja sisällöstä voit keskustella jossain erikseen, mutta asiasi ei etene, ellei keskustelu pysy substanssissa.

Toisaalta, mitä enemmän Halla-ahoa ymmärretään väärin, sitä enemmän hänellä on myös kannattajia, joiden kanssa hän ei itse ole samaa mieltä. Poliittisen viestin kirkastaminen ei ehkä sittenkään ole uran kannalta fiksua.

Poliittinen vai sitoutumaton

1 vastaus

Ylioppilaskuntien edustajistoissa tuntuu vaalien aikaan olevan keskeisin kysymys se, onko poliittisesti sitoutunut vai sitoutumaton. Hassua sikäli, että itse en ainakaan edustajistokauden aikana kokenut vastakkainasettelua erityisen voimakkaasti. Nyt sanamuodot ovat hieman kärjistyneet, ja tutut ajatukset ”sittari on sika säkissä” tai ”poliittinen on poliittinen broileri” ovat päässeet taas esiin. Itse sittarien ja vihervasemmistolaisten poliittisten ryhmien välimaastoon itseni sijoittavana sittarina päätin pohtia asiaa enemmän kuin muutamalla lauseella.

Sitoutumattomuuteen on ylioppilaskunnissa tietenkin valtakunnanpolitiikkaa paremmat mahdollisuudet siksi, että kysymys ei ole valtakunnanpolitiikasta vaan suhteellisen kapean sektorin toiminnasta. Ylioppilaskunnan yhteinen etu on helpompi määrittää kuin valtakunnan yhteinen etu, varsinkin jos ylioppilaskunta kehystetään yhteiseen päämäärään pyrkiväksi liikkeeksi, ylioppilasliikkeeksi. Tässä mielessä värin tunnustaminen ei ehkä ole yhtään perustellumpaa kuin vaikkapa puolueiden sisäisistä elimistä päätettäessä. Harvemmin kai esimerkiksi Vihreiden puoluekokousedustajat tai puoluevaltuuskunnan edustajat pyrkivät pesteihinsä ryhmittymällä vaikkapa ”vihervasemmiston” ja ”oikeistovihreiden” edustajiksi. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa ollessani Vihreiden ehdokkaana, meitä varsin painokkaasti kehotettiin välttämään profiloitumista oikeisto-vasemmisto-akselilla.)

Julkisen keskustelun kannalta pidän erittäin hyvänä, että on vaihtelevasti sekä tiettyyn ideologiaan sitoutuneita että ideologioista irti vetäytyviä keskustelijoita. Sillä tavalla äänen saavat sekä kollektiivinen että yksityinen järjen käyttö, ja liikkuvat yksilöt pitävät ideologiat vetreinä. Tällainen puhe voi tuntua ylioppilaskunnan kohdalla vähän turhan juhlavalta, mutta sama asetalmahan sielläkin on pienoiskoossa, ja julkisesta järjenkäytöstä on monessa mielessä kysymys. Siksi siis on hyvä, että on poliittisia ja sitoutumattomia.

Äänestäjän näkökulmasta sitoutumattomuus voi olla ongelmallisempaa: kun ryhmä on (potentiaalisesti) hajanainen, ääni voi valua täysin eri arvolähtökohdista tulevalle edustajalle. Toisaalta puoluepoliittinen sitoutumattomuus voi nimenomaan olla äänestäjän kriteereissä kärkipäässä. Hän saattaa itse vierastaa puolueita yliopistolla ja siksi äänestää mielellään sitoutumatonta, kun se kerran ylioppilaskunnassa on mahdollista ja mielekästäkin. Toisaalta merkityksellistä saattaa puoluekannan sijaan olla nimenomaan oma akateeminen etu- tai viiteryhmä. Sanottakoon nyt vielä ääneen se hiljainen tieto, että Tamyn sitoutumattomat ovat pääasiassa konsensushenkisiä vihervasemmistolaisia. Kaappivihreitä, kuten eräs vihreä ylioppilasliikkeen konkari asian ilmaisi.

Tilannetta muuttaa se, että tänä syksynä sitoutumattomassa vaalirenkaassa (Suuri Kupla) on mukana kauppatieteilijöiden Vapaaboomarit, joita on luonnehdittu lähinnä kaappikokoomuslaisiksi. Aloite yhteistyöhön tuli boomarien puolelta, lausuttuna perusteluna oli paremman keskusteluyhteyden saaminen muihin sitoutumattomiin ryhmiin. Minua tuo peruste miellytti, ja siksi kannatin. Poliittiset (ja tarkoitan nyt nimenomaan vihervasemmistolaisia) saivat tästä lisää vettä ”sika säkissä” -myllyynsä. Tämähän samalla mahdollisesti murtaa sen hegemonian, jolla Kupla, vihreät ja vasemmisto ovat toistensa tuella hallinneet Tamyä jo ymmärtääkseni melko pitkään. Esitettiin myös kysymys, tuleeko sitoutumattomasta ryhmästä liian suuri? Nyt jo lähes päätöksen kuin päätöksen sisäisellä konsensuksellaan ratkaiseva Suuri Kupla saisi yksinkertaisella enemmistöllä käytännössä vapaat kädet mihin tahansa. Kysymys on ihan perusteltu. Tämän kritiikin esittäjä saattaa kuitenkin unohtaa toiselta puolelta aiemmin esittämänsä kritiikin: sitoutumattomat ovat monissa kysymyksissä hajallaan. Näin tulee varmasti olemaan etenkin jatkossa, kun Vapaaboomarit ovat mukana. Omissakin vaalikonetuloksissa boomarit pitivät vankasti perää, eikä vielä edes oikeastaan tiedetä, johtaako yhteistyö vaaleissa siihen toivottuun hedelmälliseen keskusteluyhteyteen. Pidän kuitenkin yhteistyötä lähinnä samankaltaisena inkluusiona, joka valtakunnan politiikassa 1960-luvulla oli kommunistien ottaminen hallitusyhteistyöhön tai tänä vuonna olisi ollut perussuomalaisten ottaminen hallitusyhteistyöhön.

Itse ajattelin ainakin toistaiseksi säilyttää sen verran vaalisalaisuutta, että en rupea julkisesti tukemaan ketään yhtä ehdokasta. Väistyvänä edaattorina minulla ei edes ole ryhmätaktisia syitä äänestää sitoutumatonta. Puolueista Vihreät on minulle useiden pohdintojen jälkeen aina tuntunut läheisimmältä. Liityin eduskuntavaalien jälkeen jäseneksikin. Vasemmistolaisuuteni on enemmän yksityistä, kaapissa. Lisäksi – vaikka eturistiriidat tietysti ovat yhteiskunnassa ihan todellisia – vierastan rikkirepivää vasemmistolaisuutta ja oikeistovihaa. Jos on valittava pienempi paha vihreistä talousliberaaleista ja militanteista vasemmistolaisista, hyväksyn mieluummin talousliberaalit. Tosin edelleen on avoinna kysymys siitä, missä määrin ylioppilaspolitiikan tarvitsee olla puoluepolitiikkaa, missä määrin yhtenäiseksi pyrkivässä ylioppilasliikkeessä tarvitsee tunnustaa väriä. Kahden ryhmän välillä valintani kuitenkin näyttää kimpoilevan: Sitoutumattomat yhteiskuntatieteilijät tai Vihreä lista.

Sosiologia 1966: Teollisuusyhteiskunnan luokkaristiriidoista

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Teollisuuden valtarakenne on kaikkien teollisten konfliktien yleisin syy, ja koska tätä valtarakennetta ei voida muuttaa, tulee se aina aiheuttamaan konflikteja. […] Dahrendorf korostaa konfliktin syyn ja aiheen välistä eroa. Konfliktin aiheita on useita, kuten palkka ja työolosuhteet, mutta perimmäinen syy on aina valtarakenteessa.”

“Patriarkaalisesti hallitussa tehtaassa muodostuu valtarakenteen suhteen kaksi toisistaan selvästi erottuvaa kvasiryhmää: Tehtaan isännistö ja palkkatyöväki. Näillä on latentit intressinsä: omistavalla etunäkökohdat ja palkkatyöväellä elinehtojensa parantamispyrkimykset. Kvasiryhmiin kuuluvat kaikki, joilla on samat latentit intressit ja yhtäläinen asema. Latentit intressit ovat asemanmukaisia käyttäytymisodotuksia, jotka aiheuttavat ryhmien välisen vastakohtaisuuden ilman, että ryhmien jäsenet ovat siitä välttämättä tietoisia.”

“Teollinen konflikti esiintyy piiloasuisena siihen saakka, kun teknilliset, sosiaaliset ja poliittiset edellytykset täyttyvät. Teknillisistä edellytyksistä ovat tärkeimmät arvojärjestelmä, jonka noudattamiseksi ihmiset organisoituvat, ja johtava ryhmä, joka organisoi kvasiryhmän intressiryhmäksi. Intressiryhmän jäsenillä on samat manifestit intressit, jotka erottavat sen vastaryhmästä. Ideologia, intressien ilmaisijana ja kokoajana, on siis vain teknillinen edellytys intressiryhmien muodostumiselle. Ideologiat eivät saa aikaan luokkia, mutta ovat niiden synnylle välttämättömiä.”

“Varhaisteolliselle yhteiskunnalle oli ominaista se, että saman ryhmän hallussa olivat sekä teollisuuden että politiikan valta-asemat. Palkkatyöväellä ei ollut mahdollisuutta poliittiseen osallistumiseen ja politiikan valta-asemien saavuttamiseen. Teollisuuden ollessa yhteiskunnan pääelinkeino sen valtarakenne ja luokkakonflikti laajenee koko yhteiskunnan käsittäväksi. Teollisuuden kvasiryhmät siirtyvät poliittiselle alalle. Omistava luokka hallitsee porvaristona poliittisia valta-asemia. Palkkatyöväki on vailla poliittista valtaa. Teollisuudessa ja yhteiskunnassa vallitsevat samat konfliktirintamat.”

“Edellä olevassa tarkastelussa on havaittu, kuinka alunperin teollisuudessa syntyneet konfliktirintamat siirtyivät yhteiskunnalliselle alueelle aikana, jolloin palkkatyöväen poliittinen osallistuminen oli estetty ja saman ryhmän hallussa oli sekä teollisuuden että politiikan valtapaikat. Teollistuneessa yhteiskunnassa on poliittisella radikalismilla juurensa teollisessa konfliktissa.”

Pentinmäki, Erkki (1966) Teollinen konflikti poliittisen radikalismin aiheuttajana. Sosiologia 3:2, 55-60.

—

Kielellinen käänne lienee sosiologiassa aiheuttanut tilanteen, jossa Richard Swedberg joutuu teoksessaan Principles of Economic Sociology (2003) peräänkuuluttamaan sosiologista intressien tutkimista, koska se on viime aikoina jäänyt liiaksi taloustieteilijöiden huoleksi. Pentinmäen artikkeli Sosiologiassa vuodelta 1966 viittaisi siihen suuntaan, että silloisessa teollisuussosiologiassa intressin käsite oli suhteellisen hyvin määritelty ja ahkerasti käytössä. Lyhyessä artikkelissa esitetään varsin elegantisti luokkateorian perusteet: on kaksi ihmisjoukkoa, joilla on vastakkaiset intressit. Nämä intressit ovat latentissa muodossaan, kunnes edellytykset niiden manifestoitumiselle ovat olemassa, jolloin tapahtuu poliittinen järjestäytyminen. Yksittäisen organisaation tasolla tämä on varsin järkevä ja intuitiivinen ajattelutapa. Hieman kyseenalainen on ehkä asetelman laajentaminen koko yhteiskunnan tasolle sillä perusteella, että teollisuus on yhteiskunnan pääelinkeino, mutta se voidaan varauksin hyväksyä ainakin tätä kysymystä varten: Mikä on tilanne nyt, kun niin kutsutun tietotyön osuus on voimakkaasti kasvanut, Eurooppa on yhdentynyt, ihmisten ja pääoman liikkuvuus yli valtiorajojen on kasvanut?

Pentinmäen artikkeli on muuten erityisen kiinnostava, koska siinä käsitellään Tamperetta ja erityisesti Finlaysonin tehdasta.

Sosiologia 1964: Tutkijoiden osallistumisesta politiikkaan

1 vastaus

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla. Keskustelua numerossa 1:4, vuodelta 1964.

“Tiedemiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun on jatkuvasti pulmallinen ja erimielisyyttä herättävä kysymys. Toisaalta tiedemiehiä moititaan syrjään vetäytymisestä; toisaalta osallistuvia tutkijoita saatetaan arvostella tiedemiehelle sopimattomasta subjektiivisuudesta ja tieteen arvovallan vaarantamisesta.” (Sosiologia-lehden toimitus)

—

“Olennaista keskustelun tason kohottamisessa ei niinkään ole ala-arvoisten puheenvuorojen karsiminen, vaikka Suomessa lienee siinäkin suhteessa paljon tekemistä. Olennaista on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa tutkija katsoo kannattavan uhrata aikaansa ja työrauhaansa niin paljon kuin ajankohtaiseen keskusteluun puuttuminen vaatii.”

“Sekä tutkijoiden että lukevan yleisön tulisi entistä enemmän oppia tarkastelemaan tutkijoiden puheenvuoroja askeleina totuuden etsimisessä eikä valmiitten totuuksien levittämisenä. Varsinkin juuri yhteiskuntatieteiden kohdalla virherajat ovat yleensä niin väljät ja ilmiöt niin moniniaset, että terveellisempi kuin kysymys: “Tosi vai väärä?” on usein kysymys: “Missä määrin esitetyt näkökohdat luovat valoa puheena olevaan asiaan?”” (Jaakko Hintikka, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori)

—

“Väitteitä, että tiedemies on “sopimaton” politiikkaan, on alettu esittää vasta nyt, kun eräät nuoret valtio- ja yhteiskuntatieteilijät ovat omaksuneet sosialistisia mielipiteitä tai eritelleet myönteisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ongelmia.”

“Heiltä ei voida vaatia “täydellistä objektiivisuutta”, koska sellaista ei ole itse tieteessäkään. Ei heiltä myöskään voida vaatia, että he päiväkohtaisia kannanottoja esittäessään peittäisivät tiedemiesasemansa, sillä silloin olisi yhtä lailla vaadittava, että lukkari, lääkäri, poliisi, virkamies, maatalouskonsulentti ja kätilö naamioisivat ammattinsa puhuessaan ajankohtaisista aiheista, etteivät ammattinsa kyltillä “johtaisi harhaan” kansalaisia.” (Jorma Simpura, Kansan Uutisten päätoimittaja)

—

“Kannatan yleensä jyrkkää eroa tiedemiehen ja poliittisesti aktiivisen kansalaisen välillä, vaikka nämä ominaisuudet voivat yhdistyä samaan henkilöön. Poliitikon tavoitteethan ovat käytännöllistä laatua, ja hänen toimintaansa säännöstelevät ‘poliittisesti mahdollisen’ ja ‘taktillisesti tarkoituksenmukaisen’ ankarat säännöt. Henkinen kuri, johon hänen on alistuttava, on yhtä ankara kuin tiedemiehelle ominainen, mutta se on laadultaan aivan toista. Hänen täytyy erityisesti ottaa huomioon vaatimukset, jotka yhteistyö samoja päämääriä ajavan ryhmän jäsenten kanssa asettaa, sekä tämän ryhmän kilpailusuhde muihin ryhmiin nähden. Tämän takia hän ei – toisin kuin tiedemies – aina voi ilmaista mielipidettään täysin vapaasti.” (Jan-Magnus Jansson, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori)

—

“Jos tiedemies pysyttelee tarkoin oman tieteensä piirissä ja esittää vain tieteellisen tutkimuksen tuloksia – sekä muiden että omiaan – hän myös suurelle yleisölle puhuessaan ja kirjoittaessaan pitäytyy omassa ammattiroolissaan. Tällöin hän ei tuota kenellekään pettymystä esiintymällä muuna kuin tiedemiehenä. Mutta asia muuttuu ongelmalliseksi, jos tiedemies – lähinnä ajattelen tässä kansantalouden, sosiologian tai sosiaalipsykologian edustajaa – osallistuu päivän poliittiseen debattiin ja esittää omia henkilökohtaisia arvoarvostelmiaan: ei niin vaan näin olisi meneteltävä. […] Näin tehdessään hän tuottaa pettymyksen ainakin niille, jotka olisivat toivoneet hänen pysyttelevän tiukasti tiedemiehen puolueettomassa ja objektiivisessa roolissa. Sanomattakin on selvää, että nämä pettyneet ja närkästyneet ovat niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen kannanottojaan. […] Mutta osallistuja itse saa toisin ajattelevien taholta osakseen ehkä ankarampaakin arvostelua kuin tavallinen poliitikko, ja hänelle voi olla siitä haittaakin tiedemiehen urallaan.” (Väinö Peltonen, Aamulehden päätoimittaja)

—

Kiinnostavaa ja yhä ajankohtaista keskustelua. Itselleni ainakin viime aikoina hyvin tuttua pohdiskelua, kun olen yrittänyt yhdistää poliittisen sitoutumattomuuden, pääsääntöisesti vihreät mielipiteet sekä yhteiskuntatieteen opiskelijan ja tutkijan roolit. 1960-luvun keskustelusta nykypäivään voisi siirtää melkolailla kaiken muun paitsi vanhanaikaisella tavalla sukupuolittuneen kielenkäytön.

Vihapuhe ja argumenttien kohtaaminen

Vastaa

Norjan traagisten tapahtumien jälkeen on käyty keskustelua niiden syistä ja keinoista ehkäistä vastaavan toistuminen. Voimakkaaksi virtaukseksi keskustelussa on muodostunut vihapuhe-puhe, jossa yhdet osapuolet kehottavat ihmisiä miettimään sanomisiaan tai esittävät tavoitteekseen kitkeä vihapuhe tavalla tai toisella. Ne, joihin syytökset kohdistuvat ja toisaalta sananvapauden vaalijat laajemmin taas pitävät vihapuheen rajoittamista puuttumisena perusoikeuksiin.

Olen itse kumpaakin mieltä, mutta ajattelen, että argumentit voisivat kohdata toisensa hieman paremmin. Mistä kukakin oikein puhuu? En väitä kolunneeni kaikkia puheenvuoroja niin tarkasti, että voisin uskottavasti väittää jotain keskustelun luonteesta, mutta analyysin vuoksi voisin erotella vihapuheesta huolestuneiden väitteistä kolme toisistaan poikkeavaa tyyppiä.

1. Se mitä sanot perustuu virheellisiin oletuksiin ja on typerää.
2. Se mitä sanot loukkaa muita ihmisiä ja on siksi moraalitonta.
3. Se mitä sanot pitäisi olla laissa kiellettyä.

Ensimmäinen variantti siis keskittyy vihapuheen taustalla olevan argumentoinnin pitävyyteen, toinen toisten kunnioittamiseen ja moraaliin ja kolmas siihen, mikä lain mukaan tulisi olla sallittua ja mikä ei. Näistä vain kolmas variantti on uhka sananvapaudelle perusoikeutena. Ensimmäinen variantti on osallistumista väittelyyn vallitsevista tosiasioista ja syy-seuraussuhteista, toinen taas väittelyyn toivottavasta käyttäytymisestä ja sopivasta keskustelukulttuurista.

Noniin, ladotaanpa nyt tämän pikaisen analyysin pohjalta omat kannat pöydälle.

1. En ajattele, että maahanmuuttajat tai islam on Euroopalle tai Suomelle merkittävä uhka. En myöskään ajattele, että asiallinen maahanmuutosta keskusteleminen on uhka millekään poliittiselle puolueelle. Nyt kun asia on esillä ja ihmiset siitä kiinnostuneita, keskustelu olisi hyvä käydä kunnolla. Liian vähän puhutaan itse asiasta eli maahanmuutosta ja liikaa maahanmuuttokeskustelusta. (Tähän sorrun nyt itsekin.)

2. Ajattelen, että sananvapaus pääsee todella arvoonsa vasta, kun keskusteluilmapiiri on kaikkia osapuolia kunnioittava niin, että periaatteellinen mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä mahdollisimman monella myös aktuaalisesti toteutuu. Kasvokkaisessa keskustelussa läsnäolevien ihmisten loukkaaminen on huomattavan vaikeaa, mutta niin sanoakseni kaistan kapeuden vuoksi äänekkäin on usein eniten äänessä. Netissä kaistarajoitusta ei periaatteessa ole, mutta kasvottomampi ymäristö tekee loukkaamisesta helpompaa. Äänessä ovat netissäkin eniten voimakastahtoiset mielipidevaikuttajat, joista jotkut saattavat loukkaavilla puheenvuoroilla hiljentää ”hiljaista enemmistöä” entisestään. Ideaalinen olisi tietenkin kaikkia kunnioittava ja kaistarajoituksista vapaa ympäristö.

3. Nykyinen sananvapauslainsäädäntö lienee hyvä. On ehkä muistettava, että se sisältää myös rajoituksia esimerkiksi kunnianloukkauksen, yksityisyydensuojan ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen osalta.

Liityin Vihreisiin

Vastaa

Ennen vaalitulosta olin miltei varma siitä, että Vihreät ovat saavuttaneet sellaisen aseman, jossa kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta haluavat olla heidän kanssaan yhteistyössä. Ajattelin, että nykyisessä maailmantilanteessa vihreää politiikkaa tarvitaan, ja että kaikki tietävät sen vasemmalta oikealle, Perussuomalaisia lukuunottamatta. Olin tietenkin väärässä.

Ajattelen edelleen, että vihreää politiikkaa tarvitaan. Tuleva poliittisen aktiivisuuteni määrä on vielä epäselvä, mutta haluaisin olla kehittämässä puoluetta siihen suuntaan, että sen politiikka tulee ihmisille entistä ymmärrettävämmäksi. Miksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa tarvitaan nopeita edistysaskelia? Miksi perusturvajärjestelmää on kehitettävä perustulon suuntaan? Miksi verkottuneessa yhteiskunnassa tarvitaan avoimuutta? Voin liittyä siihen joukkoon, joka on Perussuomalaisten vaalivoitolle kiitollinen siksi, että vanhoja asetelmia ravistellaan. Nyt, kun hallituksessa todennäköisesti istuu sika säkissä ja kaikki ovat siitä hämillään, tarvitaan ponnisteluita, jotta ravistelun seurauksena mennään parempaan suuntaan eikä huonompaan.

Kari Peitsamon sanoin, muutettavat muuttaen: Liityn Vihreisiin. Täältä se käy helposti.

Perussuomalaiset ja sivistyneistö

1 vastaus

Jäin miettimään viimeviikkoista kinastelua liittyen Perussuomalaisten ja sivistyneistön suhteeseen. Olin kirjoittamassa Facebook-statusta, mutta ajatus venähti ja se sopii ehkä luontevammin tänne. Kiva myös välillä käydä moikkaamassa omaa blogiaan.

Silloin kun ollaan tekemässä politiikkaa ja ajamassa itselle tärkeitä asioita, pitäisi kaikkien puolueiden ohjelmat ottaa vakavasti ja puolueen edustajiin suhtautua ohjelmien mukaisten mielipiteiden vakavasti otettavina kannattajina. Silloin nuo mielipiteet tulee asettaa armottoman kritiikin kohteiksi riippumatta esittäjän tai hänen puolueensa muista ominaisuuksista. Tästä positiosta monet Perussuomalaisten kriitikot ovat puolustaneet oikeuttaan kritisoida absurdia kulttuuripolitiikkaa tai taaksepäin katsovaa nationalismia. Heillä on poliitikkoina siihen oikeus.

Se, mistä Vilho Harlen puheenvuoro nähdäkseni kuitenkin oli lähtöisin, ei ollut tällainen poliitikon positio, vaan yhteiskuntaa ja poliittista liikehdintää ymmärtämään pyrkivän tutkijan positio. Yhteiskuntatieteilijälle ei ole relevanttia, onko tämä tai tuo poliitikko oikeassa tai olisivatko hänen tavoitteidensa toteutuminen toivottavaa. Olennaista on se, että kaikkien poliittisten mielipiteiden ja liikkeiden syntymisellä on aina tietyt syyt. Kokoomuksen äänestäjä äänestää puoluettaan keskimäärin eri syistä kuin Vasemmistoliiton äänestäjä omaansa. Perussuomalaisten nousuun taas on omat, erityiset syynsä. Harle arvelee minusta aivan oikein, että puolueen nousun taustalla on tunneperäistä, jäsentymätöntä tyytymättömyyttä ja pahoinvointia sekä eriarvoistumista ja syrjäytymistä. Nyt Perussuomalaiset-nimisessä ilmiössä relevanttia ei ole puolueen linjat tai ohjelmat, niiden absurdius tai takinkäännöt, vaan se, että yhteiskunnassa on jotain vialla, ja se kanavoituu protestiliikkeen suosioksi.

***

1. huomautus nillittäjille: ”Poliitikko” ja ”yhteiskuntatieteilijä” ovat tässä stereotypioita, pelkistyksiä, analyyttisiä työkaluja, weberiläisiä ideaalityyppejä. Usein todellisessa elämässä rooleja on vaikea erottaa toisistaan, mutta niiden erot on analyyttisesti silti hyvä tunnistaa.

2. huomautus nillittäjille: Kaikki yhteiskuntatiede ei suhtaudu politiikkaan edelläkuvatulla tavalla, eikä siihen ole tarvettakaan. Selittämisen ja ymmärtämisen lisäksi on ihan oikeutettua pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa tieteen avulla, siis yhdistää selkeästi poliitikon ja tutkijan roolit, esimerkiksi osallistumalla julkiseen keskusteluun, tuottamalla ”insinööritietoa” poliittisen päätöksenteon tueksi tai pyrkimällä vaikuttamaan jollain muulla tavalla, byrokraattisen koneiston ulkopuolella. Ks. esim. Michael Burawoyn erottelu professionaalisen, kriittisen, päätöksentekoa palvelevan ja julkisen sosiologian välillä.