Aihearkisto: sosiologia

Sosiologia ja käytäntö

Vastaa

Vaikka sosiologia on vakiintunut tieteenala, jolla on rikas empiirinen ja teoreettinen traditio, sosiologi saattaa jäädä katkerasti ulkopuoliseksi, kun hänen kollegansa taloustieteessä ja psykologiassa otetaan vakavasti, niin poliittisessa päätöksenteossa kuin ihmisten arkiymmärryksessäkin. Tämä kokemus tuntuu löytyvän monen sosiologin itseymmärryksestä, mutta siinä on ehkä jotain objektiivisempaakin totuutta.

Tulin ajatelleeksi, että sekä taloustieteellä että psykologialla on akateemisen tutkimuksen ohella vakiintunut ja suhteellisen selvärajainen käytännön toimintaympäristö, nimittäin talouspolitiikka ja psykoterapia. Taloustieteilijän ja psykologin on luontevampaa tehdä työtään teknisestä tiedonintressistä käsin ja kysyä, millä keinoilla haluttuihin, jälleen kerran varsin selkeisiin, tavoitteisiin parhaiten päästään. Kiistat keynesiläisen ja uusklassisen taloustieteen tai psykodynaamisen ja kognitiivisen psykologian välillä saattavat olla osin teoreettis-filosofisia, mutta ennen kaikkea ne ovat teknis-käytännöllisiä.

Sosiologin sen sijaan on hankala kuvitella vastaavanlaisia kiistoja omalla tieteenalallaan, vaikka kiistoista sinänsä ei ole pulaa. Ei ole olemassa vastaavaa, yhtä yhtenäistä ja institutionalisoitunutta käytännön kenttää, johon teknis-käytännölliset kysymykset esitettäisiin, jossa niihin kehitettäisiin ratkaisuja ja ratkaisujen toimivuutta verrattaisiin keskenään. Ehkä se on hinta, joka on maksettava siitä, että sosiologia on ”yleinen yhteiskuntatiede”, eikä kovin hanakasti rajaa mitään yhteiskunnan osa-aluetta kiinnostuksenkohteidensa ulkopuolelle? Ehkä minulla on vain perspektiiviharha, kun ajattelen, että käytännön kenttää ei ole? Eikö esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen taivu hyvin teknisten kysymysten kentäksi? Eikö näitä kysymyksiä varsin vakiintuneesti ratkaista esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella? Onko akateemisilla sosiologeilla (verrattuna vaikka niihin taloustieteilijöihin ja psykologeihin) hankaluuksia ottaa sosiaali- ja terveyspolitiikan kysymyksiä omikseen?

Kommentteja anarkismista

Vastaa

Ystäväni Tuomas Nieminen kirjoitti anarkistisesta kasvatuksesta ja anarkismista yleisemminkin. Kirjoitusta lukiessa tunsin piston sydämessä, kun ajattelin kuuluvani hänen kuvailemaansa anarkismin vähättelijöiden joukkoon. Ajattelin, että on syytä vastata.

Lähden ehkä purkamaan asiaa sitä kautta, että arvostan sitä, että korostat moraalin, epäilyn ja kriittisen ajattelun merkitystä kasvatuksen tavoitteina. Kommentoin alla joitain seikkoja, mutta keskustelu jatkukoon.

Utopiat

Lyhyesti: yhteiskunnallinen toiminta tai politiikka ilman utopioita on köyhää, tuskin nimensä veroista. Utopiaa voi ajatella jostain eettisistä lähtökohdista johdettuna yhteiskunnallisena tavoitetilana, puhtaana ”valmiina maailmana”. Se motivoi, siis liikuttaa. Eettiset lähtökohdat ja tavoitteet ovat tietenkin jatkuvan neuvottelun alaisia. Totalitaristiset yritykset toteuttaa jokin utopia epäonnistuvat juuri siksi, että ne eivät ole herkkiä tälle neuvottelulle. Ne viittaavat kintaalla niiden ihmisten mielipiteille, joita utopian kautta oli tarkoitus auttaa.

Demokraattiset yritykset taas ovat hitaita ja likaisia, joissa utopiat sekoittuvat, laimenevat ja muuttuvat kompromisseiksi. Yksittäisen utopistin näkökulmasta ne tietysti vesittyvät. Demokratiaa seuratessamme voimme samaistua tämän utopistin turhautumisen tunteisiin, mutta laajemmasta perspektiivistä meillä ei ole parempaakaan tapaa. Tämä ei muuten tarkoita, että meillä ei ole nykydemokratiaa parempaa tapaa. Suoran demokratian mahdollisuudet on vielä pitkälti kokeilematta.

Toisinajattelu ja kriittinen ajattelu

Tekstissä vihjaat, että myös toisinajattelu olisi arvokasta ja tavoiteltavaa. Olen samaa mieltä, mutta tässä kohtaa haluan tehdä erottelun toisinajattelun ja kriittisen ajattelun välillä. Tarkoitan sitä, että toisinajattelu on jotain vallitsevista ajattelutavoista poikkeavaa, niitä kritisoivaa tai purkavaa ajattelua. Kriittisen ajattelun taas ajattelen olevan riippumatonta siitä, mikä on vallitseva tapa ajatella. Se voi tarvittaessa olla purkavaa, mutta se voi myös tyytyä vallitsevaan, jos se on hyvää. Esimerkiksi homeopatia on selvästikin toisinajattelua, mutta kriittistä ajattelua se ei ole. Sama pätee älykkään suunnittelun teoriaan. Evoluutioteoria sen sijaan ei oikeastaan ole toisinajattelua, enää, mutta kriittistä ajattelua kylläkin.

Toisinajattelulla on myös jonkin verran itseisarvoa, sillä se estää hyvässä tapauksessa vallitsevia ajattelutapoja luutumasta, muuttumasta epäkriittisiksi. Se pitää siis muut valppaina. Tällöinkin toisinajattelu on alisteisessa asemassa kriittisen ajattelun tavoitteelle. Jos toisinajattelija taas asettaa päätavoitteekseen marginaalisuuden ja yleisen vastustamisen, hän on altis pahanlaatuiselle hihhuloinnille.

Ismit

Eettiset periaatteet ja niiden mukainen toiminta ovat tärkeämpiä kuin leimat, jotka niiden päälle lyödään. Se, että ismit ovat monimutkaisia tarkoittaa samalla, että niitä väistämättä ”ymmärretään väärin”. Väärinymmärrystenkin uhalla on välillä kätevää puhua anarkismista, sosialismista tai muista ismeistä ja ehkä on hyvä jopa käydä niiden merkityksestä kamppailua.

Se, että sosialismi on haukkumasana, juontunee kylmän sodan USA:sta, minkä seurauksena monet vasemmistopoliitikotkaan eivät käytä sitä sanaa. Historiassa on kuitenkin sellaisiakin esimerkkejä, kuin ruotsalainen pääministeri, joka varsin juhlavasti julistaa olevansa sosialisti (suosittelen hiljattain ilmestynyttä Palme-dokkaria). Ja toden totta, ranskan nykyinen pääministeri edustaa sosialistipuoluetta. Sosialismilla on kyllä jonkinlainen kytkentä Neuvostoliittoon, mutta sitä voisi verrata kytkentään, joka porvarillisella nationalismilla on Natsi-Saksaan. On väärinymmärrys samaistaa ne.

Vaikka yhteisymmärrykseen ismin sisällöstä päästäisiinkin, on ehkä sittenkin tärkeämpää arvioida istejä heidän käytännön saavutustensa perusteella. Tässä kohtaa kuvaan astuvat puolueet, nuo likaiset organisaatiot, jotka saavat asioita aikaan.

Yhteistoiminta

Epäily, järki ja vapaus ovat varsin yksilökeskeisiä ihanteita. Niitä tarvitaan, mutta toisinaan taas tarvitaan yhteistoimintaa ja ennustettavuutta. Jotta anarkismi olisi minulle sopiva yhteiskunnallinen utopia, sen on otettava tyydyttävästi kantaa siihen, miten yhteiset asiat hoidetaan. Miten päästään sopimuksiin ja varmistetaan, että sopimukset pitävät? Miten mobilisoidaan suuria ihmisjoukkoja ponnistuksiin, jotka ovat paitsi tavoiteltavia, myös tarvitsevat toteutuakseen suuria ihmisjoukkoja? Tämän voi ilmaista myös toisin: Miten synnytetään perusteltuja valtarakenteita?

Therborn ja tulevaisuus

Vastaa

Göran Therbornin kirja Maailma – aloittelijan opas on lukemisen arvoinen. Se sisältää paitsi kunnianhimoisen ja yleistajuisen 1) kokonaisesityksen modernin maailman tilasta ja 2) maailmaa pyörittävistä voimista, myös 3) nykytilan historiallisen taustoituksen merkittävimpien sivilisaatioiden osalta (kiinalainen/itäaasialainen, eteläaasialainen, länsiaasialainen/pohjoisafrikkalainen, eurooppalainen/amerikkalainen sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan sivilisaatio) ja, mikä hienointa, 4) todennäköisen tulevaisuuden hahmottelua nykytiedon valossa. Vaikka kirjan lukeminen kokonaan onkin lämpimästi suositeltavaa, käyn tässä lyhyesti läpi joitain Therbornin keskeisiä ennusteita.

Luonnonympäristön rajat tulevat (taas) vastaan. Moderniin maailmaan on kuulunut irrottautuminen niin piintyneistä perinteisistä tavoista kuin luonnonympäristön rajoituksistakin. Luonnon hallinta on mahdollistanut väestöräjähdyksen ja hyvinvoinnin kasvun, mutta nyt tämä ”luonnon kahleista vapautunut” moderni on törmäämässä uusiin, odottamattomiin ekologisiin rajoihin. Ilmastonmuutos on kyllä tullut globaalin poliittisen keskustelun aiheeksi, mutta toimintaa keskustelusta ei ole juuri seurannut. Ilmastonmuutos ja muut ekologiset kriisit aiheuttanevat poliittista epävakautta, kun suurten ihmismassojen perustarpeet tulevat uhatuiksi.

Militantti islamismi hiipuu. Islamismin synty ylipäätään oli tahaton seuraus Yhdysvaltojen kommunisminvastaisesta strategiasta Afganistanissa sekä öljyintresseistä arabimaissa. Vahvistusta islamismi sai syyskuun 2001 iskuista ja lännen ylimitoitetusta reaktiosta, joka sisälsi muun muassa kaksi väkivaltaista tunkeutumista maahan sekä Abu Ghraibin kaltaisia alistavia keskitysleirejä. Islamismi ja sen pelko jäävät kuitenkin todennäköisesti sukupolvi-ilmiöksi, jotka hiipuvat samaan tapaan kuin kommunismin toivo ja pelko – jos uudet sotilastoimet eivät pidä islamismia hengissä.

Kapitalistisen talouden tulevaisuus on pitkälti Kiinan käsissä. Alkuun on todettava, että vaikka globaali pääoma onkin merkittävä ja määräävä taloudellinen voima, se ei ole yhtä voimakas kuin usein ajatellaan: sen ulkopuolella on merkittävä määrä työtä ja tuotantoa. Määräävää asemaansa kapitalismi tuskin on kuitenkaan menettämässä. Finanssikriisi on saanut suuret ihmisjoukot, etenkin keskiluokan, kaduille, ja rahoitusala joutunee tekemään joitain myönnytyksiä, mutta suuriin mullistuksiin ei tunnu olevan poliittista tahtoa, eikä varteenotettavia vaihtoehtojakaan ole oikein tarjolla.

Therborn toteaa melko ykskantaan: ”Kaptalismin tulevaisuudesta päättää pikapuoliin Kiina.” Totalitaristisella Kiinalla on poliittiset keinot tehdä merkittäviäkin uudistuksia, mutta kapitalismista luopuminen edellyttäisi, että jokin ”ei-kapitalistinen suunta katsottaisiin lupaavammaksi tieksi kansalliseen vaurauteen ja/tai valtaan tai sitten kapitalismin synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit uhkaisivat vakavasti maan yhtenäisyyttä ja valtaa.”

Ensimmäiseen kohdan Therborn ohittaa nopeasti toteamalla, että yksityinen pääoma ei toistaiseksi ole alkanut kahlita tuottavuutta ja tehokkuutta tavalla, joka olisi Kiinan (tai muunkaan suurvallan) kansallisten intressien vastaista. Akilleenkantapääksi Therborn mainitsee yksityisen pääoman kyseenalaisen kyvyn siirtyä kestäviin energialähteisiin.

Itse olen taipuvainen näkemään nykyiset kiistat ”intellektuaalisen omaisuuden” ympärillä sellaiseksi kitkaksi, jota marxilaisessa teoriassa on ollut tapana kutsua materiaalisten tuotantovoimien (tässä tapauksessa uudet informaation prosessointi- ja siirtotekniikat) ja vallitsevien tuotantosuhteiden (perinteinen sisältöteollisuus edusjärjestöineen) väliseksi konfliktiksi. Perinteisen sisältöteollisuuden kriisistä ei kuitenkaan ole syytä päätellä mitään koko kapitalistisen talouden elinvoimasta, joten tämä voi olla melko marginaalinen huomio.

Toinen mahdollinen syy Kiinan laajamittaiseen siirtymiseen pois kapitalismista on sen synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit ja levottomuudet. Työväestön mielenosoitukset ovat Kiinassa yleisiä, mutta ne ovat toistaiseksi jääneet paikallisiksi. Suuret muutokset edellyttäisivät organisoituneempaa protestia tai ehkä valtasuhteiden muutoksia kommunistisen puolueen sisällä.

Vaikka Kiinan merkitys kasvaakin, Yhdysvaltojen ei voi odottaa jäävän ainakaan lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä taloudellisessa kehityksessä jälkeen. Yhdysvaltojen sotakoneisto näkee tuskin vertaistaan lähiaikoina, ja nähtäväksi jääkin, aikooko se käyttää sitä geopoliittisen valtansa puolustamiseen. Sotilaallinen konflikti Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä ei kuitenkaan toistaiseksi näytä kovin todennäköiseltä.

Eurooppa ja Japani sen sijaan näyttävät menevän alamäkeen, joskaan liuku ei välttämättä ole kovin jyrkkä tai dramaattinen. Niiden väestöt ikääntyvät, eivätkä kantaväestöt ole kovin myötämielisiä siirtolaisia kohtaan. Therborn esittää Euroopan optimistiseksi tulevaisuuskuvaksi eräänlaisen ”laajennetun Skandinavian” roolin: vauras ja tasa-arvoinen, kansainvälisesti vaikutusvaltainen, mutta vailla todellista valtaa. Eurooppa olisi esimerkki, jota monet pyrkivät seuraamaan mutta jota mahtavat ehkä halveksuvat. ”Parhaimmillaan, kuten Olof Palmen huippuvuosina, Eurooppa voisi kuitenkin olla järjen ja moraalisen närkästyksen äänekäs äänitorvi.”

Suotuisia olosuhteita tai poliittista tahtoa laajennetuksi Skandinaviaksi Euroopalla ei kuitenkaan näytä olevan. ”Sosiaalidemokratia on kärsinyt teollisuuden vähenemisestä yhteiskunnallisesti ja Tony Blairin ja New Labourin Yhdysvaltoja myötäilevästä, kapitalismia edistävästä linjasta poliittisesti, kun taas kristillisdemokratiaa on haitannut Italian korruptio ja Saksan uusliberaali maallistuminen. Sosiaaliliberalismi jäi Keynesin jälkeen paitsioon, uudet vihreät ovat osoittautuneet poliittisesti epävakaiksi, ja sosialistinen ja kommunistinen vasemmisto tuntuu tällä erää kutakuinkin hylänneen eurooppalaiset tavoitteensa.”

Tilannetta ei ole edesauttanut neuvostokommunismista traumatisoituneiden uusliberaalien Itä-Euroopan maiden tulo Euroopan unioniin, eikä liioin siirtolaiset, joihin Eurooppa ei ole osannut suhtautua oltuaan pitkään itse siirtolaisia lähettävä osapuoli.

Mitään yhtenäistä maailmankulttuuria tuskin tulee. Vaikka uudet viestintävälineet mahdollistavat aiempaa vilkkaamman kulttuurivaihdon, modernia maailmaa katsotaan edelleen erilaisista kulttuurisista ja institutionaalisista kehyksistä käsin. Merkittävät alueelliset erot säilynevät esimerkiksi uskonnossa ja perheinstituutiossa. Viestintävälineet saattavat kyllä kasvattaa maantieteestä riippumattoman kulttuurin ja yhteisöllisyyden merkitystä, mutta tämän muutoksen laajuutta on vaikea ennustaa.

Tästä huolimatta Therbornin kirjan yksi perusväittämistä on, että kulttuurieroista huolimatta tietoisuus globaaleista kysymyksistä on laajempaa kuin aiemmin ja tulee ehkä olemaan sillä tavalla aidommin globaalia, että globaaleista kysymyksistä huolehtiminen ei ole enää vain eurooppalaisen sivilisaation (imperialistinen) erityispiirre.

(Edit 29.12. Siteerausvirhe. moraalisen järjestyksen -> moraalisen närkästyksen)

Yksi maailma

Vastaa

Filosofi John Searle aloittaa kirjansa: ”We live in exactly one world, not two or three or seventeen.” Sama lause voisi aloittaa myös sosiologi Göran Therbornin vasta suomennetun teoksen Maailma – aloittelijan opas (Vastapaino 2012). Searle puhuu toki ontologiasta ja Therborn maalaa suurin piirroin aikalaisanalyysiä, mutta heidän ajatuksensa saattavat kohdata ehkä yllättävänkin hyvin. Tämä assosiaatio minulle tuli, kun aloin selailemaan Therbornin kirjaa. Yksi maailma.

Searle kehittelee kirjassaan The Construction of Social Reality sellaista sosiaalisen todellisuuden ontologiaa, joka pohjautuu ja on siten yhteensopiva luonnontieteellisen ontologian kanssa. Kirjan voi tulkita tässä mielessä yritykseksi silloittaa perinteistä ”kahden kulttuurin” välistä kuilua, joka modernissa tieteessä on ollut tapana vetää luonnontieteiden (sciences, Naturwissenschaften) ja ihmistieteiden välille (humanities ja joskus the arts, Geisteswissenschaften). Ehkä tuossa suuressa jaossa onkin ollut enemmän kysymys juuri kulttuurieroista tieteenharjoittajien ja heidän yhteisöjensä välillä kuin mistään kovin vakavasti otettavista filosofisista erimielisyyksistä. Joka tapauksessa ajatus yhtenäistieteestä on tuntunut perinteisesti hyvin kaukaiselta. Ei Searlekaan ehkä suoranaisesti yhtenäistieteen perään haikaile, mutta sen suuntaiselta hänen projektinsa vaikuttaa. Mainittakoon, että Searlen elämäntyöhön on kuulunut sosiaalisen ontologian lisäksi puheaktiteoriaa ja mielenfilosofiaa.

Therbornin teoksen keskeinen ajatus puolestaan on, että me olemme 2010-luvulla enemmän kuin koskaan ”yhden maailman” asukkaita. Kontakteja eri kulttuuripiirien ja sivilisaatioiden välillä on ollut aina, mutta koskaan vuorovaikutus ja vaihto ei ole ollut näin tiivistä. Mukana on tullut ihmisten kasvanut tietoisuus siitä, että elinpiirimme on rajallinen ja toimet yhdellä puoliskolla maapalloa vaikuttavat toisen puoliskon asukkaisiin ja päin vastoin. Ydinsodan uhka, ihmisoikeuksien tulo kansainväliseen politiikkaan, ekologinen kriisi ja sen tiedostaminen (olkoonkin kuinka hidas tahansa), globaalit markkinat, internet.

Näin laajalle levinnyt ajatus maailmasta yhtenä paikkana on uusi ilmiö. Eurooppalaisille maailma alkoi avautua uuden ajan alussa, mutta ainakin toiseen maailmansotaan saakka se oli lähinnä valloitusten ja seikkailujen kohde. Nyt ja tulevaisuudessa tämä valloittajan suhde maailmaan ei ole mahdollinen – ei vähiten siksi, että politiikan, talouden ja kulttuurin painopiste näyttää vääjäämättä siirtyvän takaisin itäaasiaan, missä se on suurimman osan kirjoitettua historiaa ollutkin. Therbornin teoksen tarkoituksena on pysähtyä miettimään, mitä yhdessä maailmassa eläminen tarkoittaa ja millaiset voimat sitä vievät eteenpäin. Tämä on lisäksi tarkoitus tehdä yleistajuisella tavalla. En oikein malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan kirjan loppuun.

Miten Searle ja Therborn sitten sopivat yhteen? En tiedä, se oli vain nopea assosiaatio. Ajatusleikkiä jatkamalla voisi tietysti vaikka spekuloida, että yhdessä maailmankulttuurissa on helpompi hyväksyä yksi filosofia ja yksi tiede.

Lukulistalla:
John Searle: The Construction of Social Reality
Göran Therborn: Maailma – aloittelijan opas

Soittolistalla:
Bob Marley: One Love
Queen: One Vision

Benjamin Franklin ja kapitalismin henki

3 vastausta

Tekee mieli siteerata ihan perusasioita, kun satuin lukemaan kirjaa tenttiä varten. Max Weber pitää Protestanttisessa etiikassa alla olevaa Benjamin Franklinin sitaattia lähtökohtana tutkielmalleen, joka käsittelee ”kapitalismin hengen” syntyä:

***

”Muista, että aika on rahaa. Kun joku ansaitsee työllään kymmenen shillinkiä päivässä ja käveleskelee puoli päivää tai laiskottelee huoneessaan, hän ei kuluta vain niitä kuutta penniä, jotka hän kuluttaa laiskotellessaan, vaan niiden lisäksi hän on kuluttanut tai pikemminkin heittänyt menemään vielä viisi shillinkiä.

Ajattele, että luotto on rahaa. Jos joku antaa sinun pitää jatkuvasti rahat senkin jälkeen, kun ne olisi ollut maksettava takaisin, hän lahjoittaa sinulle etunsa tai niin paljon kuin tänä aikana voit niitä käyttää hyväksesi. Summa nousee huomattavaksi, kun miehellä on paljon luottoa ja hyvää käyttöä sille.

Muista, että raha poikii ja on hedelmällistä. Raha voi tuottaa rahaa ja jälkeläiset voivat tuottaa yhä enemmän ja niin edelleen. Viisi shillinkiä kiertää ja tulee kuudeksi, liikkuu jälleen ja siitä tulee seitsemän shillinkiä ja kolme penniä ja niin edelleen, kunnes siitä on tullut kenties sata sterlinginpuntaa. Mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän se kiertokulussa tuottaa, niin että hyöty kasvaa aina vain nopeammin. Se joka tappaa emakon, tuhoaa koko sen jälkikasvun aina tuhannenteen jäseneen saakka. Se joka tuhlaa viisishillinkisen, murhaa (!) kaiken, mitä sillä olisi voinut tuottaa: kokonaisia kolonnia sterlinginpuntia.

Muista, että – sananparren mukaan – hyvä maksaja on jokaisen kukkaron herra. Jos sinut tunnetaan siitä, että maksat takaisin täsmällisesti lupaamasi aikana, voit aina lainata kaiken rahan, mitä ystäväsi eivät sillä hetkellä tarvitse.

Tämä on välistä suureksi hyödyksi. Ahkeruuden ja kohtuullisuuden ohella ei mikään vie nuorta miestä niin paljon eteenpäin maailmassa, kuin täsmällisyys ja vanhurskaus kaikissa hänen liiketoimissaan. Siksi älä koskaan pidä lainattua rahaa tuntiakaan yli sen ajan, minkä lupasit takaisinmaksuajaksi, jottei ystäväsi loukkaantuisi sinuun ja sulkisi kukkaroaan sinulta ainaiseksi.

Miehen täytyy huomata vähäpätöisimmätkin asiat, jotka vaikuttavat hänen luottoonsa. Vasarasi lyönti, jonka velkojasi kuulee viideltä aamulla ja kahdeksalta illalla, tekee hänet puoleksi vuodeksi tyytyväiseksi. Mutta jos hän näkee sinut biljardipöydän ääressä tai kuulee äänesi kapakasta silloin, kun sinun pitäisi olla työssä, hän antaa seuraavana aamuna karhuta sinulta laskua ja vaatii rahojaan takaisin, ennen kuin olet saanut niitä edes käyttöösi.

Lisäksi tämä osoittaa, että muistat velkasi, ja se saa sinut näyttämään yhtä huolelliselta kuin rehelliseltäkin mieheltä ja se enentää luottoasi.

Ole varuillasi, jottet pidä kaikkea omistamaasi omaisuutenasi etkä elä sen mukaisesti. Tämän erehdyksen tekevät monet ihmiset, joilla on luottoa. Varoaksesi sitä pidä tarkkaa laskelmaa menoistasi ja tuloistasi. Jos näet kerran sen vaivan, että otat huomioon yksityiskohdat, on sillä seuraava hyvä vaikutus: Huomaat kuinka ihmeellisesti pienet menot paisuvat suuriksi summiksi ja havaitset, missä olisi voinut säästää ja missä voi tulevaisuudessa säästää.

Voit saada 6 punnalla vuodessa 100 puntaa käyttöösi, jos sinut tunnetaan viisaana ja rehellisenä miehenä. Se joka tuhlaa muutamia shillinkejä päivässä hyödyttömästi, tuhlaa 6 puntaa vuodessa, ja se on 100 punnan käytön hinta. Se joka tuhlaa jonkin shillingin arvosta päivässä aikaansa vaikka vain pari minuuttia, menettää, kun päivät lasketaan yhteen, etuoikeutensa käyttää 100 puntaa vuodessa. Se joka haaskaa aikaansa 5 shillingin arvosta, menettää 5 shillinkiä ja voisi yhtä hyvin heittää 5 shillinkiä järveen. Jos menetät 5 shillinkiä, et menetä vain sitä summaa, vaan kaiken, mitä sen käytöllä olisit voinut ansaita elinkeinonharjoituksessa – mikä on kohonnut huomattavaksi summaksi, kun kerrallinen nuori mies on tullut vanhemmaksi.”

Weber, Max (1980 [1904-1905]) Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Suomentanut Timo Kyntäjä. Porvoo: Wsoy. Sivut 34-36.

***

Jääköön analyysit nyt, mutta tässä teille uskonpuhdistaja Jean Calvin.

Max Weber tutkijan erikoistumisesta

3 vastausta

Olin hieman yllättynyt, että Max Weber, jota pidetään ainakin (1) sosiologian, (2) hallintotieteen ja (3) uskontotieteen klassikkona, joka on väitellyt (4) oikeushistoriasta ja toiminut (5) kansantaloustieteen professorina, ja jonka kiinnostuksen kohteina olivat kapitalismin synty länsimaissa sekä talouden, politiikan ja uskonnon (tai ideologian) väliset suhteet, kirjoittaa esseessään ”Tiede kutsumuksena ja ammattina” (Wissenschaft als Beruf, 1919) seuraavasti:

”Nykyaikana sisäisen asennoitumisen tieteenharjoittamiseen ammattina määrää ennen kaikkea se, että tiede on tullut erikoistumisen vaiheeseen, joka ennen oli tuntematon, ja että näin on vastedes olevakin. Ei vain ulkoisesti, ei, nimenomaan sisäisesti on tilanne tämä: yksittäinen henkilö voi saavuttaa varman tiedon siitä, että hän aikaansaa tieteen alalla todella jotakin täydellistä, vain siinä tapauksessa, että hän erikoistuu tiukasti. Kaikki me teemme joskus töitä, jotka ulottuvat naapurialoille, ja esimerkiksi juuri sosiologien on niitä yhä uudelleen tehtäväkin. Näiden töiden rasitteena on alistunut tietoisuus siitä, että tuotamme kyllä ammattimiehelle [sic] hyödyllisiä kysymyksenasetteluja, joita hän oman alansa lähtökohdista ei ilman muuta olisi tullut ajatelleeksi, mutta oman työmme on väistämättömästi pakko jäädä erittäin epätäydelliseksi. Vain tiukasti erikoistumalla tieteellisen työn tekijä voi kerran ja ehkä ainoan kerran elämässään todella omaksua täydellisen tunteen siitä, että on aikaansaanut jotain kestävää. Todella lopullinen ja pätevä saavutus on nykyisin aina spesialistin saavutus. Ja se joka ei kykene niin sanoakseni panemaan lappuja silmilleen ja uskomaan, että hänen sielunsa kohtalo riippuu siitä, kykeneekö hän tulkitsemaan oikein nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan, hän pysyköön tieteestä kaukana.”

Weber, Max (2009) Tiede ja politiikka — kutsumus ja ammatti. Tampere: Vastapaino.

Weber on radikaali. Ei riitä, että ”erikoistuisi tiukasti” vaikkapa sosiologiaan, vaan on ”erikoistuttava tiukasti” nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan tulkintaan. En oikein osaa päättää, pitäisikö tuohon kohtaan lukea arvolataus vai ei. Onko kyseessä neutraali nykytilan kuvaus vai liittyykö siihen kannanotto, että näin pitäisikin olla? Tieteenalojen ja tutkimuskenttien hajautuminen Weberin jälkeen ehkä osoittaa, että nykytilan kuvauksessa ja tulevaisuuden ennakoinnissa hän onnistui. Mutta olisiko hän sitä mieltä, että nykyäänkin jokaisen varpaanvälitieteen parhaat ja kestävimmät tulokset saavutetaan panemalla laput silmille ja antautumalla tiukasti omalle partikulaarille kysymykselleen?

Leikki, edistys ja jatkuvuus

Vastaa

Sain inspiraation tähän tekstiin aavistuksen päivänpoliittisemmasta keskustelusta, joka käytiin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja Hanna Hakon, sotahistorian tutkija Jussi Jalosen ja Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja Milla Jurvan toimesta. Aihe on vaikea ja vaivaannuin muutenkin keskustelun sävystä, joten päätin suojautua abstraktimman teoretisoinnin taakse.

Leikki on olennaisesti rajojen ja sääntöjen koettelua. Se tapahtuu sellaisen arkitodellisuudesta vieraannutetun ”mitä jos” -asenteen sisällä, jota tutkijat ovat tavanneet kutsua taikapiiriksi. ”A playful nip is not a bite.”

Minulle on painokkaasti – teoreettisesti ja empiirisesti perustellen – kerrottu, että säännöt usein vahvistuvat, kun niitä rikotaan ja koetellaan. Tämä perustuu siihen, että normaalisti itsestään selvät ja ehkä hyviksi havaitut säännöt tulevat esille ja ne ehkä havaitaan uudelleen hyviksi. Uskaliaasti tätä voisi pitää jopa melko perustavana muutoksen ja jatkuvuuden dynamiikkana yhteiskunnassa.

Tässä kohtaa on paikallaan nyökätä hyväksyvästi liberaalien suuntaan, sillä heidän oikeustajunsa, edistysuskonsa ja muutoksen palonsa tuloksena totuttuja rakenteita usein koetellaan. On vaikeaa kuvitella mitään edistystä, jos yhteiskunnassa ei ole tällaisia muutosvoimia. Yhtä lailla paikallaan ovat kuitenkin konservatiivit, joiden oikeustajua, pysyvien arvojen korostamista ja muutosvastarintaa on pääasiassa kiittäminen siitä, että hyviksi havaitut rakenteet havaitaan uudelleen hyviksi. On vaikea kuvitella mitään pysyvää yhteiskuntajärjestystä ilman säilyttäviä voimia.

Moraalisäännöistä kaikkein herkimpiä ovat sellaiset, joita ei voi julkisessa ajatusleikissä lähestyä muutamankaan askeleen päähän ilman, että joku huutaa ”Kauhistus ja tabu!”

Hakko lähestyy ajatuskokeen muodossa seksuaalimoraalin rajoja. Jalonen ja Jurva kauhistuvat, mutta palauttavat samalla keskusteluun, mitä hyväksi havaittuja perusteluita on nykyiselle seksuaalimoraalille. Tabuille tyypilliseen tapaan jo pelkkä asian ajatteleminen tai sen nostaminen keskusteluun on parhaimmillaan tyylivirhe ja huonoa pelisilmää, pahimmillaan raivostuttavaa ja pöyristyttävää. Itselleni tyypilliseen tapaan päädyn ajattelemaan, että kaikki ovat tavallaan oikeassa.

Palatakseni lopuksi leikin luonteeseen, täydennän alkupuolella siteeraamani Richard Schechnerin lauseen kokonaiseksi: ”A playful nip is not only not a bite, it is also not not a bite.”

***

P.S. Tarkoitan edistyksellä muutosta parempaan päin. Tämä tietenkin tarkoittaa, että yhdelle ja yhdestä näkökulmasta edistyksellinen muutos on toiselle ja toisesta näkökulmasta rappiota. Tällainen näkökulmarelativismi ei tarkoita, etteikö näkökulmien kesken voisi löytyä yhteistä ratkaisua.

Pitäisikö tehdä vallankumous?

4 vastausta

Tere Vadén julkaisi hiljattain kirjan Heidegger, Žižek ja vallankumous, joka on mediassakin ollut paljon esillä. Kirjan lukeminen on minulla vielä pahasti kesken, mutta juuri Revalvaatiossa ilmestynyt Vadénin lyhyt kirjoitus  Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous antaa tilaisuuden kommentoida tematiikkaa jo nyt. En haluaisi vaikuttaa kyyniseltä enkä välttämättä lannistaa vallankumoushenkeäkään, koska en suinkaan pidä kapitalismia ongelmattomana tai parhaana kuviteltavissa olevana yhteiskuntajärjestyksenä. Päin vastoin, sen analyysiä tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan nyt kun kylmästä sodasta alkaa olla tarpeeksi aikaa ja kapitalismi on jossain määrin saavuttanut aseman, jossa ”on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille”.

Žižek flirttailee totalitarismin ja väkivaltaisen vallankumouksen ajatusten kanssa. En voi olla ajattelematta, että flirttailu on retorinen keino, jonka tarkoituksena on herättää ajattelemaan, että asiat eivät voi jatkua niin kuin ne ovat nyt. Vadénin mielestä Žižekissä on radikaaleinta, ettei hän tuomitse väkivaltaa vallankumouksen nimissä. Minusta näyttää siltä, ettei hän tuomitse mielenosoituksia ja mellakointia, mutta vallankumouksen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä. Sosiologisesta perspektiivista Žižekin erottelu subjektiivisen ja objektiivisen väkivallan välillä on tietenkin avaava ja hyvin perusteltu. Sen verran sosiologinen yhteiskunta-analyysi on irrottautunut liberaalin subjektin utopiasta, Marxia ja Foucault’ta tästä kai on suurimmalti kiittäminen. Korvaani särähtää kuitenkin ajatus, että objektiivinen väkivalta olisi osa kapitalismin perustaa. Niin se varmasti onkin. Mutta olisiko liian kyynistä laajentaa tätä lausetta ja sanoa, että objektiivinen väkivalta on osa ihmisten yhteiskunnallisen olemisen perustaa? Näin ainakin historiallisesti näyttäisi olevan. En ole lainkaan varma, muuttuuko tämä asia minkään vallankumouksen myötä. Kansainvälisessä lauletaan, että ”tää on viimeinen taisto”, jonka jälkeen ihmiset ja kansat voivat elää veljinä keskenään. Nyt voi olla kyse vain omasta epärealistisesta pessimismistäni, mutta minulle ”kaikki sodat lopettava sota” tai ”kaikki ristiriidat sovittava vallankumous” tuntuvat mahdottomilta ajatuksilta.

Kun Vadén ja Žižek pyrkivät oikeuttamaan alhaalta-ylös väkivallan (siis väkivaltaisen järjestystä vastaan kapinoinnin), jään pohtimaan, riittääkö sellainen vallankumouksen tekemiseen. Ymmärrän vallankumouksen yhden yhteiskuntajärjestyksen korvaamisena toisella, mikä tuntuu hankkeena varsin erilaiselta kuin pelkkä alhaalta ylös suuntautuva kapina. Minusta vaikuttaisi siltä, että rajoittumalla pelkään alhaalta-ylös väkivaltaan kapina ei koskaan muutu vallankumoukseksi. Jos todella käy niin, että valta on kumoutumaisillaan, alhaalta-ylös muuttuu ennen pitkää sivuttaiseksi väkivallaksi ja lopulta ylhäältä-alas väkivallaksi. Uudessa järjestyksessä on uudet ristiriidat ja uudet rakenteellisen väkivallan muodot.

Pidän jossain määrin oikeutettuna Žižekin kritiikkiä, jonka mukaan yhteiskuntakriitikot keskittyvät liiaksi subjektiiviseen ylhäältä-alas väkivaltaan, jonka lähteenä ovat yksittäisten toimijoiden (kuten pankkiirien) moraalittomuus tai muut ei-toivottavat ominaisuudet, ja unohdetaan järjestelmän rakenteeseen kuuluva objektiivinen väkivalta. Juuri sen vulgaarimpaa kapitalismianalyysiä ei olekaan. Nyt tässä asiassa saatan olla epärealistisen optimistinen, mutta minusta kritiikki menee myös ohi maalinsa, sillä en usko rahatalouden rakenteiden säilyvän ennallaan kriisin jälkeen. Merkelistä ja Sarkozystä ei taida olla sitä muutosta estämään.

Vadén ilmaisee pettymyksensä Žižekin päivänpoliittiseen löysäilyyn liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana Sloveniassa. Jokin hänessä kaipaisi ”kaikenkattavia ratkaisuja, kertakaikkisia sivalluksia” ”pienemmän pahan reaalipolitiikan” sijaan. Žižek vaikuttaisi arastelevan todellista vallankumousta — ehkä hän siksi päätyykin korostamaan kapinointia. Tämän jälkeen näyttää siltä, että olen Žižekin kanssa hyvinkin samaa mieltä. Kansanliikkeitä on tuettava niitä valtiollisia tai kapitalistisia voimia (rakenteellista väkivaltaa) vastaan, jotka kansanliikkeitä yrittävät tukahduttaa ja vaientaa. Väkivaltainen vallankumous ei ole toivottava tapa saada aikaan yhteiskunnallista muutosta. Pahansuopa saattaisi huomauttaa, että yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittaminen kertarysäyksellä vallankumouksen avulla ei ole kaukana kristillisestä viimeisen tuomion ajatuksesta.

Kootaanpa loppuun väitteeni.

  1. Kapitalismianalyysiä tarvitaan, ja siihen kuuluu rakenteellisen väkivallan analyysi.
  2. Alhaalta-ylös väkivalta yhteiskuntajärjestystä vastaan ei riitä vallankumouksen tekemiseen, se jää kapinoinniksi.
  3. Mikään vallankumous ei poista yhteiskuntajärjestykseen sisältyvää objektiivista, rakenteellista väkivaltaa.
  4. Žižekille vallankumous on retorinen keino, ei todellinen päämäärä.
  5. Ei vallankumousta, vaan tukea kansanliikkeille.

Sosiologia 1968: Luokkaintressit ja perustuslain tulkinta

Vastaa

Lueskelin vielä syksyn harjoitteluun liittyen Sosiologia-lehden artikkeleita ja teki mieli linkata vielä yksi pätkä.

”Periaatteessa ei ole pidettävä oikeana sitä käsitystä, että perustuslaki turvaisi tehokkaammin omaisuutta kuin esimerkiksi henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai henkilökohtaista vapautta. Vasta tarkka tutkimus, jollaista toistaiseksi ei ole suoritettu, osoittaisi, onko lainsäädännössä omaisuus silti asetettu erikoisasemaan. Kuitenkin eräässä suhteessa tuli jo alun perin tällaista erikoisasemaa merkitsemään säännös siitä, että omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään lailla. Kun muitten perusoikeuksien kohdalla on jäänyt lainsäätäjän harkintaan, millainen kajoaminen niihin on perustuslainvastaista, on puolivahingossa hallitusmuotoon tullut pakkolunastussäännös tehostanut poikkeuksellisen jyrkästi omaisuuden turvaa suunnalla, joka aika ajoin on ollut poliittisesti hyvinkin arka yhteiskunnallistamisvaatimusten takia.

Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen, että eduskunta sai vuoden 1917 jälkeen ensimmäisen vasemmistoenemmistön vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Auktoritatiivisin perustuslain tulkitsija on eduskunta itse, lähinnä sen perustuslakivaliokunta. Neljänkymmenen vuoden ajan perusoikeuspykälöitä tulkitsi eduskunta, jonka enemmistö oli porvarillinen, ajattelutavaltaan siis samansuuntainen kuin vuosien 1918-1919 eduskunta (vrt. Jansson 1955, 296). En kytkene yhteen toisiinsa kuulumattomia asioita, jos mainitsen tämän jälkeen eräitä esimerkkejä. Tavallisella lailla, siis yksinkertaisella eduskuntaenemmistöllä on huolimatta hallitusmuodon perusoikeuspykälistä katsottu voitavan säätää mm. irtolaisten, alkoholistien ja ns. perhepinnarien vapaudenriistosta. Huomattakoon, ettei kysymys näissä ole rikoksesta ja rangaistuksesta. Edelleen lait sterilisoimisesta ja kastroimisesta on säädetty tavallisessa järjestyksessä, vaikka näiden lakien nojalla suoritetut toimet puuttuvat erittäin syvälti yksilön persoonallisuuteen. Sitä vastoin esimerkiksi lait turvesuon pakkolunastuksesta (641/42) ja yhtiön osingonjaon poikkeuksellisesta rajoittamisesta (660/56) on perusoikeuksiin puuttuvina säädetty määräenemmistöllä. Esimerkit on valittu hiukan kärjistäen, mutta ne havainnollistavat vallitsevaa asiaintilaa.”

Jyränki, Antero (1968) Valtiosäännön säätäjien tarkoitukset ja noudatettu käytäntö. Sosiologia 5:1, 20-28.

Antero Jyrängin oikeussosiologisessa artikkelissa pääasiana on perustuslain, erityisesti hallitusmuodon, ja sen syntyhistorian analysointi. Presidentin valtaoikeuksista itsenäistymisen aikaan käyty vääntö ja sen taustat ovat nyt vaalien alla jossain määrin relevantteja. Nostin artikkelista esiin kuitenkin toisen vallanjakoon liittyvän pointin, joka itselleni on kiinnostava ehkä siksi, että opintorekisterissä ei ole yhtään oikeustieteen (tai oikeussosiologian) eikä valtio-opinkaan kurssia.

Kysymys on siitä, mitkä asiat (tässä erityisesti perusoikeudet) ja missä määrin tulkitaan kuuluviksi perustuslain piiriin ja mitkä tavalliseen lainsäädäntöön, johon riittää yksinkertainen enemmistö eduskunnassa. Oleellinen on myös huomio, että tavallisten lakien tulkinnasta vastaa eduskunnasta riippumaton tuomioistuinlaitos, mutta perustuslain tulkinnasta lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunta. Jyrängin esimerkit antavat osviittaa siitä tavasta, jolla porvarienemmistöinen eduskunta tulkitsee näitä kysymyksiä. Oikeiston ja vasemmiston jakolinjat eivät enää ole samanlaiset kun Neuvostoliiton aikaan, jolloin oikeisto ehkä oikeasti katsoi läntisen demokratian ja kapitalismin olevan uhattuna vasemmiston taholta. Silti olisi kiinnostavaa tietää, miten vasemmistoenemmistöinen eduskunta (tai perustuslakivaliokunta) perusoikeuksia tulkitsisi.

Sosiologia 1974: Marxilaisesta käänteestä

Vastaa

Sosiologia-lehden artikkelien luku-urakkani pääsee harjoitteluni aikana hädin tuskin 1970-luvun puolelle. Tämän tiedostaen olen yrittänyt hahmottaa suomalaisen sosiologian historiaa myös muista lähteistä ja toisaalta vähän valikoivammin Sosiologiaa lukemalla. Risto Alapuron, Matti Alestalon ja Elina Haavio-Mannilan toimittama teos (1992) Suomalaisen sosiologian historia on ollut tässä oivallinen apu. Samoin Erkki Kaukosen lisensiaatintyöhön perustuva artikkeli Sosiologia-lehdessä (1986): Sosiologia-lehden kaksi vuosikymmentä. Nämä katsaukset tietysti myös kontekstualisoivat 1960-luvun lopun tekstejä tavalla, joka saa etsimään merkkejä erityisesti 1970-luvun taitteessa tapahtuvasta marxilaisesta käänteestä. Itumuodossaan paradigmakiista on ollut näkyvissä jo 1960-luvulla, erityisesti Antti Eskolan ja Erik Allardtin välisessä sanankäynnissä. Eskola, Sosiologia-lehden ensimmäinen päätoimittaja, reflektoi tilannetta kirjoituksessaan Kymmenen vuotta sosiologiaa (1974).

”Tuliko lehdestä sitten marxilainen?

Jokin muutos tässä suhteessa tosiaan näyttää vuosina 69-70 tapahtuneen. Sitä ennenkin lehti oli kiinnostunut marxilaisesta sosiologiasta. Siinä oli ollut muutamia kuvauksia suomalaisten sosiologien vierailuista sosialistimaissa, esitelty heidän matkoiltaan tuomia tietoja sekä julkaistu pari APN:n tarjoamaa kirjoitusta Neuvostoliiton sosiologiasta. Marxilainen sosiologia nähtiin ikään kuin jännittävänä ideavarastona, josta voidaan noutaa tavaraa ympättäväksi omaan ”länsimaiseen” sosiologiaan, sitä hedelmöittämään. Suomalaisilla nähtiin tässä aivan erityinen sillanrakentajan tehtävä. Jonkin verran lehdessä oli nähty, mm. minun kirjoituksissani, myös pintapuolista tunnustuksellista marxilaisuutta.

Mutta vasta 69-70 numeroissa esiintyy jotakin, jota voisi sanoa marxilaiseksi ajatteluksi tai tutkimusyritykseksi. […] Lehden kokonaisilmeessä marxilaisuus oli kuitenkin vielä vain suhteellisen vähäinen lisäpiirre.

Kolmen viime vuoden aikana lehti sen sijaan on ollut selvästi erilainen kuin aikaisemmin. Sen sisällössä on marxilaisen tutkimuksen viriäminen näkynyt selvästi. Vuosina 71-72, sen jälkeen kun kehitys sosiologian kentässä oli johtanut mm. Westermarck-seuran johtokunnan valintaan avoimesti poliittisin perustein, marxilaiset tarkastelut muodostivat muutamissa numeroissa jo puolet lehden sisällöstä. Viime vuonna ehkä puolet numeroista oli sellaisia, joita marxilainen ilme hallitsi. Kirjoittajakunta on vastaavasti vaihtunut; esimerkiksi Erik Allardt ja Paavo Seppänen eivät kolmena viime vuotena ole enää lainkaan kirjoittaneet Sosiologiaan.

Lehdessä on kyllä jatkuvasti julkaistu myös perinteistä sosiologista analyysiä. […] Vain osa kirjoituksista (Kasvio, Kyntäjä, Sutela) on pyörinyt niin tiiviisti marxilaisen perinteen sisällä, ettei niistä ulkopuolinen paljon saa irti, ja sama pätee joihinkin aatefilosofisiin kirjoituksiin (”Erilaiset ’valtion’ käsitteet Hegelillä”). Kuten Rafael Karsten 1940-luvulla piti Kailan filosofiaa ja uutta amerikkalaista sosiologiaa hämäränä verbaalisena konstailuna, samoin Sosiologian tämän päivän lukijoissa lienee monia, jotka toivoisivat marxilaisten kirjoittajien laativan kaikkein esoteerisimmät analyysinsä suoraan saksaksi ja lähettelevän monisteina toisilleen.

Toisaalta lehden muuttuminen tietenkin on seurausta koko sosiologian muuttumisesta, eikä toki ole lehden vika vaan ansio, jos se tätä muutosta kuvastelee. Sitä paitsi sosiologia on meillä yksi niitä harvoja tieteellisiä lehtiä, joissa marxilaista analyysiä yleensä voi julkaista. Se välittää tässä todella tärkeää sosiologista informaatiota, ja jos lehden sisältö muuten olisi erittäin rikas, se kyllä kantaisi Hegel-analyysitkin.”

Eskola, Antti (1974) Kymmenen vuotta sosiologiaa. Sosiologia 11:2, 77-79.