(Muokattu 16.10.)
Castells, informationalismi ja verkostoyhteiskunta
Kuuluisassa aikalaisdiagnoosissaan Manuel Castells (2000[1]) katsoo, että 1900-luvun jälkipuoliskolla on kehittynyt uusi teknologinen paradigma, jonka merkitys vertautuu lähinnä 1700- ja 1800-lukujen teolliseen vallankumoukseen. Teollisen yhteiskunnan teknologisen paradigman, industrialismin, muodostivat pääosin höyry- ja sähkövoima, ja sille ominaisia piirteitä olivat ”teollinen tehdas, suuri yritys, rationalisoitu byrokratia, maataloustyövoiman vähittäinen häviäminen, laajamittainen urbanisaatio, julkisten palvelujen keskitetyt jakelujärjestelmät, massamedian nousu, kansallisten ja kansainvälisten liikennejärjestelmien rakentaminen sekä joukkotuhoaseiden kehittäminen” (Castells 2000, 138).
Nyt nousemassa olevaa teknologista paradigmaa Castells kutsuu informationalismiksi, jonka taustalla ovat keskeisesti tietokoneisiin ja tietoverkkoihin liittyvät innovaatiot. Pohjakseen se toki tarvitsee industrialismia ja teollista yhteiskuntaa, kuten nekin tarvitsevat maataloutta ja alkutuotantoa. Uuden teknologisen paradigman hallitsevuus ilmenee sen kykynä kasata varallisuutta. Informationalismille on ominaista ennennäkemätön, itseäänruokkiva ja rajoja rikkova kasvu informaation käsittelykyvyssä. Castells ennakoi rohkeasti, että nykyisten teknologioiden prosessointikyvyn fyysisten rajojen tullessa vastaan syntyy uusia teknologioita, jotka kykenevät nuo rajat ylittämään.
Sosiologille Castellsin tärkein väite on, että teknologinen murros industrialismista informationalismiin on niin merkittävä, että perinteinen teollinen yhteiskuntamuoto on korvautumassa uudella muodolla, jota hän kutsuu verkostoyhteiskunnaksi[2]. Nimensä mukaisesti sen keskeisin sosiaalisen organisaation muoto on keskukseton verkosto, joka informationalismin myötä ratkaisevasti vahvistaa asemiaan suhteessa perinteiseen hierarkkiseen organisaatioon. Verkostot kasvattavat merkitystään niin taloudessa, politiikassa kuin kulttuurissakin.
Hakkerit teknologisen murroksen arkkitehteina
Mitä enemmän luotetaan Castellsin väitteeseen, että uusi teknologinen paradigma tuottaa uudenlaisen, joskin edelleen selkeästi kapitalistisen yhteiskuntamuodon, sitä suurempi sosiologinen merkitys on noiden teknisten ratkaisujen ja järjestelmien kehittäjillä. Aivan keskeisessä asemassa uusien teknologioiden kehittämisessä on joukko, jota nimitetään hakkereiksi. Hakkereiden aikaansaannoksiksi voidaan laskea ainakin internet, sen päällä toimiva maailmanlaajuinen selattava hyperteksti (world wide web), henkilökohtainen tietokone (PC) sekä monet ohjelmistot, joista kuuluisin lienee Linux-käyttöjärjestelmä[3]. Myös ensimmäisenä tietokonepelinä pidetty Spacewar! syntyi MIT:n hakkeriyhteisössä. (Ks. esim. Himanen 2000, 154-161).
Tietokonehakkerien luonteenomaisin piirre on intohimoinen omistautuminen ohjelmoinnille, mutta hakkerimaista omistautumista voi olla muillakin elämänalueilla, kuten tieteessä, taiteessa tai käsityöläisyydessä (ks. esim. Himanen 2000, 19-22; Vadén & Stallman 2002, 9). Itse asiassa ohjelmoinnilla onkin paljon yhteistä mainittujen aktiviteettien kanssa. Tässä yleisessä mielessä hakkerismissa uutta on vain intohimon kohde, tietokoneet. Richard Stallmanin[4] mukaan hakkeri on henkilö, joka nauttii leikittelevästä älykkyydestä (Vadén & Stallman 2002, 63).
Usein toistuva vertaus hakkerismin ja akateemisen maailman välillä (ks. esim. Himanen 2000, 22, 42, 53-54, 70-73; Vadén & Stallman 2002, 93-110) on osuva ainakin neljässä mielessä. Ensinnäkin, hakkeriyhteisöjen historiallinen tausta on yliopistojen tietojenkäsittelytieteiden laitoksilla. Toiseksi, molemmissa esiintyy edellä kuvattua intohimoista omistautumista, joka lienee nähnyt ensimmäisen ilmauksensa älyllisiin pulmiin uppoutuneissa antiikin filosofeissa (ja filosofia-sanan viisauden rakastamista tarkoittavassa juuressa). Kolmanneksi, molempien yhteisöjen toiminnassa keskeinen on sosiaalinen itsekorjautuvuuden mekanismi, joka perustuu tuotosten antiautoritaariselle ja avoimelle vertaisarvioinnille. Akatemiassa tämä toteutuu vaatimuksena altistaa tieteellinen tieto julkiselle kritiikille[5], hakkerien piirissä taas vaatimuksena sallia pääsy ohjelmistojen lähdekoodiin[6] sekä vapaus muokata koodia ja jaella sen kopioita. Neljänneksi, molemmissa on kysymys yhteisponnistuksista, jotka ylittävät välittömän läsnäolon ajalliset ja paikalliset rajat. Tämä tarkoittaa sekä yhteisön aiemman työn hyödyntämistä, jättiläisten hartioilta ponnistamista, että samanaikaista ponnistelua useassa paikassa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Viimeksi mainitun on mahdollistanut aiempaa paremmin internet, ja se näkyy erityisesti monissa suurissa hakkerisaavutuksissa, kuten Linuxissa, jonka ohjelmoijat sijaitsevat joka puolella maailmaa[7].
Vuosituhantisen akateemisen perinteen ohella tietokonehakkerismiin kuuluu kuitenkin joitain erityisiä piirteitä ja arvoja, joilla on empiirinen tausta 1950-, 1960- ja 1970-lukujen hakkeriyhteisöissä esimerkiksi MIT:ssä, Stanfordissa ja Kalifornian Berkeleyssä. Steven Levy on kuvannut näiden yhteisöjen vaiheita ja elämäntapaa teoksessaan Hackers (1984). Useassa yhteydessä on käytetty termiä hakkerietiikka, joka kuvaa hakkereiden arvojen, tavoitteiden ja motivaatioiden kokonaisuutta. Nämä periaatteet muotoutuivat noissa yhteisöissä ilman erityistä tietoista ponnistusta hiljaisesti hyväksytyiksi itsestäänselvyyksiksi. Muotoilut ja määrittelyt seurasivat perässä vasta sitten, kun niille tuli käyttöä (Levy 1984, 39-40; Vadén & Stallman 2002, 12).
Levy (1984, 39-49) kokoaa hakkeriyhteisöissä muodostuneet periaatteet kuuteen osittain toisiaan leikkaavaan kohtaan, joiden voi osittain (mutta ei täysin) nähdä johtuvan yleisakateemisista periaatteista. Ensimmäiseksi, pääsyn tietokoneisiin tulee olla rajoittamatonta ja totaalista (”hands-on imperative”). Kalliiden ja herkkien suurtietokoneiden aikakaudella 1950- ja 1960-luvulla tämä oli varsin konkreettinen vaatimus, kun ohjelmoijilla oli pääsy tietokoneelle ainoastaan sitä huoltavan ja operoivan ”papiston” kautta. Reikäkorttien muodossa annetun syötteen ja tietokoneelta tulevan vasteen välillä saattoi kulua monta päivää. Ilman välittäjää toimineen ”interaktiivisen tietokoneen” tulo oli hakkereille suuri edistysaskel. (Levy 1984, 19, 26-27; Himanen 2000, 159.) Nykyaikana tämän vaatimuksen poliittisempi ilmentymä on joidenkin hakkerien pyrkimys kaventaa niin kutsuttua digitaalista kuilua vanhojen teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden välillä, siis laajentaa maailman mittakaavassa ihmisten pääsyä tietokoneisiin ja -verkkoihin (ks. esim. Himanen 2000, 116-118).
Toinen ja hakkerietiikkaa ehkä leimallisimmin kuvaava periaate on, että kaiken informaation tulee olla vapaata. Tärkeä seuraus tästä on turhan työn ja resurssien tuhlauksen välttäminen, kun ihmisten ei tarvitse ponnistella sellaisten ongelmien parissa, jotka joku muu on jo ratkaissut. Lisäksi hakkerien uskomus on, että mikä tahansa järjestelmä toimii sitä paremmin, mitä vapaammat sen informaatiovirrat ovat. (Levy 1984, 40-41.) Myöhemmin informaation vapauden vaatimus on saanut monisyisempiä käytännöllisiä ja eettisiä perusteluita. Palaan niihin seuraavassa alaluvussa.
Kolmannen periaatteen mukaan hierarkiat ja byrokratiat (olivat ne valtiossa, yrityksissä tai yliopistoissa) ovat huonoja järjestelmiä ja perustuvat informaation pimittämiselle, mielivaltaisille säännöille ja ihmisten nöyryyttämiselle. Toimivat järjestelmät noudattavat informaation vapauden periaatetta, ovat avoimia ja hajautettuja. MIT:n hakkereille halveksuttavan byrokratian edustaja oli IBM, jonka tietokoneiden massiivisen koon taustalla oli heidän mielestään tyhjiöputkitekniikan lisäksi IBM:n kömpelö organisaatio. (Levy 1984, 41-43.)[8]
Neljännen periaatteen mukaan hakkereita on arvioitava heidän kykyjensä ja näyttöjensä, ei epäoleellisten piirteiden, kuten iän, tutkinnon tai aseman perusteella (Levy 1984, 43). Hakkerit tähtäävät siis meritokratiaan. Kyky ymmärtää ja hallita tietokonetta ja tehdä nokkelia ohjelmointiratkaisuja on korkein arvo, jonka pitäisi ohittaa ja korvata muut arviointikriteerit.
Viidenneksi, hyvä koodi on kaunista. Jos saman ongelman voi ratkaista joko ”raa’alla voimalla” eli usealla operaatiolla tai kekseliäästi pienemmällä määrällä operaatioita, jälkimmäinen ratkaisu on elegantimpi ja arvokkaampi. Kekseliäät ratkaisut olivat paitsi koneiden rajatun kapasiteetin ja suoritustehon motivoimia, myös oivallisia älykkyyden ja hakkeritaidon osoituksia, joka Levyn mukaan sai joskus macho-kilvoittelun piirteitä. Nokkelimpia hakkereita saatetaan ihailla kuten nerokkaita taiteilijoita tai rock-tähtiä. (Levy 1984, 43-45; Vadén & Stallman 2002, 28-29, 94-95.)
Kuudenneksi, hakkerit uskovat yleisesti ottaen teknologian mahdollisuuksiin ratkaista inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia. Hakkerietiikan periaatteet nousevat teknologiasta, mutta ovat yleistettävissä yhteiskuntaan laajemmin. Tämä kuudes periaate oli Levyn mukaan varsin selkeä, mutta sillä tavalla pidättyväinen, että mitään käännytystyötä tai muuta poliittista aktiivisuutta ei varhaisissa hakkeriyhteisöissä esiintynyt. (Levy 1984, 45-49.) Yhteiskunnallista liikehdintää hakkerietiikan pohjalta on syntynyt vasta myöhemmin, 1980-luvulta alkaen.
Vapaan informaation liike ja käyttäjänoikeus
Hakkeriperiaatteiden eksplikoinnille ja puolustamiselle tuli tilaus, kun niiden itsestäänselvyys alkoi murtua. Tere Vadén kuvaa tätä murtumista ”puolimyyttisellä tarinalla”[9] siitä, kuinka ajatus ohjelmistojen omistamisesta luikerteli MIT:n tekoälylaboratorioon, jossa Richard Stallman 1970- ja 1980-luvuilla työskenteli, ja vähitellen rapautti siellä vallinneen hakkerihengen (Vadén & Stallman 2002, 19-26).
Kapitalismianalyyttiseltä kannalta katsottuna tässä on kyse eräänlaisesta yhteisten resurssien ”aitaamisesta” samassa mielessä kuin 1600-luvun Englannissa aidattiin pienviljelijöiden yhdessä käyttämät yhteislaitumet. Hakkeriyhteisöjen ja informaation vapauden periaatteen näkökulmasta ohjelmistojen aitaaminen omaisuudeksi on tragedia ja hyökkäys heidän yhteisöään kohtaan. Samaan ”intellektuaalisen omaisuuden” aitaamisen hankkeeseen kuuluu myös yhteisen kulttuuriaineksen muuttuminen mediayhtiöiden ja muiden oikeudenhaltijoiden omaisuudeksi, sekä yhä uusien käytäntöjen, osasten ja työprosessien (hiiren klikkauksesta viljan geneettiseen koodiin) avaaminen patentoinnille. Intellektuaalisen omaisuuden merkitys teknologia-alalla näkyy esimerkiksi siinä, että taitava patenttisalkun hallinta ja sopivat oikeustoimet tai niillä uhittelu ovat yrityksen menestymiselle avainasioita.
Kutsun hakkerietiikasta tavalla tai toisella ponnistavia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä tässä paremman termin puutteessa vapaan informaation liikkeeksi, jonka intresseihin kuuluu ohjelmistojen lähdekoodin lisäksi varsin laaja skaala muitakin informaation hallintaan liittyviä kysymyksiä. Kiista siitä, tulisiko informaatiota nykyisten teknologisten olosuhteiden vallitessa kohdella kauppatavarana (intellektuaalisena omaisuutena) vai yhteisresurssina, on nähdäkseni vakiintumassa poliittiseen keskusteluun samankaltaisena uutena kysymyksenä kuin ympäristökysymys jonkin verran sitä aiemmin. Kiista on myös läpeensä poliittinen, sillä teknisesti digitaalisen informaation kopiointi ja jakelu ei ole juuri nimellisenkään ponnistelun takana. Informaatiota voidaan lakiteknisesti aidata esimerkiksi tekijänoikeuksilla ja patenteilla tai olla aitaamatta, kummin vain päätetään.
Yhteiskunnallisina liikkeinä vapaan informaation liike ja ympäristöliike ovat siinä mielessä samankaltaisia, että ne ovat ainakin periaatteessa verrattaen itsenäisiä perinteiseen työn ja pääoman väliseen ristiriitaan nähden. Molemmille liikkeille on periaatteessa yhdentekevää, edistetäänkö niiden tavoitteita markkinamekanismia laajentamalla vai sitä rajoittamalla. Informaation vapauttaminen on ideologisesti yhteensopiva osaltaan sekä valtio- ja byrokratiavastaisen libertarismin kanssa, että yksityisen omaisuuden julkiseen haltuunottoon pyrkivän sosialismin kanssa[10].
Vapaan informaation liikkeen merkittävimpänä sosiaalis-juridisena aikaansaannoksena voidaan pitää käyttäjänoikeuden käsitettä[11] ja siihen liittyviä lakiteknisiä työkaluja, kuten lisenssisopimuksia. Ensimmäisen ja kuuluisimman käyttäjänoikeuslisenssin, Gnu General Public Licensen (Gnu GPL) laati Richard Stallman vuonna 1989, ja sen katsotaan olevan merkittävä tekijä esimerkiksi Linux-ytimen ja siihen perustuvan käyttöjärjestelmän menestymisessä.
Tekijänoikeuden idea on pidättää tekijällä yksinoikeus jaella ja saattaa yleisön saataville teoksiaan sekä tuottaa johdannaisteoksia, ja näin mahdollistaa tulojen saaminen teoksia myymällä ja esittämällä. Gnu GPL:n tyylinen käyttäjänoikeuslisenssi hyödyntää tätä tekijälle suotua valtaa, mutta kääntää sen idean päälaelleen. Käyttäjänoikeus nimenomaisesti antaa kenelle tahansa oikeuden teoksen jakeluun ja johdannaisteosten tuottamiseen. Nämä oikeudet annetaan sillä edellytyksellä, että johdannaiset ja edelleenjaellut teokset myös antavat käyttäjilleen nämä oikeudet. Ohjelmistojen tapauksessa käyttäjänoikeus myös edellyttää, että käyttäjällä on pääsy lähdekoodiin, mikä on käytännön edellytys ohjelman loogisen muodon ja rakenteen tutkimiselle ja muutosten tekemiselle.
Käyttäjänoikeuslisenssi on tarttuva niin, että kerran avoimeksi lisensoitu teos ja sen kaikki johdannaiset pysyvät avoimena. Tämä ominaisuus erottaa käyttäjänoikeudella suojatut teokset täysin julkisista teoksista (public domain), joiden jakelu ja johdannaisten tekeminen on sallittua, mutta johdannaisteos on uuden tekijänoikeuden alainen, eikä siltä edellytetä avoimuutta. Näin julkisen teoksen ottaminen yksityiseen haltuun on mahdollista, kuten esimerkiksi Disney on tehnyt monille vanhoille saduille. On myös olemassa käyttäjänoikeuslisenssien kaltaisia ei-tarttuvia lisenssejä (joista kuuluisimpia lienevät erilaiset BSD-lisenssit), joiden alaiset teokset toimivat käytännössä kuten julkiset teokset. Tarttuvat lisenssit ovat kuitenkin osoittautuneet menestykekkäämmiksi, koska kaikki tarttuvalla lisenssillä julkaistuun ohjelmistoon (kuten Linux-ytimeen) suunnattu työ kanavoituu muiden hyödyksi.
Käyttäjänoikeuden ajatusta on laajennettu myös ohjelmistojen ulkopuolelle. Juristi ja oikeustieteilijä Lawrence Lessig on luonut Creative Commons -nimikkeellä joukon helppokäyttöisiä käyttäjänoikeuden kaltaisia lisenssejä, joiden avulla teosten tekijät voivat joustavasti säännellä teokseensa liittyviä oikeuksia, kuten jakelua, johdannaisteoksia ja kaupallista käyttöä.
Koodin vapaudelle on käytännöllisiä ja eettisiä perusteluita. Edellisissä on kysymys siitä, että avoimeen vertaisarviointiin ja itsekorjautuvuuden mekanismiin perustuvalla ohjelmistolla on paremmat edellytykset tulla tehokkaaksi ja turvalliseksi, koska kuka tahansa kiinnostunut voi ehdottaa lisäyksiä ja muutoksia koodiin. Jos nämä ratkaisut todetaan toimiviksi, ne todennäköisesti vakiintuvat käyttöön. Jos ratkaisujen paremmuudesta ei päästä yhteisymmärrykseen, kuka tahansa voi haarauttaa ohjelmistosta oman versionsa[12]. Käytännössä tästä seuraa tietenkin resurssien ja työpanoksen hajoaminen pienempiin osiin, mutta toisaalta haarautuneet projektit voivat myös hyötyä toistensa tuloksista. Sopiva vertailukohde akatemiassa voisi olla vaikkapa tutkimusperinteet ja niiden haarautuminen.
Richard Stallmanin 1980-luvulla perustamassa Gnu-hankkeessa, vapaiden ohjelmistojen liikkeessä ja näiden tueksi perustetussa Free Software Foundationissa on vapauden käytännöllisten perustelujen lisäksi korostettu myös eettistä valintaa informaation jakamisen ja sen sulkemisen välillä. Stallmanin etiikan taustalla ovat kokemukset MIT:n hakkeriyhteisön näivettymisestä, ja hän mieltääkin etiikan yhteisöllisyyden kautta: Arvot nousevat yhteisöstä ja elintavasta, ja arvovalinnoissa on kysymys siitä, millaista elintapaa ja yhteisöllisyyttä haluaa edistää (Vadén & Stallman 2002, 17-18). Vapaiden ohjelmistojen liike onkin ensisijaisesti yhteiskunnallinen liike eikä teknologian parantamisen hanke.
1990-luvun kuluessa monet hakkerit halusivat etäännyttää koodin vapauden ajatusta stallmanilaisista eettis-ideologisista äänenpainoista. Niin kutsuttu avoimen lähdekoodin liike ja sen tukiorganisaatio Open Source Initiative perustettiin, jotta päästäisiin eroon ”free software” -termiin liittyvästä moralistisesta ja uhmakkaasta sävystä. Sitä korvaamaan lanseerattiin käsite ”open source software”, jonka on tarkoitus kantaa yksinomaan pragmaattisia ja yrityksille houkuttelevia merkityksiä. Myös Linus Torvalds on kertonut vierastavansa Stallmania ja FSF:ää siitä huolimatta, että Linux-ytimen julkaiseminen GPL-lisenssillä oli onnistunut ja menestyksellinen valinta[13].
Linuxin synty, Linux-yhteisö ja käyttäjäkunta
Linux-käyttöjärjestelmän taustalla vaikuttavat siis tässä kuvaamani hakkerietiikka sekä vapaan informaation liike. Richard Stallmanin Gnu-hankkeen tavoitteena oli kokonainen Unixin kaltainen[14] vapaa käyttöjärjestelmä. Kun Linus Torvalds vuonna 1991 julkaisi Linux-ytimen ensimmäisen version, juuri käyttöjärjestelmän ydin oli ainoa Gnu-hankkeesta puuttunut kriittinen osa. Linuxin julkaiseminen Gnu GPL-lisenssillä, on ollut paitsi menestyksellinen valinta, myös taannut sen pysymisen avoimena. Sen kehittämiseen on osallistunut lukematon määrä hakkereita, yksittäisiä koodaajia sekä yrityksiä[15]. Linux-ytimen kehittäjät ja käyttöjärjestelmän muiden osien (kuten ikkunointijärjestelmä X:n) sekä kokonaisten jakeluversioiden (kuten Ubuntun) kehittäjät yhdessä käyttäjien ja tukiorganisaatioiden kanssa muodostavat laajan ja moninaisen Linux-yhteisön. GPL-lisenssin ansiosta jokainen Linuxiin tehty yksityinenkin kontribuutio kanavoituu koko yhteisön käytettäväksi ja arvioitavaksi.
Vaikka Linux-ytimeen perustuvat käyttöjärjestelmät ovat valtavia kollektiivisia ponnistuksia, ne eivät ehkä tavallisten tietokoneen käyttäjien keskuudessa ole kovin tunnettuja. Microsoftin hallitseva asema käyttöjärjestelmämarkkinoilla on aiheuttanut tilanteen, jossa peruskäyttäjä ei yleensä edes tietoisesti valitse Windows-käyttöjärjestelmää, eikä välttämättä tiedä tai ole kiinnostunut vaihtoehdoista. Windowsista on tullut tavallaan de facto -standardi.
Käyttöjärjestelmien markkinaosuuksia on vaikea arvioida, mutta jonkinlaista osviittaa antavat analytiikkapalvelut, kuten StatCounter, joka mittaa verkkosivuilla eri käyttöjärjestelmistä tehtyjen vierailujen määrää. StatCounterin mukaan Linuxin maailmanlaajuinen markkinaosuus pöytätietokoneissa on pysynyt alle prosentissa. Vertailun vuoksi Windows XP -käyttäjärjestelmän osuus on pudonnut 77 prosentista (joulukuussa 2008) 29 prosenttiin (elokuussa 2012) samalla kun Windows 7:n osuus on kasvanut julkaisunsa jälkeen 51 prosenttiin (elokuussa 2012). Suomessa Linuxin markkinaosuus on StatCounterin mukaan 2 prosenttia, eikä siinä ole juuri muutoksia tapahtunut[16].
Linuxin hakkeriystävällisyyden ansiosta sen käyttäjät ovat keskimääräistä tietokoneen käyttäjää kompetentimpia, mutta valtavia käyttäjämääriä se ei ole saavuttanut. Historia hakkerihankkeena ja maine hankalana tai osaamista vaativana käyttöjärjestelmänä on luultavasti jopa karkottanut niin kutsuttuja peruskäyttäjiä. Hakkerietiikan ja avoimen lähdekoodin keskeisiin periaatteisiin on kuulunut, että ohjelmoijat ohjelmoivat omaan tarpeeseensa (”Scratch your own itch.”). Tämän lisäksi avoimen lähdekoodin yhteisöissä toimii usein eräänlainen lahjatalous, jossa keskeisenä toiminnan motivaationa on yhteisön jäsenten eli toisten ohjelmoijien tai hakkereiden kunnioitus. Tilanteessa, jossa ohjelmistokehittäjän välittömänä motiivina on tavallista harvemmin raha ja tavallista useammin vertaisten kunnioitus, kuluttajat eivät ehkä tule kovin hyvin huomioiduksi. Nämä tekijät avaavat kuilua avoimen lähdekoodin kehittäjien ja tavallisten tietokoneen peruskäyttäjien välille.
Kuitenkin Linux on joillekin ihmisille houkutteleva vaihtoehto. Linuxin käyttäjä valitsee käyttöjärjestelmänsä useammin tietoisesti kuin Windowsin käyttäjä. Syitä on monenlaisia: lisenssimaksuista ei tarvitse huolehtia, levittäminen on vapaata ja laillista, viruksia ei käytännössä ole, ongelmatilanteissa on usein saatavilla yhteisön tukea. Linux voi myös toimia ideologisena tai esteettisenä distinktiovalintana, jossa keskeistä on olla jotain muuta kuin Windowsin (ja joissain tapauksissa myös Macin) käyttäjä. Edistyneelle käyttäjälle Linux tarjoaa pääsyn lähdekoodiin, mikä tarkoittaa mahdollisuutta opiskella sitä itsenäisesti ja tehdä siihen haluamiaan muutoksia, sekä aktiivisen vertaisten yhteisön.
Hakkeristisesta taustastaan huolimatta peruskäyttäjien huomioiminen on viime vuosina näkynyt enemmän Linux-yhteisössä. Tähän vaikuttanee esimerkiksi yritysten vahvempi läsnäolo avoimen lähdekoodin projekteissa. Vuonna 2004 lanseerattu Linuxin jakeluversio Ubuntu on tullut käyttäjäystävällisyydestään tunnetuksi ja noussut samalla ylivoimaisesti suosituimmaksi jakeluversioksi.
Viitteet
[1] Castells esitti ajatuksensa monisanaisemmin ja empiirisillä aineistoilla todistellen kolmiosaisessa teoksessa The Information Age: Economy, Society and Culture (1996, 1997, 1998), mutta tässä on viitattu tiiviiseen esitykseen, joka on julkaistu Pekka Himasen Hakkerietiikka-teoksen epilogina.
[2] Tällaisen argumentin esittäminen ei edellytä naiivia teknologista determinismiä, jossa teknologia jonkinlaisena yhteiskunnan ulkopuolisena voimana toimii sen muutoksen moottorina. Ei kuitenkaan ole niinkään, että yhteiskunnan muutos tapahtuu teknologiasta riippumatta. On selvää, että teknologiset ja yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat monin tavoin toisistaan riippuvaisia, mitä ikinä halutaankaan tarkoittaa ”teknologisella” ja ”yhteiskunnallisella”.
[3] Mainittakoon, että tässä tutkielmassa omaksun vakiintuneen mutta hieman epätarkan tavan puhua Linux-käyttöjärjestelmästä. Ilmaus on epätarkka siksi, että Linus Torvaldsin käynnistämä Linux on käyttöjärjestelmän ydin eli kerneli. Monet muut kokonaiseen käyttöjärjestelmään vaadittavat osat ovat peräisin Linuxia edeltäneestä Gnu-hankkeesta, ja siksi joskus käytetään korrektimpaa ilmaisua Gnu/Linux. Palaan Linuxin syntyyn tuonnempana.
[4] Stallman on Gnu-hankkeen käynnistäjä ja eräs kuuluisimmista ja vaikutusvaltaisimmista hakkereista, joka on ollut niin sanotun hakkerietiikan keskeinen puolustaja siitä asti, kun sen periaatteet tulivat uhanalaisiksi.
[5] Tästä syystä salassa pidettyjä tutkimustuloksia ei voi pitää tieteellisinä, vaikka ne olisikin saatu aikaan yliopistoilla ja tieteellisen yhteisön koettelemin menetelmin.
[6] Lähdekoodi ilmaisee ohjelman loogisen muodon ohjelmoijalle ymmärrettävässä muodossa. Ohjelman suorittamiseksi se on käännettävä koneen ymmärtämään binaariseen, ykkösistä ja nollista koostuvaan muotoon. Suljetut ohjelmistot jaellaan yleensä ainoastaan tällaisina binaaritiedostoina, jolloin niiden tutkiminen ja muokkaaminen on teknisesti huomattavan hankalaa sen lisäksi, että muokkaaminen ja jakelu on lisenssiehdoissa kielletty.
[7] Linuxin synnyn ja kehitysmallin on kuvannut tiiviisti Himanen (2000, 67-70). Palaan siihen myös tuonnempana.
[8] Hakkeri Eric Raymond on verrannut avointa ja hierarkkista järjestelmää kuuluisassa esseessään The Cathedral and the Bazaar. Byrokratia- ja IBM-vastaisuuden taustaa vasten on myös ymmärrettävää, miksi juuri hakkerien keskuudessa syntyivät henkilökohtaiset tietokoneet, joiden merkitystä suurten tietokoneyritysten edustajat eivät osanneet ennakoida (ks. Himanen 2000, 160). Hierarkkisten organisaatioiden sijaan avointen verkostojen toimintamallia korostaessaan hakkerit asettuvat Castellsin kehyksessä selvästi tulevan verkostoyhteiskunnan puolustajiksi. Eräänlainen tulevaisuusorientaatio ja edistysusko näyttäisikin luonnehtivan monia hakkereita. Sen lisäksi, että tieteisfinktio on kulttuurisesti lähellä hakkerismia (ja nörttikulttuuria laajemmin, tämä näkyy esimerkiksi digitaalisissa peleissä perinteisesti toistuvana tematiikkana), hakkerit ovat taipuvaisia ajattelemaan, että yhteiskunnallisia ongelmia voidaan ratkaista teknologian avulla (ks. Levyn kuudes kohta).
[9] Tarina on myyttinen siksi, että sen pääasiallinen tarkoitus ei ole olle historiallisen tarkka kuvaus tapahtumien kulusta, vaan antaa tietty eettinen opetus. Tällaisen myyttisen syntytarinan luonteesta ilmeisen tietoiset hakkerit ovat kirjoittaneet humoristisen Evankeliumin Tuxin mukaan, joka viihdyttämistarkoituksensa ohella antaa saman eettisen opetuksen (ks. myös Himanen 2000, 154-156). Etiikan kannalta olennaista on, että hakkerien hyviksi havaitsemat periaatteet tulivat uhatuiksi. Bourdieulaisittain tämän voisi sanoa niin, että hakkerien doksa murtui, jolloin tuli tarve ortodoksialle. [Bourdieu-lähde?]
[10] Empiirisinä esimerkkeinä mainittakoon, että kevään 2011 eduskuntavaaleissa minimivaltiota kannattavan Liberaalipuolueen jäsenet olivat ehdolla Piraattipuolueen listoilla. Toisaalta on jäänyt elämään Bill Gatesin lause, jonka mukaan avoin lähdekoodi on kommunismia. Vapaan informaation liikkeen ja ympäristöliikkeen yhtäläisyyksiä olen puinut lisää Koijärven pesänjakajat -blogissa.
[11] Tämän suomennoksen englanninkieliselle copyleft-termille on lanseerannut Tere Vadén (2002, 27-28), joka tarjoaa mahdollisiksi käännöksiksi myös kanssaihmisen oikeutta tai teonoikeutta. Käyttäjänoikeus-sana tuo esille sen näkökulmaeron tekijänoikeuteen verrattuna, mutta siitä ehkä puuttuu se hakkerimainen leikillisyys, jolla copyleft viittaa copyrightiin.
[12] Esimerkiksi toimisto-ohjelmisto OpenOffice.orgille kävi näin, kun siitä päävastuussa ollut ohjelmistoyritys Oracle ja kehittäjäyhteisö ajautuivat ristiriitoihin, minkä jälkeen yhteisö perusti vuonna 2010 The Document Foundationin ja jatkoi ohjelmiston kehittämistä nimellä LibreOffice. OpenOfficen kehitys jatkuu Apache Software Foundationin johdolla.
[13] Ks. esim. http://torvalds-family.blogspot.fi/2008/11/black-and-white.html. Kiista ja eripuraisuus on näkyvissä myös siinä, että Stallman ja FSF pitävät kiinni historiallisesti korrektista ilmaisusta Gnu/Linux-käyttöjärjestelmä (kun tarkoitetaan pelkän ytimen sijaan käyttöjärjestelmää), mutta Torvalds ja monet avoimen lähdekoodin liikkeen edustajat puhuvat mielellään pelkästä Linux-käyttöjärjestelmästä. Ks. esim. http://www.gnu.org/gnu/why-gnu-linux.html.
[14] Unix on 1970-luvulla kehitetty käyttöjärjestelmä, joka 1980-luvulla muuttui suljetuksi. Varsinaisen Unixin lähdekoodin sulkemisen jälkeen on syntynyt useita Unixin kaltaisia käyttöjärjestelmiä, kuten Kalifornian yliopistossa kehitetty BSD ja opetuskäyttöön tarkoitettu Minix. Linus Torvalds kehitti Linux-ytimen alun perin juuri Minixin pohjalta.
[15] Linux Foundationin mukaan Linux-ydintä on vuoden 2005 jälkeen kehittänyt yli 7800 ihmistä ja kehittäjiä on ollut lähes 800 yrityksestä. Ytimen koko on kasvanut alkuperäisestä vuoden 1991 julkaisun 10 000 koodirivistä yli 15 miljoonaan riviin vuoden 2012 versiossa 3.2. (Corbet, Kroah-Hartman & McPherson 2012.)
[16] Jos mukaan otetaan mobiililaitteet, tilanne on hieman erilainen, koska Googlen Linux-pohjainen Android on StatCounterin mobiilikäyttöjärjestelmien tilastoissa elokuussa 2012 ensimmäisenä 28 prosentilla (Applen iOS:n osuus on 24 prosenttia).