(Muokattu 17.9.2013)
Tämän osion tarkoitus on muodostaa jonkinlainen perusteltu ja koherentti käsitys sosiaalisen todellisuuden luonteesta. Vaikka vaarana tämänkaltaisessa lähestymisessä on liiallisen ja aineiston analyysiä häiritsevän teoreettisen painolastin kantaminen, katson sen edut kuitenkin painavammiksi. Harkittu ja eksplisiittiseksi tehty kokonaiskäsitys auttaa välttämään ad hoc -järkeilyä myös analyysivaiheessa. Samalla se mahdollistaa vuoropuhelun teorian ja empiirisen analyysin välillä.
Hyväksyn tässä tutkimuksessa (maltillisen) sosiaalisen konstruktionismin perusajatuksen. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden alkuperä on useimmiten sosiaalisissa prosesseissa, ne rakentuvat sosiaalisesti. Samoin niiden säilymisen, muuttumisen ja katoamisen mekanismit ovat useimmiten sosiaalisia. Termi ”sosiaalinen konstruktio” voidaan (etenkin englanninkielisessä kirjallisuudessa) ymmärtää joko rakentumisen prosessiksi (konstruoimiseksi) tai prosessin lopputuotteeksi (Hacking 2009, 61). Toisinaan nämä merkitykset sekoittuvat. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalisen konstruktionismin perustajat Berger ja Luckmann (1994, 74) pitävät tuottamista ja tuotteen objektiivista olemassaoloa varsin selväsanaisesti erillisinä momentteina yksilön ja yhteiskunnan dialektiikassa. Sosiaalinen rakentuminen, josta kirja saa otsikkonsa (ja jota voi myös pitää kirjan suurimpana uutisena), on prosessi, jossa yksilöt toiminnallaan ”ulkoistavat” itsestään jotain, mikä tyypitysten kautta instituutioituu. Dialektiikan toisessa momentissa instituutioista muodostuu yhteiskunta objektiivisena todellisuutena (sosiaaliset faktat), joka ei ole enää yksittäisten ihmisten tahdonalainen asia. Bergerin ja Luckmannin dialektiikan kolmannessa momentissa yksilö tulee sosialisaation kautta yhteiskunnan jäseneksi, siis sisäistää jotain objektiivisesta todellisuudesta subjektiivisuuteensa.
Mahdollisesti siitä syystä, että itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden konstruoidun luonteen paljastaminen on konstruktionististen analyysien suurin uutinen, ne myös usein keskittyvät sosiaalisen rakentumisen kuvaamiseen (ks. esim. Aittola & Raiskila 1994, 213). Ian Hacking (2009, 20-40) on analysoinut, millaisten ennakkoehtojen vallitessa konstruktioväitteitä esitetään. Kysymys ei ole niiden loogisista edellytyksistä vaan ennemminkin siitä, mikä tekee konstruktioväitteestä uutisen. Ei ole erityisen mielekästä sanoa sopimusten olevan sosiaalisesti rakentuneita, mutta saattaa olla mielekästä sanoa sukupuolen olevan sosiaalisesti rakentunut. Hackingin mukaan konstruktioväitteiden lähtöedellytys on tilanne, jossa X:ää pidetään itsestään selvänä; X vaikuttaa väistämättömältä. Konstruktionistinen uutinen on, että X ei ole väistämätön, ainakaan sellaisena kuin se on nyt. Lisäpontta väite saa, jos X nykyisessä muodossaan tulkitaan moraalisesti epäilyttäväksi tai muuten ei-toivottavaksi, kuten voitaisiin sanoa esimerkiksi sukupuolijärjestelmästä tai omaisuudeksi paketoidusta informaatiosta. Konstruoidun luonteen paljastamisen lisäksi konstruktionistit ovat usein varsin kiinnostuneita niistä konkreettisista prosesseista, joiden kautta rakentuminen tapahtuu, siis miten-kysymyksistä.
Empiiriset kuvaukset jonkin tietyn asian X sosiaalisesta konstruktiosta ovat usein historiallisia kuvauksia joko X:n idean synnystä tai itse X:n synnystä (Hacking 2009, 61-63). Vaikka ilmiön historiallinen kontingenssi olisikin mahdollista osoittaa, on myös muistettava, että arkielämässään ihmiset useimmiten kohtaavat instituutiot sosiaalisina faktoina tai korkeintaan tiedostavat sosiaalisesti rakentuneen ja kontingentin luonteen ironisesti (ks. Hacking 2009, 37-40): ”Tämä on tuotettua, mutta sen kanssa on elettävä.” Tämän asenteen ylittäminen vaatii jo pelkän reflektion sijaan varsin aktiivista poliittista toimintaa, joka sellaisenaan ei mahdu ”tavallisen arkielämän” varmuuksien piiriin.
Searlen sosiaalinen ontologia
Aloitan sosiaalisen todellisuuden käsittelyn filosofi John Searlen teoksessa The Construction of Social Reality[1] (1995) muotoileman sosiaalisen ontologian esittelyllä. Nähdäkseni Searlen teorian etu on, että se pyrkii liittämään sosiaalisen todellisuuden tarkastelun systemaattisesti yleisempään tieteelliseen (ei-dualistiseen ja ei-relativistiseen) ontologiaan. Tämä taas mahdollistaa sen, että sosiaalitieteilijöillä on jossain määrin yhteinen kieli esimerkiksi luonnontieteilijöiden kanssa. Toisin sanoen se parhaimmillaan auttaa pitämään kurissa liikaa naturalisoivat luonnontieteilijät ja liikaa sosiologisoivat sosiaalitieteilijät.
Searlen tarkoituksena on osoittaa, että raakojen fysikaalisten tosiasioiden ja institutionaalisten tosiasioiden välillä on katkeamaton jatkumo (ks. kuva 3), sekä näyttää, minkä vuoksi institutionaaliset tosiasiat ovat monesti yhtä vähän mielipideasioita kuin fysikaalisetkin tosiasiat. Ehkä tämän tavoitteen seurauksena Searlen esimerkit ovat enimmäkseen sosiaalisen todellisuuden vakiintuneita, kodifioituneita ja suhteellisen jähmeitä muotoja, kuten raha, avioliitto tai vaalitulos. Nämä ilmiöt ovat muun muassa laillisen suojansa vuoksi pysyvämpiä kuin vaikkapa oman tarkasteluni kohteena olevat sukupuoliroolit. Sosiologisesta näkökulmasta Searlen kirjasta puuttuu suurelta osin myös sosiaalisten konfliktien ja intressien käsittely. Mitään naiivia käsitystä konfliktien puuttumisesta siihen ei kuitenkaan sisälly, ja implisiittisesti teoria itse asiassa valaiseekin niitä.
Searlen kirjan suurimmat puutteet tämän työn kannalta ovat siis yhtäältä sosiaalisen todellisuuden nopealiikkeisempien ja spontaanimpien ilmiöiden ja toisaalta sosiaalisten konfliktien ja intressien puutteellinen tarkastelu. Molemmat puutteet liittyvät nähdäkseni enemmän Searlen retorisiin tavoitteisiin ja tiiviiseen esitystapaan kuin itse teoriaan. Näiltä osin teoriaa on syytä täydentää toisilla, nämä asiat eksplisiittisemmin käsittelevillä teorioilla. Käsittelen tässä tarkoituksessa Wiebe Bijkerin teknologian sosiologiaa. Joka tapauksessa Searle tekee peruserotteluita ja huomioita, joista on apua minkä tahansa sosiaalisen todellisuuden ilmiön analyysissä.
Searlen teoreettinen rakennelma on hierarkkinen taksonomia, ja se on tiiviissä muodossa esitetty kuvassa 3 (Searle 1995, 121). Palaan joihinkin kohtiin myöhemmin. Kaiken pohjalla on fysikaaliset raa’at tosiasiat, joista osa on mentaalisia. Mentaalisista tosiasioista osa on intentionaalisia ja intentionaalisista on erotettava yksilöllinen ja kollektiivinen intentionaalisuus. Kollektiiviset intentionaaliset tosiasiat ovat yhtä kuin sosiaaliset tosiasiat. Hierarkia sosiaalisista tosiasioista institutionaalisiin jatkuu niin, että osa sosiaalisista tosiasioista on funktion asettamista. Funktion asettamisen institutionaalinen muoto taas on statusfunktion asettaminen, joka siis muodostaa institutionaalisen tosiasian.
Kuva 3: (Eräiden) faktojen hierarkinen taksonomia Searlen mukaan (1995, 121).
Tässä rakennelmassa näkyy sivumennen sanoen hyvin se, että ei-institutionaalisten sosiaalisten tosiasioiden käsittely on Searlella sivuosassa, koska hänen tavoitteenaan on päästä käsittelemään ensisijaisesti statusfunktioiden (ja vieläpä kodifioitujen statusfunktioiden) toimintaa. Sosiaalisia tosiasioita ovat kuitenkin kaikki sellaiset, johon liittyy kollektiivista intentionaalisuutta tai yhteistoimintaa.
Objektiivisuus ja subjektiivisuus
Yhteiskuntatieteiden tutkimat oliot koostuvat niistä samoista hiukkasista ja evoluution myötä syntyneistä biologisista järjestelmistä, joita luonnontieteet tutkivat. Osalla biologisista olioista on ominaisuuksia, joita kutsumme hermojärjestelmiksi ja jotka tuottavat jotain, jota kutsumme tietoisuudeksi.
Näitä edellä mainittuja asioita Searle siis kutsuu raaoiksi tosiasioiksi, joiden olemassaolo ei ole riippuvaista minkään tietoisen olion uskomuksista, aikomuksista tai kokemuksista. Ne ovat ontologisesti objektiivisia, erotuksena ontologisesti subjektiivisista olioista, joiden olemassaolo siis on riippuvaista tietoisten olioiden mentaalisista tiloista. Ontologisesti subjektiivisia olioita ovat esimerkiksi uskomukset, halut, tunteet, kivut ja muut tuntemukset sekä suuri osa yhteiskuntatieteilijöitä kiinnostavista olioista.
Tämä ontologinen erottelu objektiiviseen ja subjektiiviseen on erotettava episteemisestä erottelusta, joka koskee väittämien luonnetta. Episteemisesti objektiivisten väittämien totuus voidaan periaatteessa tarkistaa (niitä vastaa siis jokin todellinen, yksittäisestä mielipiteestä riippumaton asiaintila), kun taas episteemisesti subjektiiviset väittämät ovat riippuvaisia väittäjän tai kuulijan asenteista, tuntemuksista ja näkökulmista – lähinnä siis mielipidekysymyksiä.
Nämä erottelut, ontologinen ja episteeminen, ovat toisistaan riippumattomia niin, että ne voivat mennä keskenään ristiin. Esimerkki ontologisesti objektiivista asiaa (säät) koskevasta episteemisesti subjektiivisesta väittämästä olisi vaikkapa: “Sateinen sää on mukavampi kuin aurinkoinen.” Sen sijaan ontologisesti subjektiivista asiaa (särky) koskeva episteemisesti objektiivinen väite olisi: “Minun niskaani särkee.”
Statusfunktion kollektiivinen asettaminen ja konstitutiiviset säännöt
Kolmas erottelu koskee ominaisuuksia, jotka ovat todellisuudelle sisäsyntyisiä (intrinsic) ja toisaalta todellisuuden piirteitä, jotka ovat havaitsijariippuvia. Searlen esimerkissä ruuvimeisselin funktio ruuvimeisselinä on havaitsijariippuva ominaisuus, mutta esimerkiksi sen massa ja kemialliset ominaisuudet ovat todellisuudelle sisäsyntyisiä. Havaitsijariippuvat ominaisuudet ovat riippuvaisia havaitsijoiden mentaalisista tiloista ja ovat siten ontologisesti subjektiivisia. Ne voivat kuitenkin olla episteemisesti objektiivisia. Esimerkiksi ruuvimeisselin tehtävä ruuvien vääntämiseen ei ole varsinaisesti mielipidekysymys.
Searlen mukaan itse asiassa kaikki funktiot ovat havaitsijariippuvia, sillä luonnossa ei ole sisäsyntyistä teleologiaa tai funktionaalisuutta. Kun luonnon sisäsyntyisistä kausaalisuhteista halutaan puhua funktiokielellä, on nuo kausaalisuhteet kytkettävä johonkin arvojen, tarkoitusten ja päämäärien järjestelmään. Tämä kytkentä tekee samalla mahdolliseksi puhua välineistä normatiivisesti: Tämä kivi on hyvä istumiseen, tuo on huono; tämä käyttöjärjestelmä on toimiva, tuo on rikkinäinen. Arvojärjestelmät ja niiden kytkeminen luonnon kausaalisiin prosesseihin ovat tietoisille olennoille, etupäässä ihmisille, ominaisia (sisäsyntyisiä) piirteitä.
Luonnon objekti voi toteuttaa sille asetettua funktiota joko kausaalisten, fysikaalisten ominaisuuksiensa avulla (ruuvimeisselillä voi ruuvata ruuveja, paperipainolla voi pitää paperit paikallaan) tai sille kollektiivisesti asetetun statuksen avulla (Tällä palalla paperia voi ostaa kaupasta tavaraa, tämä pala maata on omaisuutta, tällä äänteellä tai merkinnällä voi ilmaista jotain suomen kielellä, tällä vaatteella voi osoittaa kuuluvansa alakulttuuriin). Tällaisten statusfunktioiden asettaminen saa aikaan institutionaalisia faktoja, jotka voivat olla varsin muodollisia ja lailla suojattuja (kuten raha ja omaisuus) tai epämuodollisia, joustavia ja spontaaneja (kuten muoti). Erottelut yhtäältä kausaalisiin funktioihin ja statusfunktioihin ja toisaalta muodollisiin ja epämuodollisiin statusfunktioihin eivät ole dikotomisia, vaan sisältävät harmaata aluetta (Aiheuttaako taideteos esteettisen kokemuksen kausaalisilla vai institutionaalisilla ominaisuuksillaan?). Siitä huolimatta ne ovat analyyttisinä erotteluina hyödyllisiä.
Statusfunktiot toteuttavat Searlen mukaan aina kaavaa “X:ää pidetään Y:nä kontekstissa C”, missä X on esimerkiksi luonnon objekti, Y on annettu status ja C konteksti, jossa tämä institutionaalinen fakta on pätevä. Esimerkiksi paperipalaa (X) pidetään rahana (Y) euroalueella (C). Statusfunktioiden oleellinen piirre kausaalisiin funktioihin nähden on niiden riippuvuus kollektiivisesta hyväksynnästä. Paperipalan on mahdollista toteuttaa funktiotaan rahana ainoastaan, jos sen status hyväksytään. Ruuvimeisselillä sen sijaan on mahdollista ruuvata ruuveja riippumatta siitä, minkälainen status sillä on.
Uusia institutionaalisia faktoja voi myös asettaa vanhojen päälle, jolloin ne saavat uuden funktion. Näin on esimerkiksi, kun kokouksen puheenjohtaja julistaa kokouksen päättyneeksi. Tietty äänneyhdistelmä (X1) tulkitaan tietyksi lauseeksi (Y1) kielessä (C1), mikä jo sinänsä on institutionaalinen fakta, sillä äänneyhdistelmä ei toteuta tuota symboloimisfunktiota kausaalisten ominaisuuksiensa vaan sille asetetun statuksen avulla. Kokoustilanteessa (C2) tuo lause (Y1=X2) tulkitaan puheaktiksi (Y2), joka saa aikaan muutoksen institutionaalisessa todellisuudessa, nimittäin kokouksen päättymisen.
Kaava “X:ää pidetään Y:nä kontekstissa C” ilmaisee aina konstitutiivisen säännön, joka tekee institutionaalisen tason toiminnan mahdolliseksi. Arkisesti ymmärrettävä esimerkki konstitutiivisten sääntöjen merkityksestä on shakkipeli. Ellei tietynlaista puupalikkaa (X) tulkita sotilaaksi (Y) shakkipelissä (C), ei koko shakin peluuksi kutsuttu aktiviteetti ole mahdollinen. Konstituutiiviset säännöt on erotettava regulatiivisista säännöistä, jotka eivät mahdollista jonkin toiminnan tapahtumista vaan sääntelevät jo olemassa olevaa toimintaa, kuten liikennesäännöt sääntelevät liikennettä.
Käytännössä institutionaalisia faktoja on olemassa, koska ne tuottavat ihmisille ja esineille (tosiasiassa esineiden käyttäjille) institutionaalisia kykyjä (Searlen käyttämä sana on power), joita ei olisi ilman kollektiivista hyväksyntää. Kieli on ilmaisuvoimainen vain, koska äänteille ja merkinnöille on asetettu merkitsemisen funktio. Tuomioistuimen päätöksellä on seurauksia vain, koska olemme asettaneet tietyissä institutionaalisissa asemissa toimiville ihmisille ja heitä ympäröiville instituutioille oikeuden käyttää tuomiovaltaa. Jotkut statukset katsotaan arvokkaiksi sellaisenaan, kuten vaikkapa kilpailun voittajan status tai Nobel-palkinnon saajan status.
Sukupuoliroolit
Sukupuoli, toimijuus ja valta
Keskustelu sukupuolesta kytkeytyy varsin nopeasti sosiologian vanhaan keskusteluun toiminnan ja rakenteen suhteesta. Joissakin feministisissä näkemyksissä puhutaan patriarkaatista, joka tarkoittaa suhteellisen vakaata sukupuolten välistä valta-asetelmaa, jossa miehet ovat tavalla tai toisella hallitsevassa asemassa, naiset alistetussa. Toiset feministit hylkäävät tämän ajatuksen ja korostavat, että sukupuolten valtasuhteet neuvotellaan jatkuvasti suhteessa erilaisiin diskursseihin, merkityksiin ja representaatioihin. Tässä neuvottelussa toimijat ottavat aktiivisesti erilaisia toimijapositioita, eivätkä siten ole pelkästään heille ulkoisten valtasuhteiden armoilla. (Ks. esim. Ormrod 1995, 31.)
Molemmissa näkemyksissä on osatotuus. Esimerkiksi lait säätelevät varsin vakaalla tavalla sukupuolten välisiä valtasuhteita. Lakien muuttaminen edellyttää paitsi pitkää poliittista ja hallinnollista prosessia, myös yleensä sitä edeltävää kansalaiskeskustelua tai liikehdintää. Ei oikeastaan ole väliä, kutsuuko tällaista valtasuhteiden järjestelmää patriarkaatiksi vai ei. Tietysti sukupuolten valtasuhteissa on myös vähemmän vakaita elementtejä, jotka putoavat usein normien, diskurssien tai tapojen alueelle.
Risto Heiskala ja Marita Husso (ilmestyy) esittävät kokoavan näkökulman, jossa sukupuolta tarkastellaan suhteessa erilaisiin toimijuuden (joka on kirjoittajien mukaan olennaisesti sama asia kuin valta: kyky saada aikaan muutos) selittämisen kategorioihin, joita heillä on kuusi: 1) biologiset taipumukset, 2) rationaalinen valinta, 3) regulatiiviset instituutiot (eli laki), 4) normatiiviset instituutiot (normit perinteisessä sosiologisessa mielessä), 5) diskursiiviset instituutiot sekä 6) habituaaliset taipumukset (eli tavat).
Kirjoittajien mukaan tyypilliset tavat tarkastella sukupuolta rajoittuvat yhteen tai kahteen mainituista kategorioista, ja näin saadaan esimerkiksi sosio-biologinen näkökulma (jossa yhdistyy 1 ja 2), sukupuolirooliteoreettinen näkökulma (3 ja 4) ja radikaali konstruktionistinen näkökulma (5 ja 6). Yhdistämällä biologiset taipumukset ja habituaaliset taipumukset saadaan vielä yksi näkökulma, jossa sukupuolta tarkastellaan pitkälti tiedostamattomina taipumuksina. Heiskalan ja Husson kokoavan näkökulman edut ovat ilmeiset: puolien valitsemisen ja turhan nahistelun sijaan voidaan keskittyä pohtimaan sitä, millainen lähestymistapa on sopiva mihinkin tilanteisiin. Omaksumassani searlelaisessa viitekehyksessä kiinnostus kohdistuu erityisesti sukupuolen regulatiivisiin ja normatiivisiin piirteisiin, eli sukupuoliroolien teoriaan.
Kodifioituneita ja kodifioitumattomia odotuksia, oikeuksia ja velvollisuuksia
Sukupuoliroolit sijaitsevat Searlen teorian kannalta harmaalla vyöhykkeellä, sillä ne ovat kyllä institutionaalisia faktoja, mutta eivät samalla tavalla kodifioituneita kuin vaikkapa omaisuus tai avioliitto. Searlen mukaan (1995, 87) institutionaalisen faktan tunnistaakin siitä, että se on mahdollista kodifioida eksplisiittisiksi säännöiksi tai laeiksi. Esimerkiksi omaisuuden aikaansaavat konstitutiiviset säännöt on kirjattu lakiin ja shakkipelin aikaansaavat konstitutiiviset säännöt on kirjattu yhteisesti hyväksyttyihin shakin sääntöihin. Myös sukupuolirooleissa on laeiksi kodifioituneita osia, kuten asevelvollisuus ja äitiysvapaa, ja ”mies” ja ”nainen” ovat lakiteknisesti toimivia kategorioita[2].
Institutionaaliset faktat tuovat mukanaan oikeutettuja odotuksia siitä, miten tietyt institutionaaliset tilanteet toimivat. On oikeutettua odottaa, että kiinni jäänyt varas saa rangaistuksen tai että tietyn ikäinen mies saa kotiinsa kutsuntakirjeen. Ihmisten kohdalla nämä oikeutetut odotukset ovat usein oikeuksia ja velvollisuuksia. Valtaosa sukupuolirooleista, eli sukupuoliin kohdistuvista enemmän tai vähemmän oikeutetuista odotuksista, oikeuksista ja velvollisuuksista, ei kuitenkaan ole lakiin kodifioitua, vaan toimii epävirallisemmin, joustavammin ja spontaanimmin. Vaikka niistä voidaan neuvotella ja neuvotellaankin, niillä on yksittäiseen ihmiseen nähden sellaista pakottavaa voimaa, että niitä voidaan osin pitää episteemisesti objektiivisina institutionaalisina faktoina. Jos olen mies, minulta odotetaan tiettyjä asioita, ja sen faktan muuttaminen on vaivalloisen kulttuurisen kamppailun takana.
Sukupuoliroolien objektiivista luonnetta ei pidä sekoittaa ”luonnollisuuteen”. Arkikeskustelussa (ja joskus akateemisessakin keskustelussa) voi esimerkiksi kuulla, että naisen tehtävä on synnyttää lapsia, ja se johtuu anatomiasta. Naisen tehtävä lapsien synnyttäjänä on kuitenkin institutionaalinen kysymys ja sellaisena riippuvainen kollektiivisesta hyväksynnästä. Vaikka sukupuolten anatomisissa piirteissä (jotka ovat raakoja fysikaalisia tosiasioita) onkin eroja, niissä ei ole kysymys sukupuolten erilaisista tehtävistä (eli funktioista), oikeuksista ja velvollisuuksista. Luonnossa on searlelaisessa ontologiassa ainoastaan kausaalisia prosesseja (nainen synnyttää lapsen), ei funktioita (naisen tehtävä on synnyttää lapsia).
Sukupuoliroolin käsite onkin erotettava biologisesta sukupuolesta (joka sekin muuten on käsitteellinen konstruktio, ei luonnosta yksiselitteisesti löytyvä erottelu) koskemaan vain institutionaalisia tosiasioita, eli käytännössä oikeuksia ja velvollisuuksia (kodifioituja tai kodifioimattomia), joita kollektiivisesti katsotaan kuuluviksi miehille ja naisille. Tässä kohtaa tulee keskeiseksi kiinnittää huomiota myös konfliktiin. Kun Searle kirjoittaa kollektiivisesta intentionaalisuudesta, hän ei käsittele ristiriitaisia intressejä tai valtasuhteita. Sukupuolirooleihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ja niiden oikeutus ovat kiistanalaisia, ja puhuminen kollektiivisesta intentionaalisuudesta on ongelmallista siksikin, että sosiaalistuminen ja sosiaalistaminen näihin rooleihin alkaa jo syntymän tienoilla.
Tietokoneen käyttöön ja tekniikkaan yleisemmin liittyvät sukupuoliroolit, niiden omaksuminen ja vastustaminen sekä niihin liittyvät syy-seuraussuhteet ovat monimutkaisia (jaetut kulttuuriset käsitykset, perheiden työnjako, kotikasvatus, koululaitos, työelämän käytännöt jne.), eikä niitä ole tässä mahdollista eikä tarkoituksenmukaista systemaattisesti käsitellä. Sukupuolirooleihin liittyvät odotukset, oikeudet ja velvollisuudet ovat itse asiassa tässä otettu empiirisen tutkimuksen kohteeksi. Rooleihin liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien kiistanalainen luonne tulee kuitenkin esille esimerkiksi monille tutuissa arkikeskusteluissa ja huumorissa, joissa käsitellään esimerkiksi miesten ja naisten eroja tietokoneen käyttäjinä tai autoilijoina. Paitsi oikeuksista ja velvollisuuksista, niissä on usein enemmässä määrin kysymys osaamisesta, ymmärryksestä ja kompetenssista.
Miehet päätyvät useammin teknisen alan koulutukseen ja sitä kautta heillä keskimäärin lienee tietynlaista teknistä osaamista enemmän kuin naisilla. Miten tällainen tilanne on syntynyt, on historiallisen tutkimuksen kysymys. Roolit kuitenkin uusintuvat näissä arkisissa keskustelutilanteissa, joista taas on takaisinkytkentä sukupuolten sosialisaatioon. Jos pitkää sosialisaatiotaustaa vasten naisille tarjotaan ensisijaisesti avuttoman ja autettavan roolia, siihen on myös helppo tarttua, ja sitä kautta siitä tulee helposti itsensä toteuttava ennustus.
Berger ja Luckmann rooleista
Peter Berger ja Thomas Luckmann (1994; 39-44, 65-93) kuvaavat roolien syntyä niin, että vuorovaikuttaessaan keskenään ihmiset jatkuvasti tyypittelevät toisiaan, toistensä käyttäytymismalleja ja myös tilanteita. Tyypittelyä tapahtuu jatkuvasti, vaikka vuorovaikutustilanne itsessään olisi avoin ja ennakko-oletuksista vapaa. Vuorovaikutuksen jatkuessa nämä tyypit voivat olla varsin avoimia ja joustavia, ne mukautuvat tilanteen ja jatkuvan vuorovaikutuskumppanista saatavan todistusaineiston mukana. Mitä kauempana tällaisesta avoimesta tilanteesta ollaan, sitä persoonattomammiksi, abstraktimmiksi ja jäykemmiksi tyypit muuttuvat. Usein tilanteisiin tullaan jo valmiiden tyypitysten kanssa.
Kun ihmisten välinen vuorovaikutus tyypittyy, totunnaistuu ja institutionalisoituu[3], toiminta irtaantuu henkilöstä, joka sitä kulloinkin toteuttaa. Syntyy ennakoitavissa olevia käyttäytymiskaavoja. Vaikka tällaisen abstraktin roolin olemassaolo vaatiikin jatkuvaa toteutumista roolisuorituksissa, se ei ole riippuvainen mistään yhdestä suorituksesta. Tällöin myös roolissa toimivaa ihmistä voidaan arvioida suhteessa tuohon abstraktiin rooliin. Yksilön subjektiivisessa kokemuksessa tapahtuu myös siirtymä, jonka myötä hänen ”minuutensa” on osittain irrallinen hänen toiminnastaan. Onhan roolisuorituksessa osittain kyse vakiintuneesta, objektiivisesta roolista, joka asettaa yksilön toimijuudelle tiettyjä ehtoja. Osa ”minästä” objektivoituu näiden roolien mukaisesti ”sosiaaliseksi minäksi”, joka on osittain irrallinen toimivasta subjektista. Bergerin ja Luckmannin taustalla keskeisesti vaikuttava George Herbert Mead kutsui sosiaalista minää englanniksi termillä me. Toimivaa subjektia hän kutsui termillä I.
Vaikka roolit ja muut instituutiot ovat sosiaalisesti tuotettuja, niiden sosiaalinen alkuperä ei näyttäydy arkielämässä, eikä se arjestaan selviytymään pyrkivälle yksilölle ole edes relevanttia. Jos alkuperää ensinkään tulee ihmeteltyä, se tapahtuu rajallisilla merkitysalueilla, erityisinä reflektiivisinä hetkinä. Berger ja Luckmann näkevät – samaan tapaan kuin Searle – että sosiaalinen todellisuus ja sen instituutiot ilmenevät yksilölle objektiivisena todellisuutena.
Arkinen tieto rooleista kuuluu ihmisten jaettuun tietovarantoon, ja toisaalta roolisuoritukset toimivat koko instituutiojärjestelmän (searlelaisittain institutionaalisten faktojen joukon) edustajina. Rooleihin liittyvä spesifi tieto on relevanttia vain roolien edustajille (ja sitä enemmän näin, mitä enemmän työnjako on eriytynyt), mutta sen sijaan yleiseen, laajasti jaettuun tietovarantoon kuuluu reseptitietoa rooleista ja niihin kuuluvasta asiantuntijatiedosta. Tämä reseptitieto jäsentää maallikolle asiantuntijatiedon jakautumista ja opastaa häntä oikean spesialistin luo, jos asiantuntemukselle on tarvetta.
Ihminen toimii jatkuvasti lukuisissa rooleissa, ja vaikka ne uusintuvat ja uudistuvatkin jatkuvasti niitä toteuttavien ja niitä vastaan kapinoivien toimesta, arkielämässä roolit ilmenevät objektiivisina. On olemassa esimerkiksi ”naisen” rooli, ”nörtin” rooli, ”auttajan” rooli ja ”autettavan” rooli. Nämä erilaiset roolit voivat yhdistyä samassa henkilössä tai vuorovaikutusaktissa tai olla yhdistymättä. Esimerkiksi ”nörtin” tai ”tietotekniikan spesialistin” rooli saattaa joissain tilanteissa yhdistyä ”auttajan” rooliin, mutta toisaalta esimerkiksi ”hakkerin” rooliin vahvasti liittyvä itsenäisyyden ja itseriittoisuuden eetos saattaa olla auttamisen esteenä.
Teknologian sosiologinen dekonstruktio
Kun olemme omaksuneet searlelaisen ontologian, voimme todeta, että luonnossa ei ole teleologiaa, tarkoituksia tai funktioita ilman tietoisia olioita, joilla on tarkoituksia, ja jotka asettavat funktioita muille luonnon olioille. Kaikki funktiot ovat asetettuja funktioita. Kuten edellä on todettu, funktiot voivat olla kausaalisia funktioita tai kollektiivista hyväksyntää edellyttäviä statusfunktioita.
Teknologisen artefaktin suunnittelijalla ja valmistajalla on ehkä mielessään jokin funktio, jota artefaktin on tarkoitus toteuttaa. Jos funktio on toteutettavissa kausaalisten ominaisuuksien avulla, artefakti pyritään valmistamaan niin, että sen kausaaliset ominaisuudet soveltuvat mahdollisimman hyvin tuon funktion toteuttamiseen. Kun funktio otetaan annettuna, on mahdollista instrumentaalisesti arvioida, kuinka hyvin artefakti toteuttaa sen, vaikka kukaan muu kuin suunnittelija ei artefaktia käyttäisi tai pitäisi sen tarkoitusta tavoittelemisen arvoisena. (Statusfunktioiden osalta tilanne on tietenkin erilainen, sillä niiden toteutuminen edellyttää kollektiivista hyväksyntää.) Tämä näkemys kaipaa sosiologista relativisointia.
Eri ihmisryhmät voivat asettaa samalle artefaktille omista lähtökohdistaan varsin paljonkin toisistaan poikkeavia (kausaalisia tai statukseen perustuvia) funktioita. Mitä laajempaa kollektiivia tarkastellaan, sitä hankalampaa on puhua kiistattomista funktioista. Jonkin artefaktin historiallisessa kehityksessä näiden kiistojen tarkastelu on olennaista.
Teknologian sosiologi Wiebe Bijker (1995, 73-77) käyttää tästä teknologisten artefaktien piirteestä termiä tulkinnallinen joustavuus. Tuottajien (joiden sisältä voitaisiin erottaa vielä ainakin suunnittelijat ja markkinoijat) lisäksi relevantteja tulkintoja tekevät ainakin käyttäjät (ja potentiaaliset käyttäjät), ei-käyttäjät, eri medioiden edustajat, poliittiset päättäjät ja virkailijat. Heillä on artefaktiin liittyen erilaisia ongelmia (ja intressejä) ja erilaisia ratkaisuja niihin (ks. emt. 50-53), ja sama artefakti voi näyttäytyä eri näkökulmista joko toimivana tai toimimattomana. Tulkinnallisen joustavuuden osoittamista ja eri ihmisryhmien näkökulmien huomioimista Bijker kutsuu artefaktin sosiologiseksi dekonstruktioksi (emt. 76).
Omassa tutkimuksessaan polkupyörän kehityksestä Bijker (1995, 74-75) tunnisti 1800-luvun korkeapyöräisen polkupyörän (kuva 4) erityisen relevanteiksi tulkinnoiksi ”macho-pyörän”, jota se oli kaupunkien nuorille yläluokan miehille, jotka pääsivät sillä kovaa ja kykenivät osoittamaan taitojaan ja urheuttaan vastakkaiselle sukupuolelle, sekä ”turvattoman pyörän”, jota se oli esimerkiksi vanhemmalle väestölle, jolla ei ollut kykyä eikä tarvetta osoittaa taituruuttaan. Näiden ihmisryhmien arviointikriteerit olivat myös erilaiset: ”macho-pyörä” oli tarkoituksessaan varsin toimiva, kun taas ”turvaton pyörä” oleellisesti toimimaton ja huono. Huomattavaa on, että searlelaisessa mielessä näissä tapauksissa ei ole kysymys statusfunktioista vaan kausaalisista funktioista. Millään kollektiivisesti asetetulla statuksella korkeapyöräisestä ei olisi saanut turvallista. Toisin päin asetelma sen sijaan toimii: korkeapyöräisestä saattoi tulla nuorille miehille statushyödyke, koska oli yleisesti tunnettua, että pyörän omistajat ovat urheita ja kyvykkäitä (kollektiivisesti asetettu status).
Kuva 4: Korkeapyöräinen. Kuvalähde: Wikipedia.
Bijkerin teoria kääntyy hyvin searlelaiseen käsitteistöön, ja se saa sitä kautta itse asiassa metafyysisen perustuksen. Searlen avulla nähdään, että Bijkerin radikaalin konstruktivistiset johtopäätökset (1995, 77) ovat tarpeettomia:
”Relevant social groups do not simply see different aspects of one artifact. The meanings given by relevant social group actually constitute the artifact. There are as many artifacts as there are relevant social groups; there is no artifact not constituted by relevant social group.”
Searlelaisittain nämä väitteet ovat totta, kunhan ensin tarkennetaan, että sosiaaliset ryhmät konstituoivat artefaktin sosiaalisena objektina (kaavan ”X:ää pidetään Y:nä kontekstissa C” mukaan), eivät missään nimessä fysikaalisena objektina (X).
Käyttöjärjestelmät sosiaalisina objekteina
Luonnostelen Linux-käyttöjärjestelmästä varsin samanlaisen tulkinnan kuin Bijker esittää korkeapyöräisestä polkupyörästä. Teknisesti orientoituneille (pääasiassa miehille) Linuxia voi eräällä tavalla pitää jopa ”macho-käyttöjärjestelmänä”, sillä sen hallinta on perinteisesti edellyttänyt suurempaa kompetenssia kuin esimerkiksi Windows, ja toisaalta avoimen lähdekoodinsa ansiosta sen avulla on ollut mahdollista kehittää ja esitellä taitojaan paremmin. Toisaalta Linux voi olla ”oikeaoppinen käyttöjärjestelmä” siksi, että avoin lähdekoodi katsotaan jostain teknisestä, poliittisesta tai moraalisesta syystä paremmaksi kuin suljettu.
Sellaiselle tietokoneen käyttäjälle, jolle kompetenssin kehittymistä tärkeämpää on tietokoneiden välineellinen arvo, Linux puolestaan voi näyttäytyä ”liian monimutkaisena käyttöjärjestelmänä”, jolla arkisten askareiden tekeminen (ja myös käyttöjärjestelmän ylläpitäminen) on vaikeaa. Peruskäyttäjänkin näkökulmasta Linuxilla on hyvät puolensa; se voi olla esimerkiksi ”tietoturvallinen käyttöjärjestelmä”, jonka käyttäjän ei tarvitse olla niin huolissaan viruksista tai tietomurroista kuin Windowsin käyttäjän.
Vastaavia nopeita tulkintoja voisi tehdä Windowsista ja Mac OSX:stä. Windows on monelle ”tuttu ja turvallinen käyttöjärjestelmä”, jota muutkin käyttävät ja johon on siksi helposti apua saatavilla. Se voi olla toisaalta ”pelaajan käyttöjärjestelmä” siksi, että suuri osa tietokonepeleistä julkaistaan Windows-alustalle ja ne hyödyntävät Windowsiin (mutta ei Linuxiin ja Mac OSX:ään) sisältyviä resursseja, kuten DirectX-ohjelmointirajapintaa. Lienee myös niitä, joille ”käyttöjärjestelmä” on vieraampi sana kuin Windows, ja ne toimivat käytännössä synonyymeinä.
Mac OSX:ää puolestaan pidetään yleisesti ”helppokäyttöisenä käyttöjärjestelmänä”, ja se on kuuluisa käytettävyydestään (mikä voi tehdä siitä macho-käyttäjälle toimimattoman ja raivostuttavan). Se saattaa toimia myös hintansa puolesta ”eksklusiivisena käyttöjärjestelmänä”, jonka distinktioarvo on korkeampi kuin Windowsin tai Linuxin.
Bijkerin teoriassa olennaista on löytää relevantit sosiaaliset ryhmät artefaktin sosiologista dekonstruktiota varten. Tietotekniikan ja käyttöjärjestelmien osalta olennaisin ryhmittelevä tekijä on tietoteknisen kompetenssin ja kiinnostuksen määrä. Näin ollen peruserotteluna on ”hakkerin Linux” ja ”peruskäyttäjän Linux”, joskin vivahteet voivat vaihdella esimerkiksi yllä luonnehditulla tavalla. Sukupuolinäkökulmasta kiinnostava kysymys onkin, ovatko ”miesten Linux” ja ”naisten Linux” jotenkin oleellisesti erilaisia sosiaalisia objekteja.
Viitteet
[1] Kirjan nimi näyttää sanaleikiltä, jolla Searle ehkä ironisesti viittaa Bergerin ja Luckmannin teokseen The Social Construction of Reality (suomennos 1994). Hän ei kuitenkaan suoraan edes viittaa Bergeriin ja Luckmanniin, eivätkä heidän teoriansa mielestäni ole millään olennaisella tavalla vastakkaisia.
[2] Asevelvollisuuslain toinen pykälä alkaa: ”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta, jollei jäljempänä toisin säädetä.”
[3] Instituution (tai institutionaalisen faktan) ja institutionalisoitumisen käsitteet ovat nähdäkseni varsin samanlaisia Bergerillä ja Luckmannilla kuin ne ovat Searlella.