Leikki, edistys ja jatkuvuus

Vastaa

Sain inspiraation tähän tekstiin aavistuksen päivänpoliittisemmasta keskustelusta, joka käytiin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja Hanna Hakon, sotahistorian tutkija Jussi Jalosen ja Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja Milla Jurvan toimesta. Aihe on vaikea ja vaivaannuin muutenkin keskustelun sävystä, joten päätin suojautua abstraktimman teoretisoinnin taakse.

Leikki on olennaisesti rajojen ja sääntöjen koettelua. Se tapahtuu sellaisen arkitodellisuudesta vieraannutetun ”mitä jos” -asenteen sisällä, jota tutkijat ovat tavanneet kutsua taikapiiriksi. ”A playful nip is not a bite.”

Minulle on painokkaasti – teoreettisesti ja empiirisesti perustellen – kerrottu, että säännöt usein vahvistuvat, kun niitä rikotaan ja koetellaan. Tämä perustuu siihen, että normaalisti itsestään selvät ja ehkä hyviksi havaitut säännöt tulevat esille ja ne ehkä havaitaan uudelleen hyviksi. Uskaliaasti tätä voisi pitää jopa melko perustavana muutoksen ja jatkuvuuden dynamiikkana yhteiskunnassa.

Tässä kohtaa on paikallaan nyökätä hyväksyvästi liberaalien suuntaan, sillä heidän oikeustajunsa, edistysuskonsa ja muutoksen palonsa tuloksena totuttuja rakenteita usein koetellaan. On vaikeaa kuvitella mitään edistystä, jos yhteiskunnassa ei ole tällaisia muutosvoimia. Yhtä lailla paikallaan ovat kuitenkin konservatiivit, joiden oikeustajua, pysyvien arvojen korostamista ja muutosvastarintaa on pääasiassa kiittäminen siitä, että hyviksi havaitut rakenteet havaitaan uudelleen hyviksi. On vaikea kuvitella mitään pysyvää yhteiskuntajärjestystä ilman säilyttäviä voimia.

Moraalisäännöistä kaikkein herkimpiä ovat sellaiset, joita ei voi julkisessa ajatusleikissä lähestyä muutamankaan askeleen päähän ilman, että joku huutaa ”Kauhistus ja tabu!”

Hakko lähestyy ajatuskokeen muodossa seksuaalimoraalin rajoja. Jalonen ja Jurva kauhistuvat, mutta palauttavat samalla keskusteluun, mitä hyväksi havaittuja perusteluita on nykyiselle seksuaalimoraalille. Tabuille tyypilliseen tapaan jo pelkkä asian ajatteleminen tai sen nostaminen keskusteluun on parhaimmillaan tyylivirhe ja huonoa pelisilmää, pahimmillaan raivostuttavaa ja pöyristyttävää. Itselleni tyypilliseen tapaan päädyn ajattelemaan, että kaikki ovat tavallaan oikeassa.

Palatakseni lopuksi leikin luonteeseen, täydennän alkupuolella siteeraamani Richard Schechnerin lauseen kokonaiseksi: ”A playful nip is not only not a bite, it is also not not a bite.”

***

P.S. Tarkoitan edistyksellä muutosta parempaan päin. Tämä tietenkin tarkoittaa, että yhdelle ja yhdestä näkökulmasta edistyksellinen muutos on toiselle ja toisesta näkökulmasta rappiota. Tällainen näkökulmarelativismi ei tarkoita, etteikö näkökulmien kesken voisi löytyä yhteistä ratkaisua.

Pitäisikö tehdä vallankumous?

4 vastausta

Tere Vadén julkaisi hiljattain kirjan Heidegger, Žižek ja vallankumous, joka on mediassakin ollut paljon esillä. Kirjan lukeminen on minulla vielä pahasti kesken, mutta juuri Revalvaatiossa ilmestynyt Vadénin lyhyt kirjoitus  Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous antaa tilaisuuden kommentoida tematiikkaa jo nyt. En haluaisi vaikuttaa kyyniseltä enkä välttämättä lannistaa vallankumoushenkeäkään, koska en suinkaan pidä kapitalismia ongelmattomana tai parhaana kuviteltavissa olevana yhteiskuntajärjestyksenä. Päin vastoin, sen analyysiä tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan nyt kun kylmästä sodasta alkaa olla tarpeeksi aikaa ja kapitalismi on jossain määrin saavuttanut aseman, jossa ”on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille”.

Žižek flirttailee totalitarismin ja väkivaltaisen vallankumouksen ajatusten kanssa. En voi olla ajattelematta, että flirttailu on retorinen keino, jonka tarkoituksena on herättää ajattelemaan, että asiat eivät voi jatkua niin kuin ne ovat nyt. Vadénin mielestä Žižekissä on radikaaleinta, ettei hän tuomitse väkivaltaa vallankumouksen nimissä. Minusta näyttää siltä, ettei hän tuomitse mielenosoituksia ja mellakointia, mutta vallankumouksen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä. Sosiologisesta perspektiivista Žižekin erottelu subjektiivisen ja objektiivisen väkivallan välillä on tietenkin avaava ja hyvin perusteltu. Sen verran sosiologinen yhteiskunta-analyysi on irrottautunut liberaalin subjektin utopiasta, Marxia ja Foucault’ta tästä kai on suurimmalti kiittäminen. Korvaani särähtää kuitenkin ajatus, että objektiivinen väkivalta olisi osa kapitalismin perustaa. Niin se varmasti onkin. Mutta olisiko liian kyynistä laajentaa tätä lausetta ja sanoa, että objektiivinen väkivalta on osa ihmisten yhteiskunnallisen olemisen perustaa? Näin ainakin historiallisesti näyttäisi olevan. En ole lainkaan varma, muuttuuko tämä asia minkään vallankumouksen myötä. Kansainvälisessä lauletaan, että ”tää on viimeinen taisto”, jonka jälkeen ihmiset ja kansat voivat elää veljinä keskenään. Nyt voi olla kyse vain omasta epärealistisesta pessimismistäni, mutta minulle ”kaikki sodat lopettava sota” tai ”kaikki ristiriidat sovittava vallankumous” tuntuvat mahdottomilta ajatuksilta.

Kun Vadén ja Žižek pyrkivät oikeuttamaan alhaalta-ylös väkivallan (siis väkivaltaisen järjestystä vastaan kapinoinnin), jään pohtimaan, riittääkö sellainen vallankumouksen tekemiseen. Ymmärrän vallankumouksen yhden yhteiskuntajärjestyksen korvaamisena toisella, mikä tuntuu hankkeena varsin erilaiselta kuin pelkkä alhaalta ylös suuntautuva kapina. Minusta vaikuttaisi siltä, että rajoittumalla pelkään alhaalta-ylös väkivaltaan kapina ei koskaan muutu vallankumoukseksi. Jos todella käy niin, että valta on kumoutumaisillaan, alhaalta-ylös muuttuu ennen pitkää sivuttaiseksi väkivallaksi ja lopulta ylhäältä-alas väkivallaksi. Uudessa järjestyksessä on uudet ristiriidat ja uudet rakenteellisen väkivallan muodot.

Pidän jossain määrin oikeutettuna Žižekin kritiikkiä, jonka mukaan yhteiskuntakriitikot keskittyvät liiaksi subjektiiviseen ylhäältä-alas väkivaltaan, jonka lähteenä ovat yksittäisten toimijoiden (kuten pankkiirien) moraalittomuus tai muut ei-toivottavat ominaisuudet, ja unohdetaan järjestelmän rakenteeseen kuuluva objektiivinen väkivalta. Juuri sen vulgaarimpaa kapitalismianalyysiä ei olekaan. Nyt tässä asiassa saatan olla epärealistisen optimistinen, mutta minusta kritiikki menee myös ohi maalinsa, sillä en usko rahatalouden rakenteiden säilyvän ennallaan kriisin jälkeen. Merkelistä ja Sarkozystä ei taida olla sitä muutosta estämään.

Vadén ilmaisee pettymyksensä Žižekin päivänpoliittiseen löysäilyyn liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana Sloveniassa. Jokin hänessä kaipaisi ”kaikenkattavia ratkaisuja, kertakaikkisia sivalluksia” ”pienemmän pahan reaalipolitiikan” sijaan. Žižek vaikuttaisi arastelevan todellista vallankumousta — ehkä hän siksi päätyykin korostamaan kapinointia. Tämän jälkeen näyttää siltä, että olen Žižekin kanssa hyvinkin samaa mieltä. Kansanliikkeitä on tuettava niitä valtiollisia tai kapitalistisia voimia (rakenteellista väkivaltaa) vastaan, jotka kansanliikkeitä yrittävät tukahduttaa ja vaientaa. Väkivaltainen vallankumous ei ole toivottava tapa saada aikaan yhteiskunnallista muutosta. Pahansuopa saattaisi huomauttaa, että yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittaminen kertarysäyksellä vallankumouksen avulla ei ole kaukana kristillisestä viimeisen tuomion ajatuksesta.

Kootaanpa loppuun väitteeni.

  1. Kapitalismianalyysiä tarvitaan, ja siihen kuuluu rakenteellisen väkivallan analyysi.
  2. Alhaalta-ylös väkivalta yhteiskuntajärjestystä vastaan ei riitä vallankumouksen tekemiseen, se jää kapinoinniksi.
  3. Mikään vallankumous ei poista yhteiskuntajärjestykseen sisältyvää objektiivista, rakenteellista väkivaltaa.
  4. Žižekille vallankumous on retorinen keino, ei todellinen päämäärä.
  5. Ei vallankumousta, vaan tukea kansanliikkeille.

Searlen illustraatiot

Vastaa

Filosofia on hauskaa, katsokaa vaikka (Searle 1995, 33-34).

”But for social facts, the attitude we take toward the phenomenon is partly constitutive of the phenomenon. If, for example, we give a big cocktail party, and invite everyone in Paris, and if things get out of hand, and it turns out that the casualty rate is greater than the Battle of Austerlitz — all the same, it is not a war; it is just one amazing cocktail party; part of being a war is being thought to be a war. This is a remarkable feature of social facts; it has no analogue among physical facts.”

Searle, John R. (1995) The Construction of Social Reality. Lontoo: Penguin.

Fenomenologinen tiedonsosiologia ja taikaympyrän ajatus

1 vastaus

Pelitutkimuksessa ”taikaympyrä” on yksi toistuvimmista (ja kiistellyimmistä) käsitteistä. Pelisuunnittelija Eric Zimmerman, jolta (yhdessä Katie Salenin kanssa) on peräisin käsitteen nykyaikainen sisältö, tiivistää taikaympyrän näin:

”A broad strokes definition: The magic circle is the idea that a boundary exists between a game and the world outside the game.

Outside the magic circle, you are Jane Smith, a 28 year old gamer; inside, you are the Level 62 GrandMage Hargatha of the Dookoo Clan. Outside the magic circle, this is a leather-bound football; inside, it is a special object that helps me score — and the game of Football has very specific rules about who can touch it, when, where, and in what ways.”

Koska taustani on sosiologiassa, minulla on tarve kääntää pelitutkimuksen käsitteet sosiologisiksi tai kytkeä ne jollain tapaa sosiologiseen teoriaan. Nyt uskon löytäneeni yhden tällaisen kytköksen. Peter L. Berger ja Thomas Luckmann kuvailevat vaikutusvaltaisessa teoksessaan Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ensimmäisessä luvussa sitä, millä tavalla heidän (ja Alfred Schützin) muotoilemansa fenomenologinen tiedonsosiologia ymmärtää jokapäiväisen arkielämän. ([1966] 1994, 35-36):

—

”Jokapäiväisen elämän todellisuuteen verrattuna muut todellisuudet ilmenevät äärellisinä merkitysalueina, perustodellisuuden ympäröiminä merkitysten ja kokemusten saarekkeina. Arkitodellisuus, johon tietoisuus palaa aina ikään kuin kiertomatkalta, ympäröi niitä joka puolelta. Tämä käy selvästi ilmi esimerkiksi unen tai teoreettisen pohdiskelun todellisuudesta. Samanlainen siirtymä arkitodellisuudesta toiseen todellisuuteen tapahtuu lasten leikeissä. Vieläkin selvemmin siirtymä on havaittavissa aikuisten leikeissä, joista teatteri tarjoaa erinomaisen esimerkin.

Teatteriesityksessä esiripun nousu ja lasku toimivat merkkeinä siirtymästä todellisuuksien välillä. Esiripun noustessa katsoja ”siirtyy toiseen maailmaan”, jossa vallitsevilla merkityksillä ja järjestyksellä voi olla runsaasti tai niukasti yhtymäkohtia jokapäiväisen elämän merkitysjärjestelmään. Esiripun laskiessa katsoja ”palaa todellisuuteen”, siis jokapäiväisen elämän ylimpään todellisuuteen, johon verrattuna näyttämöllä esitetty todellisuus nyt vaikuttaa hauraalta ja hataralta – riippumatta siitä, kuinka elävä ja todentuntuinen juuri päättynyt esitys oli. Esteettisessä ja uskonnollisessa kokemuksessa tapahtuu runsaasti tämänkaltaisia siirtymiä, sillä perusluonteiltaan taide ja uskonto tuottavat äärellisiä merkitysalueita.

Kaikkia äärellisiä merkitysalueita luonnehtii tarkkaavaisuuden suuntautuminen poispäin jokapäiväisen elämän todellisuudesta. Vaikka arkielämässä itsessäänkin tapahtuu tarkkaavaisuuden muutoksia, siirtymä äärelliselle merkitysalueelle on luonteeltaan näitä paljon radikaalimpi. Tällaisen siirtymän aikana tietoisuuden jännite muuttuu jyrkästi. Uskonnollisista kokemuksista puhuttaessa tätä kutsutaan osuvasti ”hypyksi”. On kuitenkin tärkeätä pitää mielessä, että jokapäiväinen elämä säilyttää ensisijaisen asemansa myös tällaisissa ”hypyissä”. Viime kädessä tästä pitää huolen kieli.”

Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Alkuteos The Social Construction of Reality 1966. Helsinki: Gaudeamus.

—

Se, mitä pelien ja leikkien yhteydessä on kutsuttu taikaympyräksi, on Bergerin ja Luckmannin teoriassa se sama rantaviiva, joka ympäröi minkä tahansa äärellisten merkitysalueiden saarekkeita jokapäiväisen arkielämän mereltä. Siirtyminen todellisuudesta toiseen merkitään toisinaan varsin selvästi, esimerkiksi esiripulla, pillin vihellyksellä tai uskonnollisen johtajan symbolisella eleellä, ja se tapahtuu yhteisymmärryksessä. Toisinaan siirtymä on yksipuolinen ja yllättävä, kuten rutiininomaisen arjen keskeyttävä, reflektiota vaativa (tieteellinen, uskonnollinen, eksistentiaalinen jne.) kysymys tai yhtäkkinen pilailu toisen kustannuksella. Tällaisessa tapauksessa siirtymä saattaa vaatia lisäneuvottelua, jonka seurauksena yllätetty osapuoli joko torjuu aloitteen tai siirtyy rajan yli taikaympyrään (vaikkapa syvälliseen keskusteluun tai leikilliseen asenteeseen). Toisinaan rajat vuotavat tai rajaneuvotteluita on kesken leikin. Arkitodellisuuden ensisijaisuus ja ympäröivyys vaikkapa pelin ”taikaympyrään” nähden näkyy siinä, että pelin aikana käydään usein vilkastakin metakeskustelua säännöistä. Opin hiljattain seminaarissa, että roolipelien yhteydessä puhutaan bleed-efektistä, kun pelaajan ja hahmon eronteko hämärtyy.

Bergerin ja Luckmannin avulla taikaympyrän ajatus on siis mahdollista asettaa laajempaan sosiologiseen kontekstiin. Nyt nousee kysymys, joka on merkittävä myös pelitutkimuksen identiteetin kannalta. Millä tavoin peli tai leikki ovat erityislaatuisia äärellisiä merkitysalueita ja missä yhteyksissä ne on samaistettavissa uskonnolliseen kokemukseen tai teoreettiseen pohdintaan? Sitä mietin joskus toiste. Saattaa olla, että joku on miettinyt tätä aiemminkin.

Loppuun tekee mieli vielä linkata pari ainakin löyhästi tähän liittyvää TED-puhetta. (1) Richard Dawkins: The universe is queerer than we can suppose. Dawkinsilla on selväjärkinen ja evoluutiobiologisesti perusteltu näkemys siitä, miksi vaikkapa hiukkasfysiikan tai suhteellisuusteorian harrastaminen vaatii siirtymistä ”taikaympyrään”, joka on varsin irrallaan arkielämästä. (2) Jonathan Haidt: Religion, evolution, and the ecstasy of self-transcendence. Haidt taas pohtii, miksi ihmisillä on taipumus ”astua ylös” eräänlaiseen ”taikaympyrään” (esimerkiksi uskonnolliseen rituaaliin), johon liittyy kokemus minuuden sulautumisesta johonkin suurempaan.

Vielä hämärämpinä assosiaatioina tulee mieleen Pertti Alasuutarin näkemys arkielämästä rutiinien ja refleksiivisyyden vuoropuheluna sekä Martin Heideggerin kuuluisa erottelu käsillä-olemisen (Zuhandenheit) ja esillä-olemisen (Vorhandenheit) välillä, mutta niistäkään ei nyt sen enempää.

Sosiologia 1968: Luokkaintressit ja perustuslain tulkinta

Vastaa

Lueskelin vielä syksyn harjoitteluun liittyen Sosiologia-lehden artikkeleita ja teki mieli linkata vielä yksi pätkä.

”Periaatteessa ei ole pidettävä oikeana sitä käsitystä, että perustuslaki turvaisi tehokkaammin omaisuutta kuin esimerkiksi henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai henkilökohtaista vapautta. Vasta tarkka tutkimus, jollaista toistaiseksi ei ole suoritettu, osoittaisi, onko lainsäädännössä omaisuus silti asetettu erikoisasemaan. Kuitenkin eräässä suhteessa tuli jo alun perin tällaista erikoisasemaa merkitsemään säännös siitä, että omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään lailla. Kun muitten perusoikeuksien kohdalla on jäänyt lainsäätäjän harkintaan, millainen kajoaminen niihin on perustuslainvastaista, on puolivahingossa hallitusmuotoon tullut pakkolunastussäännös tehostanut poikkeuksellisen jyrkästi omaisuuden turvaa suunnalla, joka aika ajoin on ollut poliittisesti hyvinkin arka yhteiskunnallistamisvaatimusten takia.

Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen, että eduskunta sai vuoden 1917 jälkeen ensimmäisen vasemmistoenemmistön vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Auktoritatiivisin perustuslain tulkitsija on eduskunta itse, lähinnä sen perustuslakivaliokunta. Neljänkymmenen vuoden ajan perusoikeuspykälöitä tulkitsi eduskunta, jonka enemmistö oli porvarillinen, ajattelutavaltaan siis samansuuntainen kuin vuosien 1918-1919 eduskunta (vrt. Jansson 1955, 296). En kytkene yhteen toisiinsa kuulumattomia asioita, jos mainitsen tämän jälkeen eräitä esimerkkejä. Tavallisella lailla, siis yksinkertaisella eduskuntaenemmistöllä on huolimatta hallitusmuodon perusoikeuspykälistä katsottu voitavan säätää mm. irtolaisten, alkoholistien ja ns. perhepinnarien vapaudenriistosta. Huomattakoon, ettei kysymys näissä ole rikoksesta ja rangaistuksesta. Edelleen lait sterilisoimisesta ja kastroimisesta on säädetty tavallisessa järjestyksessä, vaikka näiden lakien nojalla suoritetut toimet puuttuvat erittäin syvälti yksilön persoonallisuuteen. Sitä vastoin esimerkiksi lait turvesuon pakkolunastuksesta (641/42) ja yhtiön osingonjaon poikkeuksellisesta rajoittamisesta (660/56) on perusoikeuksiin puuttuvina säädetty määräenemmistöllä. Esimerkit on valittu hiukan kärjistäen, mutta ne havainnollistavat vallitsevaa asiaintilaa.”

Jyränki, Antero (1968) Valtiosäännön säätäjien tarkoitukset ja noudatettu käytäntö. Sosiologia 5:1, 20-28.

Antero Jyrängin oikeussosiologisessa artikkelissa pääasiana on perustuslain, erityisesti hallitusmuodon, ja sen syntyhistorian analysointi. Presidentin valtaoikeuksista itsenäistymisen aikaan käyty vääntö ja sen taustat ovat nyt vaalien alla jossain määrin relevantteja. Nostin artikkelista esiin kuitenkin toisen vallanjakoon liittyvän pointin, joka itselleni on kiinnostava ehkä siksi, että opintorekisterissä ei ole yhtään oikeustieteen (tai oikeussosiologian) eikä valtio-opinkaan kurssia.

Kysymys on siitä, mitkä asiat (tässä erityisesti perusoikeudet) ja missä määrin tulkitaan kuuluviksi perustuslain piiriin ja mitkä tavalliseen lainsäädäntöön, johon riittää yksinkertainen enemmistö eduskunnassa. Oleellinen on myös huomio, että tavallisten lakien tulkinnasta vastaa eduskunnasta riippumaton tuomioistuinlaitos, mutta perustuslain tulkinnasta lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunta. Jyrängin esimerkit antavat osviittaa siitä tavasta, jolla porvarienemmistöinen eduskunta tulkitsee näitä kysymyksiä. Oikeiston ja vasemmiston jakolinjat eivät enää ole samanlaiset kun Neuvostoliiton aikaan, jolloin oikeisto ehkä oikeasti katsoi läntisen demokratian ja kapitalismin olevan uhattuna vasemmiston taholta. Silti olisi kiinnostavaa tietää, miten vasemmistoenemmistöinen eduskunta (tai perustuslakivaliokunta) perusoikeuksia tulkitsisi.

Halla-aho ja poliittinen keskustelukulttuuri

6 vastausta

Teemaa on aiemmin kommentoitu muun muassa täällä, täällä ja täällä, mutta asetelma on hyvä palauttaa mieliin, kun ilmiö taas tänään on julkisen ihmettelyn aiheena.

Halla-aho on uuden ajan poliitikko. Hänen tapansa tehdä politiikkaa on sarkastinen ja provokatiivinen kommentointi, mikä on epäilemättä monien mielestä kiinnostavampaa kuin perinteisempi, suorasanainen argumentointi. En ihmettele ollenkaan, että kannattajien mielestä Halla-aho on ylivertainen. Käsillä olevan esimerkin lyhyt historia on seuraava. Perussuomalaisista piirretään pilakuva Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Perussuomalaiset pitävät sitä epäreiluna ja kantelevat Julkisen sanan neuvostoon. (Alaviitteenä sanottakoon, että tämänhetkisessä kitkerässä keskustelukulttuurissa kunnianloukkaus- ja vihapuhesyytöksiä pidetään oikeutettuina sen mukaan, kuka syytettynä kulloinkin on. Yhteisymmärrystä ei ole siitä, mikä on lakien tai hyvien tapojen mukaista, eikä varsinkaan siitä, mitkä asiat kuuluvat lain piiriin ja mitkä hyvien tapojen.) Halla-aho sen sijaan kommentoi sarkastisesti: ”Poistun istuntotauolle nyt. Toivotan kaikille valkoihoisille heteroille hyvää joulua. Teille muille: paskaa joulua!” Iltalehti pitää tätä uutisoimisen arvoisena, minkä jälkeen sosiaalisessa mediassa jotkut kauhistelevat Halla-ahoa ja toiset kauhistelevat huumorintajuttomuutta. Tilanne tuntuu tutulta, vastaava on toistunut Halla-ahon kohdalla aiemminkin.

Huumori on siinä mielessä poliitikolle turvallinen väline, että viesti, joka sillä halutaan välittää, on piilossa. ”Huumorintajuiset” sen tajuavat ja heille viesti on tarkoitettukin. ”Kauhistelijoilla” sen sijaan ei ole paljoa eväitä kyseenalaistaa tuota viestiä tai esittää vasta-argumentteja. Yrityksissä ottaa sanoma kiinni ja tarkastelun alle on jatkuva vaara luiskahtaa huumorintajuttoman kauhistelun puolelle. Keskustelua itse asiasta ei pääse syntymään. Poliittista huumoria on ollut maailman sivu, ja se on sinänsä tervehdyttävä ilmiö. Erityistä on se, että Halla-aho itse poliitikkona käyttää sitä niin ahkerasti, sekä huumorin käyttötapa.

Julkisten lausuntojen tulkinnanvaraisuus aiheuttaa samalla tilanteen, jossa Halla-ahon seuraajakunnassa on laaja kirjo erilaisia tulkintoja hänen lausunnoistaan ja samalla hänen poliittisesta profiilistaan. Paskan joulun toivottaminen voi lämmittää samaan aikaan kurtistelevaan ja vakavamieliseen politiikkaan kyllästynyttä hipsteriä, jonka mielestä politiikassa on vihdoin jotain kiinnostavaa, sekä ihan oikeaa konservatiivia/rasistia/homofoobikkoa/sovinistia, jolle on voimaannuttavaa, kun hänen kriitikkonsa asetetaan naurunalaiseksi. Tästä on myös kyse, kun Halla-ahoa vaaditaan sanoutumaan irti loukkaavista tai idioottimaisista kannattajistaan, eikä hän pidä itseään heidän toilailuistaan vastuullisena. Hän on tavallaan oikeassa, mutta samalla jää avoimeksi, mitkä kannattajiensa lausunnoista hän olisi valmis allekirjoittamaan. Yhtäällä on Halla-ahon humoristiset kommentit, jotka vetoavat seuraajiin niiden poliittisten implikaatioiden vuoksi, toisaalla on kauhistelijoille selittelemään joutuva Halla-aho, joka korostaa, ettei ole tosissaan. Mitä enemmän julkisuudessa on halla-aholaista huumoria ja kaikenlaista väärinymmärrystä ja kauhistelua, sitä vähemmän näkyy sitä Halla-ahoa, joka olisi tarkoitus ottaa tosissaan, joka esittäisi väitteitä ja puolustaisi niitä kritiikkiä vastaan. Sitä vähemmän Halla-ahon edustamista asioista käydään asiallista keskustelua.

Kehotukseni Halla-aholle lienee tylsä hänen huumorinsa ystäville: Sano asiasi suoraan ja varmista, että viesti tulee mahdollisimman hyvin ymmärretyksi (vältä siis monimielisyyksiä ja humoristisia vihjailuja). Kuuntele tarkasti asiallisia kommentteja ja esitä tarvittaessa lisäperusteluja. Yritä pitää keskustelu substanssissa, älä johdata sitä esimerkiksi sananvapauskeskusteluksi, jos sananvapauttasi ei loukata. Eri mieltä oleminen ei ole sananvapauden loukkaamista. Sitä ei ole itse asiassa myöskään moralisointi poliittisesta epäkorrektiudesta. Poliittisen korrektiuden merkityksestä ja sisällöstä voit keskustella jossain erikseen, mutta asiasi ei etene, ellei keskustelu pysy substanssissa.

Toisaalta, mitä enemmän Halla-ahoa ymmärretään väärin, sitä enemmän hänellä on myös kannattajia, joiden kanssa hän ei itse ole samaa mieltä. Poliittisen viestin kirkastaminen ei ehkä sittenkään ole uran kannalta fiksua.

Poliittinen vai sitoutumaton

1 vastaus

Ylioppilaskuntien edustajistoissa tuntuu vaalien aikaan olevan keskeisin kysymys se, onko poliittisesti sitoutunut vai sitoutumaton. Hassua sikäli, että itse en ainakaan edustajistokauden aikana kokenut vastakkainasettelua erityisen voimakkaasti. Nyt sanamuodot ovat hieman kärjistyneet, ja tutut ajatukset ”sittari on sika säkissä” tai ”poliittinen on poliittinen broileri” ovat päässeet taas esiin. Itse sittarien ja vihervasemmistolaisten poliittisten ryhmien välimaastoon itseni sijoittavana sittarina päätin pohtia asiaa enemmän kuin muutamalla lauseella.

Sitoutumattomuuteen on ylioppilaskunnissa tietenkin valtakunnanpolitiikkaa paremmat mahdollisuudet siksi, että kysymys ei ole valtakunnanpolitiikasta vaan suhteellisen kapean sektorin toiminnasta. Ylioppilaskunnan yhteinen etu on helpompi määrittää kuin valtakunnan yhteinen etu, varsinkin jos ylioppilaskunta kehystetään yhteiseen päämäärään pyrkiväksi liikkeeksi, ylioppilasliikkeeksi. Tässä mielessä värin tunnustaminen ei ehkä ole yhtään perustellumpaa kuin vaikkapa puolueiden sisäisistä elimistä päätettäessä. Harvemmin kai esimerkiksi Vihreiden puoluekokousedustajat tai puoluevaltuuskunnan edustajat pyrkivät pesteihinsä ryhmittymällä vaikkapa ”vihervasemmiston” ja ”oikeistovihreiden” edustajiksi. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa ollessani Vihreiden ehdokkaana, meitä varsin painokkaasti kehotettiin välttämään profiloitumista oikeisto-vasemmisto-akselilla.)

Julkisen keskustelun kannalta pidän erittäin hyvänä, että on vaihtelevasti sekä tiettyyn ideologiaan sitoutuneita että ideologioista irti vetäytyviä keskustelijoita. Sillä tavalla äänen saavat sekä kollektiivinen että yksityinen järjen käyttö, ja liikkuvat yksilöt pitävät ideologiat vetreinä. Tällainen puhe voi tuntua ylioppilaskunnan kohdalla vähän turhan juhlavalta, mutta sama asetalmahan sielläkin on pienoiskoossa, ja julkisesta järjenkäytöstä on monessa mielessä kysymys. Siksi siis on hyvä, että on poliittisia ja sitoutumattomia.

Äänestäjän näkökulmasta sitoutumattomuus voi olla ongelmallisempaa: kun ryhmä on (potentiaalisesti) hajanainen, ääni voi valua täysin eri arvolähtökohdista tulevalle edustajalle. Toisaalta puoluepoliittinen sitoutumattomuus voi nimenomaan olla äänestäjän kriteereissä kärkipäässä. Hän saattaa itse vierastaa puolueita yliopistolla ja siksi äänestää mielellään sitoutumatonta, kun se kerran ylioppilaskunnassa on mahdollista ja mielekästäkin. Toisaalta merkityksellistä saattaa puoluekannan sijaan olla nimenomaan oma akateeminen etu- tai viiteryhmä. Sanottakoon nyt vielä ääneen se hiljainen tieto, että Tamyn sitoutumattomat ovat pääasiassa konsensushenkisiä vihervasemmistolaisia. Kaappivihreitä, kuten eräs vihreä ylioppilasliikkeen konkari asian ilmaisi.

Tilannetta muuttaa se, että tänä syksynä sitoutumattomassa vaalirenkaassa (Suuri Kupla) on mukana kauppatieteilijöiden Vapaaboomarit, joita on luonnehdittu lähinnä kaappikokoomuslaisiksi. Aloite yhteistyöhön tuli boomarien puolelta, lausuttuna perusteluna oli paremman keskusteluyhteyden saaminen muihin sitoutumattomiin ryhmiin. Minua tuo peruste miellytti, ja siksi kannatin. Poliittiset (ja tarkoitan nyt nimenomaan vihervasemmistolaisia) saivat tästä lisää vettä ”sika säkissä” -myllyynsä. Tämähän samalla mahdollisesti murtaa sen hegemonian, jolla Kupla, vihreät ja vasemmisto ovat toistensa tuella hallinneet Tamyä jo ymmärtääkseni melko pitkään. Esitettiin myös kysymys, tuleeko sitoutumattomasta ryhmästä liian suuri? Nyt jo lähes päätöksen kuin päätöksen sisäisellä konsensuksellaan ratkaiseva Suuri Kupla saisi yksinkertaisella enemmistöllä käytännössä vapaat kädet mihin tahansa. Kysymys on ihan perusteltu. Tämän kritiikin esittäjä saattaa kuitenkin unohtaa toiselta puolelta aiemmin esittämänsä kritiikin: sitoutumattomat ovat monissa kysymyksissä hajallaan. Näin tulee varmasti olemaan etenkin jatkossa, kun Vapaaboomarit ovat mukana. Omissakin vaalikonetuloksissa boomarit pitivät vankasti perää, eikä vielä edes oikeastaan tiedetä, johtaako yhteistyö vaaleissa siihen toivottuun hedelmälliseen keskusteluyhteyteen. Pidän kuitenkin yhteistyötä lähinnä samankaltaisena inkluusiona, joka valtakunnan politiikassa 1960-luvulla oli kommunistien ottaminen hallitusyhteistyöhön tai tänä vuonna olisi ollut perussuomalaisten ottaminen hallitusyhteistyöhön.

Itse ajattelin ainakin toistaiseksi säilyttää sen verran vaalisalaisuutta, että en rupea julkisesti tukemaan ketään yhtä ehdokasta. Väistyvänä edaattorina minulla ei edes ole ryhmätaktisia syitä äänestää sitoutumatonta. Puolueista Vihreät on minulle useiden pohdintojen jälkeen aina tuntunut läheisimmältä. Liityin eduskuntavaalien jälkeen jäseneksikin. Vasemmistolaisuuteni on enemmän yksityistä, kaapissa. Lisäksi – vaikka eturistiriidat tietysti ovat yhteiskunnassa ihan todellisia – vierastan rikkirepivää vasemmistolaisuutta ja oikeistovihaa. Jos on valittava pienempi paha vihreistä talousliberaaleista ja militanteista vasemmistolaisista, hyväksyn mieluummin talousliberaalit. Tosin edelleen on avoinna kysymys siitä, missä määrin ylioppilaspolitiikan tarvitsee olla puoluepolitiikkaa, missä määrin yhtenäiseksi pyrkivässä ylioppilasliikkeessä tarvitsee tunnustaa väriä. Kahden ryhmän välillä valintani kuitenkin näyttää kimpoilevan: Sitoutumattomat yhteiskuntatieteilijät tai Vihreä lista.

Sosiologia 1974: Marxilaisesta käänteestä

Vastaa

Sosiologia-lehden artikkelien luku-urakkani pääsee harjoitteluni aikana hädin tuskin 1970-luvun puolelle. Tämän tiedostaen olen yrittänyt hahmottaa suomalaisen sosiologian historiaa myös muista lähteistä ja toisaalta vähän valikoivammin Sosiologiaa lukemalla. Risto Alapuron, Matti Alestalon ja Elina Haavio-Mannilan toimittama teos (1992) Suomalaisen sosiologian historia on ollut tässä oivallinen apu. Samoin Erkki Kaukosen lisensiaatintyöhön perustuva artikkeli Sosiologia-lehdessä (1986): Sosiologia-lehden kaksi vuosikymmentä. Nämä katsaukset tietysti myös kontekstualisoivat 1960-luvun lopun tekstejä tavalla, joka saa etsimään merkkejä erityisesti 1970-luvun taitteessa tapahtuvasta marxilaisesta käänteestä. Itumuodossaan paradigmakiista on ollut näkyvissä jo 1960-luvulla, erityisesti Antti Eskolan ja Erik Allardtin välisessä sanankäynnissä. Eskola, Sosiologia-lehden ensimmäinen päätoimittaja, reflektoi tilannetta kirjoituksessaan Kymmenen vuotta sosiologiaa (1974).

”Tuliko lehdestä sitten marxilainen?

Jokin muutos tässä suhteessa tosiaan näyttää vuosina 69-70 tapahtuneen. Sitä ennenkin lehti oli kiinnostunut marxilaisesta sosiologiasta. Siinä oli ollut muutamia kuvauksia suomalaisten sosiologien vierailuista sosialistimaissa, esitelty heidän matkoiltaan tuomia tietoja sekä julkaistu pari APN:n tarjoamaa kirjoitusta Neuvostoliiton sosiologiasta. Marxilainen sosiologia nähtiin ikään kuin jännittävänä ideavarastona, josta voidaan noutaa tavaraa ympättäväksi omaan ”länsimaiseen” sosiologiaan, sitä hedelmöittämään. Suomalaisilla nähtiin tässä aivan erityinen sillanrakentajan tehtävä. Jonkin verran lehdessä oli nähty, mm. minun kirjoituksissani, myös pintapuolista tunnustuksellista marxilaisuutta.

Mutta vasta 69-70 numeroissa esiintyy jotakin, jota voisi sanoa marxilaiseksi ajatteluksi tai tutkimusyritykseksi. […] Lehden kokonaisilmeessä marxilaisuus oli kuitenkin vielä vain suhteellisen vähäinen lisäpiirre.

Kolmen viime vuoden aikana lehti sen sijaan on ollut selvästi erilainen kuin aikaisemmin. Sen sisällössä on marxilaisen tutkimuksen viriäminen näkynyt selvästi. Vuosina 71-72, sen jälkeen kun kehitys sosiologian kentässä oli johtanut mm. Westermarck-seuran johtokunnan valintaan avoimesti poliittisin perustein, marxilaiset tarkastelut muodostivat muutamissa numeroissa jo puolet lehden sisällöstä. Viime vuonna ehkä puolet numeroista oli sellaisia, joita marxilainen ilme hallitsi. Kirjoittajakunta on vastaavasti vaihtunut; esimerkiksi Erik Allardt ja Paavo Seppänen eivät kolmena viime vuotena ole enää lainkaan kirjoittaneet Sosiologiaan.

Lehdessä on kyllä jatkuvasti julkaistu myös perinteistä sosiologista analyysiä. […] Vain osa kirjoituksista (Kasvio, Kyntäjä, Sutela) on pyörinyt niin tiiviisti marxilaisen perinteen sisällä, ettei niistä ulkopuolinen paljon saa irti, ja sama pätee joihinkin aatefilosofisiin kirjoituksiin (”Erilaiset ’valtion’ käsitteet Hegelillä”). Kuten Rafael Karsten 1940-luvulla piti Kailan filosofiaa ja uutta amerikkalaista sosiologiaa hämäränä verbaalisena konstailuna, samoin Sosiologian tämän päivän lukijoissa lienee monia, jotka toivoisivat marxilaisten kirjoittajien laativan kaikkein esoteerisimmät analyysinsä suoraan saksaksi ja lähettelevän monisteina toisilleen.

Toisaalta lehden muuttuminen tietenkin on seurausta koko sosiologian muuttumisesta, eikä toki ole lehden vika vaan ansio, jos se tätä muutosta kuvastelee. Sitä paitsi sosiologia on meillä yksi niitä harvoja tieteellisiä lehtiä, joissa marxilaista analyysiä yleensä voi julkaista. Se välittää tässä todella tärkeää sosiologista informaatiota, ja jos lehden sisältö muuten olisi erittäin rikas, se kyllä kantaisi Hegel-analyysitkin.”

Eskola, Antti (1974) Kymmenen vuotta sosiologiaa. Sosiologia 11:2, 77-79.

Sosiologia 1968: Tieteen sanchopanzat ja donquijotet

Vastaa

Edit 30.9. (Oikeinkirjoitusta viilattu.)

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Aluksi vähäsen strukturalismin luonteesta tieteellisenä ideologiana. Yleisen ja yhtäläisen, ei niin suljetun eikä salaisen jokapäivänkokemuksen perusteella tutkijoita on kahta tyyppiä: sanzopanchoja, jotka olettavat, että saamme ilmiöistä yhä tarkempaa tietoa saamatta kuitenkaan lopullista tietoa, ja donquijoteja, joita juuri tämä selittämättä jäänyt residuaali vaivaa, ja jotka siksi turvautuvat selittämisen sijasta ymmärtämiseen. Strukturalistit ovat jälkimmäistä tyyppiä, oikotien miehiä. Strukturalismi on siinä mielessä klassinen filosofia, että siinä pyritään vastaamaan kaikkiin maanpiirin kysymyksiin. On mieletöntä kysyä strukturalismin suhdetta »objektiiviseen totuuteen» tai muuhun hienoon asiaan, koska strukturalismin tarkoitus on olla ennen muuta sulkeisesti validi. Strukturalismi kelpaa yleisesti kaikkeen (voisi melkein sanoa: ei spesifisesti mihinkään) — strukturalisti on yksinäinen mies kammiossaan. Näin ollen strukturalismi on psykoterapeuttista tiedettä.”

”Strukturalismi on siinä määrin sellaista kuin se on, että se on tuottanut tähän mennessä lähinnä pamfletteja ja reseptejä. Tämä esityksen alkuosa oli resepti, nyt on vuorossa pamfletti, ja yhdessä esitys muodostaa eräänlaisen strukturalismin kvasiparodian.”

”Kaikesta huolimatta strukturalismi on haaste reikäkorttisosiologiallemme, jonka kaavoista tuntuu olevan niin vaikea asosiaalistua. Ja vaikka strukturalismi tuhoutuisikin omaan itseensä, reikäkorttisosiologia voisi sen avulla koetella rajansa, jos ei muuten niin muuten vain, sillä yksi virhe voi auttaa sosiologiaa enemmän kuin kymmenkertainen totuuksien toisto, eikä sitä paitsi ole ollenkaan sanottu, että sosiologit Jumalan armosta olisivat immuuneja kulttuurin viivästymiselle.”

Toiviainen, Seppo (1968) Yhteiskunnan metastruktuuri. Sosiologia 5:3, 97-102.

—

Toiviaisen kuvaama jokapäivänkokemus on siinä määrin yleinen ja yhtäläinen, että se on yhä hyvin tunnistettavissa. Hyvin karkeasti ottaen voisi ajatella, että luonnontieteilijät ovat ilman muuta sanchopanzoja, humanistit donquijoteja, ja yhteiskuntatieteilijät hajoavat tässä kysymyksessä kahtia. Donquijotet ovat vaikkapa positivismikriitikkoja, foucault’laisia, postmodernisteja tai kulttuurintutkijoita. Toiviaisen kuvaus yksinäisestä kaikenselittäjästä, jolle tiede on samalla psykoterapiaa, kuulostaa osuvalta. Sanchopanzat ovat mallintajia, empiristejä sekä variaabelisosiologeja tai reikäkorttisosiologeja, joiden tieteestä puuttuu empatia ja ymmärrys.

Joskus olen tähän liittyen kuullut myös jaon ”akateemisen vasemmiston” (donquijotet) ja ”akateemisen oikeiston” (sanchopanzat) välillä, mikä on siis toki riippumaton poliittisesta vasemmistolaisuudesta tai oikeistolaisuudesta. Kovin kauas ei tietenkään mene myöskään jaottelu analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan tai Burawoyn jaottelu professionaaliseen ja kriittiseen sosiologiaan. Toiviaisen ”kvasiparodiassa” hienoa on, että se tunnistaa samanaikaisesti molempien lähestymistapojen tarpeellisuuden, kuten viimeisestä sitaattipätkästä ilmenee.

Sosiologia 1967: Semanttinen differentiaali kulttuurintutkijan välineenä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”On syntymässä eräs kansainvälinen lähdeaineisto, joka ei kuvaa syvärakenteita, mutta joka saattaa tarjota ideoita syvärakenteen tutkimista varten. Tämä on Charles Osgoodin suuri kansainvälinen tutkimus käsitteiden emotionaalisesta ja psykologisesta sisällöstä tai mielestä eri kulttuureissa. Kuten tunnettua Osgood on osoittanut ja pyrkii edelleen osoittamaan suuren kansainvälisen aineistonsa nojalla, miten kaikissa kielissä on kolme keskeistä ulottuvuutta tai faktoria, joiden mukaan sanojen ja käsitteiden psykologista mieltä yleensä arvioidaan. Nämä ovat arvostus (evalution), voimakkuus (potency) ja aktiivisuus (activity). Näitä faktoreita mittaamaan on käytetty erinäisiä adjektiivipareja kuten hyvä-paha, voimakas-heikko ja aktiivinen-passiivinen. Jos nämä ovat universaalisia ulottuvuuksia ja tutkimusten avulla saadaan esille parhaimmat näitä ulottuvuuksia kuvaavat adjektiiviparit muuttujina, voidaan tietenkin sen jälkeen varsin monella tavalla verrata eri kansoja tutkimalla, miten ne kokevat eräät käsitteet näiden ulottuvuuksien mukaan. Osgoodin tutkimuksessa eräs viimeisiä vaiheita on ollut se, että eri kulttuureja edustavat mutta monissa muissa suhteissa samankaltaiset koehenkilöt ovat saaneet arvioida 550 eri käsitettä näiden ulottuvuuksien mukaan tai oikeastaan eräiden näitä ulottuvuuksia edustavien adjektiiviparien mukaan. Menemättä tässä lainkaan menetelmää koskeviin kysymyksiin voi sanoa, että aineisto tekee mahdolliseksi laatia eräitä mittoja, jotka mittaavat esimerkiksi missä määrin eri kulttuureissa esiintyy ristiriitaisuutta, pyrkimystä valita äärilukemia (kun adjektiiviparit edustavat asteikkoa —3:sta + 3:een) jne. Eräs Suomea koskeva tulos on oikeastaan sangen dramaattinen ja kuvaan sen lyhyesti tässä.

Eräät tutkimukseen valituista 550 käsitteestä edustavat tunnetiloja kuten rakkautta, kateutta, häpeää, toivoa jne. Arvostusfaktorin mukaan vallitsee eri kulttuurien välillä yksimielisyyttä siten, että tietyt tunnetilat kuten esimerkiksi rakkaus kaikissa kulttuureissa arvioidaan myönteiseksi kun taas kateus kaikkialla arvioidaan kielteiseksi. Voimakkuusfaktorin kohdalla suomalaiset kuitenkin eroavat kaikista muista, amerikkalaisista, Hong-Kongin kiinalaisista, kahdesta intialaisesta kieliryhmästä, kreikkalaisista, turkkilaisista jne. Suomalaiset katsovat melkein järjestään, että negatiiviset tunnetilat ovat voimakkaita, kun taas positiiviset ja varsinkin lämpöä kuvaavat tunnetilat ovat heikkoja. Edelleen suomalaisilla on taipumus kokea nämä voimakkaat negatiiviset tunnetilat aktiivisuudeltaan verrattain heikoiksi. […]

Tulokset paljastavat miltei paranoidisen oirekasautuman. Suomalaiset kokevat negatiiviset tunteet voimakkaiksi, mutta nämä tunteet ovat samalla selvästi passiivisia. Ainakin tulokset antavat aihetta kansalliseen itsetutkiskeluun. Samalla ne saattavat tarjota hypoteeseja jonkinlaisten perustavanlaatuisten normien ja preferenssien löytämiseen. Sama koskee myös muuta Osgoodin aineistosta saatavaa tietoa. Suomalaiset arvioivat esimerkiksi minä-käsitteen (I) verrattain vähän positiiviseksi arvostusfaktorilla (.338) ja melko heikoksi voimakkuusfaktorilla (—.370) kun taas useimmilla muilla kansoilla minä on sekä arvostusfaktorin mukaan positiivisempi että voimakkuusfaktorin mukaan voimakkaampi. Myös sukulaisuustermien arvioinnissa on mielenkiintoisia seikkoja. Suomessa esimerkiksi morsian on kuten kaikkialla muuallakin positiivinen arvostusfaktorilla. Hän on yhdessä alankomaalaisen morsiamen kanssa harvinaisen heikko voimakkuusfaktorin mukaan, mutta toisaalta hän on aktiivisempi aktiivisuusfaktorin mukaan kuin muiden kansojen morsiamet. Tämä erotus voimakkuuden ja aktiivisuuden välillä on muuten senlaatuinen, että se joskus kannattaisi ottaa huomioon sukupuoliroolikeskustelussa. Oli miten oli, tällaiset tulokset saattavat antaa hypoteeseja suomalaisen kulttuurin tutkimiselle.”

Allardt, Erik (1967) Kulttuurin syvärakenne. Sosiologia 4:4, 151-159.

—

Allardt jälleen kerran. Hän esittelee varsin tuoreeltaan lévistraussilaista strukturalistista kulttuuriteoriaa, mutta itseäni lämmitti erityisesti tämä loppupuolen siteerattu metodologinen pohdinta. Osgoodin semanttinen differentiaali tuottaa kiinnostavia tuloksia kulttuurien välisistä eroista. Ennen kaikkea se tarjoaa kulttuuriteorialle suhteellisen selkeän liittymäkohdan empiiriseen todellisuuteen. Toki tuntuu mukavalta, että aikanaan vähän sattumalta kandidaatintutkielmaani poimima menetelmä saa osakseen positiivista huomiota.