Kuten on monessa yhteydessä tullut ilmi, kukaan ei voi täysin kontrolloida merkitysjärjestelmää, eikä sillä ole yksittäiseen ihmiseen niin pakottavaa valtaa, kuin strukturalistit väittivät. Silti on yhtä lailla naiivia kuvitella, että tämä huomautus tekisi merkitysjärjestelmän demokraattiseksi. Esimerkkinä jälleen kerran toimikoon valtamedia: yhdet saavat äänensä helpommin kuuluviin kuin toiset, ja nämä yhdet mitä luultavimmin ovat niitä, joilla jo valmiiksi on asiat suhteellisen hyvin. Mitä mahdollisuuksia tavallisella kansalaisella on tuoda ehkä harkittukin mielipiteensä esille? Perinteisessä mediassa yleisönosastot ovat ehkä lähimpänä tällaista, jos nyt ei pidetä Radio Suomen yleisöohjelmia varsinaisena kansalaisjournalismina.
Internetissä julkisuus toimii kuitenkin eri tavalla. Siellä on olemassa myös valtamedia, ja suureksi osaksi tämä pohjautuu perinteisen median asemaan internetin ulkopuolella: ihmiset ovat tottuneet saamaan tietonsa tietyiltä tahoilta. Valtamedian asema verkossa ei kuitenkaan ole läheskään niin pitävä. Yleisöt ovat hyvin pirstaloituneita, ja suuria ihmismääriä on vaikea tavoittaa samalla kertaa. Toisaalta verkossa ei tarvitse olla suuren organisaation edustaja saadakseen viestilleen valtavan yleisön, ja siksi myös populaarien ilmiöiden luonne on varsin erilainen (esim. Kola-Olli). Pitämällä blogia tai julkaisemalla videoita sopivalla nimellä YouTubessa saa helposti itselleen ”yleisöä” ilman merkittävää teknistä osaamista. Toisaalta profiilit verkkoyhteisöissä saattavat hyvin nopeasti saada suurta huomiota osakseen (esim. Irc.Gallerian päivän kuvat).
Yksipuolisen julkisuuskuvan hallinnan tekee myös osaltaan vaikeammaksi yleistyvät digitaalisen kuvan ja videon tallennuslaitteet. Myös valtamedian on pakko reagoida siihen, jos esimerkiksi johonkin tiettyyn uutisaiheeseen liittyvä video leviää YouTubessa. Smash Asem -mielenosoituksesta levinneet videot antoivat tilanteesta varsin erilaisen kuvan kuin mitä ensimmäisissä uutisraporteissa. Helsingin Kontulassa tapahtunut pahoinpitely vartijoiden toimesta tuli julkisuuteen juuri YouTube-videon myötä. Myös Jokelan koulusurmissa YouTube-video oli keskeisessä osassa.
Varsin omalaatuista virallisen julkisuuskuvan rikkomista tekee The Yes Men, joka oli kurssin kolmannen tapaamiskerran aiheena. Heidän keinonsa on eventualisaatio tai tapahtumaksi tekeminen. Varsin hyvin valmistellulla huijauksella he esiintyvät suurissakin tapahtumissa kritisoimiensa organisaatioiden (esim. WTO) edustajina ”oikaisten” heidän julkisuuskuvaansa, koska he itse eivät anna itsestään realistista kuvaa. Reaktio näihin huumorin ja parodian värittämiin spektaakkeleihin on hätkähdyttävä: ei reaktiota. Useimmiten The Yes Men on päässyt kertomaan äärimmilleen vietyjä uusliberalismin oppejaan täysin hyväksyville yleisöille. Toisaalta jopa ilmoitus WTO:n lakkauttamisesta meni yleisössä läpi.
Onko tässä kyse siitä, että uusliberalistinen ajatusmaailma on niin normaali, että sen vieminen ääripäähän ei ole kovin radikaalia? Ehkä ei kuitenkaan ihan näin. Vaikka uusliberalistinen ajattelu olisikin yleistä, sitä ei ainakaan toistaiseksi voi esittää näin rivossa muodossa siten, että se täysin nieltäisiin. Varmaankin kyse on enemmänkin vakiintuneen instituution tuomasta auktoriteetista. Eihän WTO:n edustaja voi esittää mitään radikaalia, tai mitään missä ei olisi mitään järkeä. Olen melko varma, että The Yes Menin esitykset tuottavat yleisössä kognitiivista dissonanssia, olkoonkin, että se kuitataan nopeissa ajatusmyrskyissä mielummin WTO:n eduksi. Tiettyihin auktoriteetteihin on vaan totuttu luottamaan (vrt. Milgramin kokeet 70-luvulla).
Tämä jos mikä tuntuu pelottavalta, vaikka auktoriteettiuskon voi tulkita myös merkiksi turvallisuudentunteesta. Jotenkin minusta silti tuntuu, että tämä kaikki – julkisuus ja auktoriteettien asema – on muuttumassa. Liian pitkälle meneviä (varsinkaan optimistisia) ennustuksia tulevaisuudesta ei kannata tehdä, mutta internet tarjoaa ainakin toivoa. –Onnellinen loppu–