Avainsana-arkisto: Émile Durkheim

Sosiologia 1966: Normien tutkimisesta ja metodiopetuksesta – ja vähän gradusta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Durkheim esitti kaksi tunnusmerkkiä, joista sosiaalisen tosiasian tuntee. Ensiksikin, sosiaalinen fakta on ulkokohtainen, yksilöstä riippumaton; ja toiseksi, se pystyy vaikuttamaan yksilöön painostamalla hänet toimimaan määrätavalla. Nyt tästä näkökulmasta katsottuna lait ovat sosiologian keskeisimpiä tutkimuskohteita, sillä mitkä voisivatkaan olla sen selvempiä sosiaalisia tosiasioita kuin sosiaaliset normit, joihin lakikin kuuluu.”

“Mutta miksi Durkheimin opetukset ja esimerkki eivät ole myöhemmille sosiologeille aina kelvanneet? Yhtenä syynä ilmeisesti ovat olleet ne metodiset valinnat, joiden olemme antaneet sitoa itseämme. Suhteeton innostus haastattelumenetelmään on tuottanut vahinkoa, koska se on rajoittanut aiheenvalintaa. Haastattelemalla saamme tietoa lähinnä omasta ajastamme. […] Kun subjektiivisia seikkoja kokein, kyselyin ja haastatteluin tutkiva sosiaalipsykologia meillä nyt on eriytynyt omaksi oppiaineekseen, pitäisi sosiologian mielestäni entistä voimakkaammin suuntautua omalle alueelleen, sosiaalisten tosiasioiden tutkimiseen sekä ajallisesti ja paikallisesti tähänastista paljon laajempiin vertailuihin. Sosiologian metodiopetuksen yksinomaisena tehtävänä ei saisi olla koulutus haastatteluaineiston käyttöön, vaan ainakin yhtä tärkeää olisi kouluttaa tutkijoita, jotka pystyvät käyttämään tilasto- ja dokumenttiaineistoa historiallisiin ja kansainvälisiin vertailuihin.”

“Instituutioiden ohella sosiaalinen muutos on sellainen ongelma, jota tutkittaessa oikeusnormit ovat tärkeitä muuttujia. Jos sosiologi jättää nämä variaabelit tutkimuksensa ulkopuolelle, voi hän kuvata yhteiskunnan muuttumista ja olla apuna muutoksen ohjaamisessa vain sangen vajavaisesti, sillä juuri lakien avullahan muutosta ohjaillaan.”

Eskola, Antti (1966) Normit sosiologian tutkimuskohteena. Sosiologia 3:1, 13-15.

—

Tieteenalojen rajankäynnin kannalta on ehkä huomautettava, että Eskola aloitti saman vuonna 1966 Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professorin virassa. Huomautukset ovat kiinnostavia yhtä kaikki. Metodiopetusta koskevat huomiot pitävät nähdäkseni myös edelleen paikkansa: haastattelu- ja kyselyaineistojen käsittelyllä on edelleen siinä ylivoimainen asema, ja se tuntuu edelleen rajoittavan ainakin opiskelijoiden opinnäytteiden aiheenvalintaa.

—

Kirjoitus on itselleni kiinnostava myös henkilökohtaisemmalla tavalla, sillä durkheimilaisten sosiaalsiten faktojen käsittely etenkin lakien yhteydessä sai minut pitkästä aikaa ajattelemaan omaa opinnäytettäni. Teknologialla ja tietokoneilla on todellakin pakottavaa voimaa yksilöön nähden. Tätä voitaisiin lähestyä ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin tietokoneiden (niin raudan kuin ohjelmistojenkin) toimintaperiaatteet ja arkkitehtuurit ovat jotain, mihin peruskäyttäjän on pakko sopeutua. Lawrence Lessig sanoo kuuluisasti, että koodi toimii kuin laki. Tietokone ohjaa tietokoneen käyttäjää niin yksittäisissä käyttötilanteissa kuin yleisemmälläkin tasolla. Tietotekninen kompetenssi on nykyajan yhteiskunnassa yhä keskeisempi selviytymiskriteeri. Kun mitä luultavimmin kompetenssi tulee aina jakautumaan hyvin epätasaisesti ihmisten kesken, on mielekästä tarkastella sitä myös vallan näkökulmasta. Mitä keskeisemmäksi tietotekniikka yhteiskunnassa ja arkielämässä tulee, sitä enemmän valtaa on niillä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa järjestelmien ja arkkitehtuurien laatuun ja kehityssuuntaan. Sanomattakin on selvää, että toimintaperiaatteiden ja lähdekoodin pitäminen avoimena tarkastelulle ja kollektiiviselle arvioinnille sopii paremmin demokraattisen yhteiskunnan periaatteisiin kuin koodin sulkeminen ja mahtavien patenttisalkkujen takana lymyileminen.

Sosiaaliset kategoriat ja rituaalit (Tunteiden sosiologia 24.1.)

Vastaa

Elämän rytmittymisen selittäminen pyhän ja profaanin vaihteluilla tuntuu varsin pätevältä riippumatta siitä, tarkastellaanko uskonnollista vai sekulaaria yhteiskuntaa, nykyaikaa tai menneisyyttä. Siinä missä normaali arkielämä on tylsää ja harmaata, rutiinien ja työnteon täyttämää, erilaiset juhlat ja erikoiset tapahtumat ovat usein varsin tunnepitoisia. Émile Durkheim esitti Uskontoelämän alkeismuodoissa (1912), että pyhän ja profaanin jako koskee kaikkia kulttuureja ja on keskeinen osa yhteiskunnallista integraatiota. Arkielämästä poikkeavat rituaalit uusintavat sosiaalisen järjestyksen ja luovat voimakkaita kollektiivisia tunteita. Rituaalien varaan rakentuva yhteisöllisyys synnyttää pyhän kokemuksen, josta myös uskonnot ovat Durkheimin mukaan peräisin.

Kant, Durkheim ja Dawkins kategorioista

Uskonnollisten kokemusten lisäksi kollektiivisista rituaaleista ovat peräisin itse asiassa kaikki sosiaaliset kategoriat, muun muassa ajan ja tilan käsitykset. Tässä kohtaa Durkheimin ajattelu lähenee Immanuel Kantin kategoriaoppia. Siinä missä Kant oletti ajattelun kategoriat universaaleiksi, osaksi ihmisluontoa, Durkheimin mukaan ne ovat peräisin yhteisöstä. Ne ovat siis sosiaalisia kategorioita. Koska ajattelu ja havaintojen tekeminen suodattuvat molemmissa teorioissa näiden kategorioiden läpi, meillä ei itse asiassa ole minkäänlaista pääsyä ulos niistä kategorioista. Siksi todellisuus sinänsä (”das Ding an sich”) jää saavuttamattomiin. Meillä ei ole mitään varmaa syytä olettaa, että todellisuus sinänsä pitäisi sisällään ajan ja tilan kaltaisia ominaisuuksia. Kantin mukaan kokemus niistä johtuu näistä universaaleista kategorioista, Durkheimin mukaan yhteisöllisyydestä ja sosialisaatiosta. Ajan myötä nämä kategoriat heikkenevät, minkä vuoksi yhteisö tarvitsee rituaaleja pitämään niitä yllä.

Tähän voitaisiin vielä ottaa mukaan eräs varsin erilainen näkemys inhimillisen havaitsemisen ja ajattelun kategorioista. Biologi Richard Dawkins esittää, että nämä kategoriat ovat meidän aivojemme ominaisuuksia, jotka ovat kehittyneet evoluutiossa. Ihmisille oli evoluutioympäristössä varsin hyödyllistä käsittää aika ja tila sellaisina kuin ne käsitetään. Dawkins puhuu myös ”keskimaailmasta”, joka tarkoittaa, että ihmiset ovat sopeutuneet havaitsemaan juuri meidän elämäämme soveltuvia ominaisuuksia. Siksi kivi tuntuu ja näyttää kovalta ja kiinteältä, vaikka tuntisimmekin fysiikan teorioita sen verran, että kivi koostuu atomeista, jotka taas koostuvat pääasiassa tyhjästä tilasta. Aivomme eivät ole sopeutuneet havaitsemaan hiukkastason ilmiöitä, mutta yhtä lailla makrofysiikkaa on vaikea käsittää.

Durkheim määrittelee Sosiologian metodisäännöissä (1895), että sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisella. Sosiaalisella on yksilöön nähden pakottavaa voimaa: sosiaalisten normien vastaisesti eläminen on mieletöntä eikä johda mihinkään. Erityisesti hän vierasti psykologisoivia selityksiä, joissa kaiken lähtökohtana on yksilöllinen mieli. Tämä ei kuitenkaan liene ollut mikään ontologinen väite siitä, että sosiaalinen olisi jokin leijaileva henki jossain yksilöiden välillä ja yläpuolella. Durkheimin ”sosiaalinen” ei voi todellisuudessa olla missään muualla kuin yksilöiden sisällä. Metodisäännössä onkin ehkä parhaimmillaan vain metodisääntönä: jos haluamme saada sosiologista tietoa ”sosiaalisen” toiminnasta, meidän ei tule lähtökohtaisesti selittää sitä yksilöpsyykellä.

Pyhä tiedeyhteisössä

Kuten sanottua, rituaalinen toiminta ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka uskonnoilla olisikin nykyajan maailmassa yhä vähemmän merkitystä. Jopa tieteessä on durkheimilaisessa mielessä pyhänä pidettyjä asioita, näkemyksiä, arvoja ja ihmisiä. Itse asiassa Durkheim itse on sosiologian (ja vaikkapa uskontotieteen) piirissä eräällä tavalla pyhän asemassa. Vaikka hänen teorioitaan ei sellaisenaan hyväksyisikään, on pyhäinhäväistystä kieltää Durkheimin merkitys sosiologiatieteen historiassa. Klassikkojen lisäksi yleisemmin tieteelliset paradigmat voivat edustaa pyhää. Kielellisen käänteen jälkeen konstruktionismi on pitkälti nauttinut sosiaalitieteissä tällaista asemaa, ja sosiaalisten ilmiöiden selittäminen vaikkapa evoluutionäkökulmasta on ollut tätä pyhää vastaan rikkomista. Luonnontieteissä paradigmat ovat yhtä selkeitä, ja niiden yhteydessä konsensus lienee vielä voimakkaampi. Tieteellisen toiminnan yleiset konventiot, jotka joskus vahvistetaan hyvinkin rituaalinomaisella tavalla (vaikkapa itsekorjautuvuus, autonomisuus ja eettisyys), nauttivat myös eräänlaisesta pyhän asian asemasta.

Pyhän ja profaanin eroa vahvistetaan vaikkapa klassikkoluetteloilla tai juhlapuheilla. Tieteelliset identiteetit rakentuvat erilaisten ajatussuuntien pohjalta, ja tieteellistä tekstiä voi oikeastaan pitää kokonaisuudessaan jonkinlaisena rituaalina, jossa omaa leiriä puolustetaan ja joskus hyökätään vastustajien leiriä vastaan. Toisaalta melko selvä pyhyyden indikaattori on myös sanomatta jättäminen, jos se tarkoittaa asian pitämistä itsestäänselvänä.

Kasvojen säilyttäminen nyky-yhteiskunnassa on yksi pyhän muoto, ja tiedeyhteisössä myös tätä varten on kehittynyt omia konventioita. Viittauskäytäntö paitsi auttaa lukijaa etsiytymään alkuperäiselle tiedon lähteelle, myös nostaa viittauksen kohteen jalustalle, oli kyse sitten hänen ajatustensa edelleenkehittämisestä, kritiikistä tai vain toteamisesta. Jokaisella tiedeyhteisön jäsenellä on moraalinen velvollisuus kunnioittaa toisten jäsenten arvokkuutta. Tämä ristiinkunnioittaminen on myös omiaan nostamaan koko tiedeinstituution asemaa yhteiskunnassa.

Rituaalit ja fyysinen läsnäolo

Randall Collins on keihtellyt Durkheimin teoriaa rituaaleista ja laajentanut sen koskemaan kaikkia sosiaalisia kategorioita, ei vain pyhää. Vaikka rituaalit ovatkin olennainen osa koko yhteiskunnan integraatiota, Collins huomauttaa, että ne toteutuvat usein melko pienissä yhteisöissä ja ryhmissä, kuten perheen tai harrasteporukan keskuudessa.

Collins pitää tärkeänä henkilöiden fyysistä läsnäoloa, selkeää jakoa sisäryhmään ja muuhun maailmaan sekä yhteistä huomion kohdetta. Itse olen eri mieltä fyysisen läheisyyden vaatimuksesta. Näkisin, että teknologiavälitteinen vuorovaikutus voi hyvinkin täyttää rituaalin ehdot, vaikka fyysinen läsnäolo onkin ehkä hieman tehokkaampaa. Ajatellaan tilannetta, jossa perhe asuu kaukana sukulaisistaan. Eikö yhteinen puhelinsoitto kaiuttimella ole juuri rituaali? Puhelimella vuorovaikutus on reaaliaikaista. Astetta kauemmas kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta mennään tekstipohjaisissa reaaliaikaisissa keskusteluissa (IRC, pikaviestinohjelmat), mutta yhtä lailla sellaisissa tilanteissa voi tapahtua selkeää ryhmän rajaamista, kollektiivista huomion kiinnittymistä. Meidän on tunnustettava ja tunnistettava erilaisten vuorovaikutuskeinojen erot osana rituaalia, mutta mielestäni ei ole syytä rajata rituaalista toimintaa ainoastaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan voisimme yrittää pohtia sitä, millä tavoin rituaalisuus on erilaista vaikkapa teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa.

Yksi virtuaalisen kanssakäymisen muoto on MUD (multi-user dungeon), jonka ensisijainen tarkoitus on yhdessäolo avatar-hahmojen kautta. Vaikka vuorovaikutus on tekstipohjaista, ovat MUD:ien maailmat varsin eläviä ja tunnelmallisia. Kun toimintaa ohjaa tietyt yleisesti hyväksytyt normit, voi niiden rikkominen olla pahimman luokan pyhäinhäväistys. Julian Dibbelin kuuluisassa kertomuksessa ”A Rape in Cyberspace” välittyy, kuinka vahva virtuaalinen yhteisö voi olla, ja kuinka voimakkaita tunteita sen järjestyksen rikkominen voi saada aikaan.