Göran Therbornin kirja Maailma – aloittelijan opas on lukemisen arvoinen. Se sisältää paitsi kunnianhimoisen ja yleistajuisen 1) kokonaisesityksen modernin maailman tilasta ja 2) maailmaa pyörittävistä voimista, myös 3) nykytilan historiallisen taustoituksen merkittävimpien sivilisaatioiden osalta (kiinalainen/itäaasialainen, eteläaasialainen, länsiaasialainen/pohjoisafrikkalainen, eurooppalainen/amerikkalainen sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan sivilisaatio) ja, mikä hienointa, 4) todennäköisen tulevaisuuden hahmottelua nykytiedon valossa. Vaikka kirjan lukeminen kokonaan onkin lämpimästi suositeltavaa, käyn tässä lyhyesti läpi joitain Therbornin keskeisiä ennusteita.
Luonnonympäristön rajat tulevat (taas) vastaan. Moderniin maailmaan on kuulunut irrottautuminen niin piintyneistä perinteisistä tavoista kuin luonnonympäristön rajoituksistakin. Luonnon hallinta on mahdollistanut väestöräjähdyksen ja hyvinvoinnin kasvun, mutta nyt tämä ”luonnon kahleista vapautunut” moderni on törmäämässä uusiin, odottamattomiin ekologisiin rajoihin. Ilmastonmuutos on kyllä tullut globaalin poliittisen keskustelun aiheeksi, mutta toimintaa keskustelusta ei ole juuri seurannut. Ilmastonmuutos ja muut ekologiset kriisit aiheuttanevat poliittista epävakautta, kun suurten ihmismassojen perustarpeet tulevat uhatuiksi.
Militantti islamismi hiipuu. Islamismin synty ylipäätään oli tahaton seuraus Yhdysvaltojen kommunisminvastaisesta strategiasta Afganistanissa sekä öljyintresseistä arabimaissa. Vahvistusta islamismi sai syyskuun 2001 iskuista ja lännen ylimitoitetusta reaktiosta, joka sisälsi muun muassa kaksi väkivaltaista tunkeutumista maahan sekä Abu Ghraibin kaltaisia alistavia keskitysleirejä. Islamismi ja sen pelko jäävät kuitenkin todennäköisesti sukupolvi-ilmiöksi, jotka hiipuvat samaan tapaan kuin kommunismin toivo ja pelko – jos uudet sotilastoimet eivät pidä islamismia hengissä.
Kapitalistisen talouden tulevaisuus on pitkälti Kiinan käsissä. Alkuun on todettava, että vaikka globaali pääoma onkin merkittävä ja määräävä taloudellinen voima, se ei ole yhtä voimakas kuin usein ajatellaan: sen ulkopuolella on merkittävä määrä työtä ja tuotantoa. Määräävää asemaansa kapitalismi tuskin on kuitenkaan menettämässä. Finanssikriisi on saanut suuret ihmisjoukot, etenkin keskiluokan, kaduille, ja rahoitusala joutunee tekemään joitain myönnytyksiä, mutta suuriin mullistuksiin ei tunnu olevan poliittista tahtoa, eikä varteenotettavia vaihtoehtojakaan ole oikein tarjolla.
Therborn toteaa melko ykskantaan: ”Kaptalismin tulevaisuudesta päättää pikapuoliin Kiina.” Totalitaristisella Kiinalla on poliittiset keinot tehdä merkittäviäkin uudistuksia, mutta kapitalismista luopuminen edellyttäisi, että jokin ”ei-kapitalistinen suunta katsottaisiin lupaavammaksi tieksi kansalliseen vaurauteen ja/tai valtaan tai sitten kapitalismin synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit uhkaisivat vakavasti maan yhtenäisyyttä ja valtaa.”
Ensimmäiseen kohdan Therborn ohittaa nopeasti toteamalla, että yksityinen pääoma ei toistaiseksi ole alkanut kahlita tuottavuutta ja tehokkuutta tavalla, joka olisi Kiinan (tai muunkaan suurvallan) kansallisten intressien vastaista. Akilleenkantapääksi Therborn mainitsee yksityisen pääoman kyseenalaisen kyvyn siirtyä kestäviin energialähteisiin.
Itse olen taipuvainen näkemään nykyiset kiistat ”intellektuaalisen omaisuuden” ympärillä sellaiseksi kitkaksi, jota marxilaisessa teoriassa on ollut tapana kutsua materiaalisten tuotantovoimien (tässä tapauksessa uudet informaation prosessointi- ja siirtotekniikat) ja vallitsevien tuotantosuhteiden (perinteinen sisältöteollisuus edusjärjestöineen) väliseksi konfliktiksi. Perinteisen sisältöteollisuuden kriisistä ei kuitenkaan ole syytä päätellä mitään koko kapitalistisen talouden elinvoimasta, joten tämä voi olla melko marginaalinen huomio.
Toinen mahdollinen syy Kiinan laajamittaiseen siirtymiseen pois kapitalismista on sen synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit ja levottomuudet. Työväestön mielenosoitukset ovat Kiinassa yleisiä, mutta ne ovat toistaiseksi jääneet paikallisiksi. Suuret muutokset edellyttäisivät organisoituneempaa protestia tai ehkä valtasuhteiden muutoksia kommunistisen puolueen sisällä.
Vaikka Kiinan merkitys kasvaakin, Yhdysvaltojen ei voi odottaa jäävän ainakaan lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä taloudellisessa kehityksessä jälkeen. Yhdysvaltojen sotakoneisto näkee tuskin vertaistaan lähiaikoina, ja nähtäväksi jääkin, aikooko se käyttää sitä geopoliittisen valtansa puolustamiseen. Sotilaallinen konflikti Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä ei kuitenkaan toistaiseksi näytä kovin todennäköiseltä.
Eurooppa ja Japani sen sijaan näyttävät menevän alamäkeen, joskaan liuku ei välttämättä ole kovin jyrkkä tai dramaattinen. Niiden väestöt ikääntyvät, eivätkä kantaväestöt ole kovin myötämielisiä siirtolaisia kohtaan. Therborn esittää Euroopan optimistiseksi tulevaisuuskuvaksi eräänlaisen ”laajennetun Skandinavian” roolin: vauras ja tasa-arvoinen, kansainvälisesti vaikutusvaltainen, mutta vailla todellista valtaa. Eurooppa olisi esimerkki, jota monet pyrkivät seuraamaan mutta jota mahtavat ehkä halveksuvat. ”Parhaimmillaan, kuten Olof Palmen huippuvuosina, Eurooppa voisi kuitenkin olla järjen ja moraalisen närkästyksen äänekäs äänitorvi.”
Suotuisia olosuhteita tai poliittista tahtoa laajennetuksi Skandinaviaksi Euroopalla ei kuitenkaan näytä olevan. ”Sosiaalidemokratia on kärsinyt teollisuuden vähenemisestä yhteiskunnallisesti ja Tony Blairin ja New Labourin Yhdysvaltoja myötäilevästä, kapitalismia edistävästä linjasta poliittisesti, kun taas kristillisdemokratiaa on haitannut Italian korruptio ja Saksan uusliberaali maallistuminen. Sosiaaliliberalismi jäi Keynesin jälkeen paitsioon, uudet vihreät ovat osoittautuneet poliittisesti epävakaiksi, ja sosialistinen ja kommunistinen vasemmisto tuntuu tällä erää kutakuinkin hylänneen eurooppalaiset tavoitteensa.”
Tilannetta ei ole edesauttanut neuvostokommunismista traumatisoituneiden uusliberaalien Itä-Euroopan maiden tulo Euroopan unioniin, eikä liioin siirtolaiset, joihin Eurooppa ei ole osannut suhtautua oltuaan pitkään itse siirtolaisia lähettävä osapuoli.
Mitään yhtenäistä maailmankulttuuria tuskin tulee. Vaikka uudet viestintävälineet mahdollistavat aiempaa vilkkaamman kulttuurivaihdon, modernia maailmaa katsotaan edelleen erilaisista kulttuurisista ja institutionaalisista kehyksistä käsin. Merkittävät alueelliset erot säilynevät esimerkiksi uskonnossa ja perheinstituutiossa. Viestintävälineet saattavat kyllä kasvattaa maantieteestä riippumattoman kulttuurin ja yhteisöllisyyden merkitystä, mutta tämän muutoksen laajuutta on vaikea ennustaa.
Tästä huolimatta Therbornin kirjan yksi perusväittämistä on, että kulttuurieroista huolimatta tietoisuus globaaleista kysymyksistä on laajempaa kuin aiemmin ja tulee ehkä olemaan sillä tavalla aidommin globaalia, että globaaleista kysymyksistä huolehtiminen ei ole enää vain eurooppalaisen sivilisaation (imperialistinen) erityispiirre.
(Edit 29.12. Siteerausvirhe. moraalisen järjestyksen -> moraalisen närkästyksen)