Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on tällä hetkellä eduskunnassa sivistysvaliokunnan käsittelyssä. Ymmärtääkseni lakia nykymuodossaan kannattaa Keskustan ja Kokoomuksen edustajat, Vasemmistoliitosta Paavo Arhinmäki on äänekkäästi vastustanut lakia. Vihreiden edustaja Outi Alanko-Kahiluoto on myös aktiivisesti kritisoinut lain kohtia. Demarien kannoista en ole ihan varma, mutta luulisin (enkä jaksa ottaa selvää) heidän olevan kriittisiä, jos ei muuta niin oppositioasemansa vuoksi.

Olen ollut valitettavan passiivisesti mukana lakia kritisoimaan nousseen yliopistoliikkeen (Tampereella Toimiva yliopisto) toiminnassa. Mahtavaa on kuitenkin ollut nähdä, millaista yhteishenkeä ja -toimintaa kevään aikana on syntynyt. Toimiva yliopisto ja sen sisarukset muilla paikkakunnilla ovat ryhtyneet yliopiston uudelleenmäärittelyyn, ja mikä ehkä olennaista, itsemäärittelyyn. Lakiesityksessä yliopisto määritellään uudelleen viralliselta taholta, ylhäältä alaspäin. Virallisen määrittelyn suunta tosin on aina ja välttämättä tämä, mutta toiseen suuntaan etenevä, yliopistolaisista itsestään lähtevä määrittely on ehkä jopa perustavanlaatuisempi ja lopulta olennaisempi. Toimivassa yliopistossa on monenlaisia näkemyksiä siitä, millainen yliopiston tulisi olla, ja millainen yhteiskunnan tulisi olla. Arvokkainta minusta on kuitenkin keskusteluun ryhtyminen. Liike aikoo jatkaa toimintaansa kävi lakiesitykselle mitä tahansa. Yliopisto on, on aina ollut ja tulee aina olemaankin yhtä kuin yliopistolaiset.

Lakiesityksen suurimmat ongelmakohdat

1. En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua sille, miksi yliopiston hallituksessa ulkopuolisilla tulisi olla (käytännössä) enemmistö, varsinkin, kun lakia on markkinoitu autonomialla. Sinänsä en vastusta ulkopuolisten jäsenten läsnäoloa hallituksessa. Yliopistolaisilla tulee olla yliopiston hallituksessa enemmistö.
2. Hallituksen ulkopuolisine jäsenineen valitsee yliopiston sisäisistä ryhmistä koostuva kollegio, jonka siis olisi tarkoitus olla hallitusta ylempi elin. Käytännössä hallitus ei kuitenkaan vastaa toiminnastaan kenellekään, edes kollegiolle. Kollegiolla ei ole valtaa erottaa hallitusta tai sen jäsentä. Kokoomuksen Harri Jaskari piti paneelikeskustelussa tällaisena valtana sitä, että kollegio voi jättää myöntämättä hallitukselle vastuuvapauden, mutta se on laihaakin laihempi lohtu. Kollegion valtaa olisi siis tässä suhteessa lisättävä. Tämän lisäksi kollegion valintatavasta määrätään johtosäännössä, josta päättää yksin hallitus.
   
3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden periä maksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Maksuton koulutus on suomalaisen järjestelmän kulmakivi ja myös monille ulkomaalaisille syy tulla juuri Suomeen. Maksuttomuuden periaatetta ei tule murentaa, sillä se on, vaikka kuinka väitetään toisin, askel maksullisen koulutuksen suuntaan yleisemminkin. Ulkomaalaiset opiskelijat ovat ehdottomasti rikkaus, sen myöntänee jopa kokoomus. Lisäksi maksullisuus lisäisi olennaisesti ulkomaalaisten opiskelijoiden epätasa-arvoa, kun vain tarpeeksi varakkailla olisi mahdollisuus tulla Suomeen opiskelemaan.

Vihreät ja hallitusyhteistyö

Entä jos laki menee läpi? Vihreiden kannattajien nilkoille on potkittu kevään aikana jo ainakin Lex Nokian muodossa, ja yliopistolaki koskettaa heitä, Suomen akateemisinta kannattajakuntaa myös vahvasti. Hallituksessa istuvalle puolueelle tämä on ymmärrettävästi hankalaa. Molempien lakien kritisoijat ovat painostaneet Vihreitä voimakkaasti. Itsekin lähetin varsin vihaisen oloisen postin muutamalle kansanedustajalle ja Lex Nokian mentyä läpi olin valmis vaihtamaan puoluetta. Valinta olisi helppo, sillä Vasemmistoliitto on henkilökohtaisessa puoluemittarissa hätistellyt Vihreitä koko ajan. Toistaiseksi en kuitenkaan ole loikkaamassa. Sen sijaan tämän kevään tapahtumat saattavat etäännyttää minua puoluepolitiikasta ylipäätään, vaikka en ole ihan varma, onko sekään tarkoitukseni mukaista.

En hylkää Vihreitä, koska se on edelleen vähiten huono vaihtoehto, ja demokraattisessa järjestelmässä se on parasta, mihin puolue pystyy. Vihreät ovat puolustautuneet toteamalla, että oppositiopuolueet olisivat hallituksessa toimineet samalla tavalla. Hallitusohjelma on väistämättä kompromissi, jossa yksi puolue ei voi saada kaikkia tavoitteitaan läpi. Toisaalta luulen myös, että Vasemmistoliitolla olisi ollut paljon suurempi kynnys olla ylipäätään mukana porvarihallituksessa. Tätä painostajat toivoisivat myös Vihreiltä, nimittäin eroamista hallituksesta. Siten porvarihallitus olisi hölmöilyistään yksin vastuussa, eikä Vihreät tahraisi takkiaan. Tässä on kuitenkin kääntöpuoli, jonka Oras Tynkkynen ilmaisi blogissaan ja siellä käydyssä keskustelussa mielestäni varsin hyvin ilmaisee. Vihreät ovat saaneet hallituksessa asioitaan läpi. Keskusta ja Kokoomuskin ovat joutuneet taipumaan kompromisseihin. Lisäksi, useimmat Vihreiden intressit ja mielipiteet ovat hallituksessa vähemmistössä.

Vihreitä voi syyttää kaksinaamaisuudesta ja välistä vetämisestä, mutta minusta olisi parempi harrastaa metakritiikkiä koko Suomen poliittista järjestelmää kohtaan. Onko esimerkiksi hallitus-oppositio -jako mielekäs? Nykyisessä järjestelmässä käsitys, että kansanedustajat äänestävät parhaan tietämyksensä ja oman tuntonsa mukaan on kuitenkin väärässä. Entä olisiko suoralle demokratialle syytä antaa enemmän tilaa ja miten se tehtäisiin? Suora demokratia puolestaan nostattaa kysymyksiä siitä, miten selvillä ”kansa” on asioista, onko nykyinen kansalaiskeskustelu riittävän laajaa ja millaisia keinoja esimerkiksi suurpääomalla on manipuloida ”kansaa” verrattuna ammattipoliitikkoihin.

Voisiko joku yhteiskuntafilosofi tai politiikantutkija kertoa, millainen järjestelmä olisi oikeudenmukainen ja tuottaisi eniten onnellisuutta?