Avainsana-arkisto: Hannah Arendt

Tekniikan filosofiasta: José Ortega y Gasset

Tekniikan filosofia on minulle yksi pitkäaikaisista ajattelun pohjavirtauksista ja kiinnekohdista, johon tekee mieli palata toistuvasti, tavalla tai toisella, pinnallisemmin tai syvällisemmin. Filosofia ei tässä(kään) asiassa tule kovin hyvin toimeen ilman empiiristä tutkimusta, ja tekniikan osalta paljon kiinnostavaa tutkimusta on tehty ainakin historiassa, sosiologiassa, taloustieteessä sekä viime aikoina monitieteisessä tieteen- ja teknologiantutkimuksessa. Riippuvuussuhde on tietenkin kaksisuuntainen: myös empiirinen tutkimus tarvitsee tuekseen punnittuja filosofisia kehitelmiä.

Niin & näin on julkaissut vuonna 2006 espanjalaisen filosofin José Ortega y Gassetin luentosarjaan perustuvan lyhyen ja esseemäisen teoksen Ajatuksia tekniikasta (luennot alunperin 1933, artikkelimuodossa 1935, kirjana 1939). Takakannessa sitä kehutaan ensimmäiseksi kattavaksi filosofiseksi esitykseksi siitä, mitä tekniikka on. Käyn läpi tässä joitain kirjassa esitettyjä ajatuksia muistiinpanon kaltaisesti. Ehkä tämä jalostuu joskus vielä pidemmällekin.

***

Tekniikan alkulähteenä ovat ihmisen perustarpeet: tulla ravituksi ja pysyä tarpeeksi loitolla kylmyydestä ja muista yksilön elämän jatkumista uhkaavista tekijöistä. Ihmisen tapa huolehtia perustarpeista on olennaisesti luovempi kuin muun eläinkunnan. Ortega y Gasset tekee kategorisen erottelun ihmisen ja eläimen välillä niin, että ihminen kykenee luovasti muokkaamaan olosuhteitaan tyydyttääkseen tarpeensa, kun taas eläimen osa on tyytyä olosuhteisiin sellaisina kuin ne ovat. Eläin tyydyttää perustarpeensa vain välittömillä toimilla, kuten ravinnon hankkimisella, mutta ihminen toimii mieluummin suunnitelmallisesti ja välillisesti minimoidakseen välittömään tyydyttämiseen liittyvät puhteet. Oikeastaan eläimen elämä koostuu perustarpeiden välittömästä tyydyttämisestä ja tyytyväisenä olemisesta. Ihminen haluaa hoitaa perustarpeensa vähällä vaivalla päästäkseen muiden puuhien pariin, jotka hänelle ovat tärkeämpiä ja mielekkäämpiä.

Tarpeen tyydyttäminen tuntuu ihmisestä (mutta ei eläimestä) ikävältä välttämättömyydeltä. Ortega y Gasset päättelee, että elämisen jatkaminen sinänsä ei ole ihmisille perustavin tavoite, vaan sekin on alisteinen elämiselle hyvin, hyvinvoinnille. Kun hyvinvoinnille ei ole tarpeeksi edellytyksiä, ihminen kieltäytyy myös perustarpeiden tyydyttämisestä, pelkästä eloonjäännistä. Hyvinvoinnin edellytykset ovat toki subjektiivisempia, liikkuvaisempia ja historiallisempia kuin pelkän eloonjäännin. (Tässä olisi muuten kiinnostava linkki Erik Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksien erittelyyn, ks esim. tämä lyhyt esittely).

Vaivannäkö vaivannäön välttämiseksi eli olosuhteiden muuttamiseen tähtäävät toiminnot muodostavat tekniikan, ja samalla ne tuottavat ikään kuin luonnon päälle rakentuvan, ihmisestä riippuvan superluonnon. Tässä mielessä ihmisyys alkaa Ortega y Gassetin mukaan samasta kohtaa kuin tekniikka (s. 39). Hän kirjoittaa: ”Asiat selkenevät, kun huomaamme tapahtumille kaksi eri tarkoitusperää. Yksi ylläpitää orgaanista elämää, luonnossa selviytymistä, sopeuttamalla eliön ympäristöönsä; toinen edesauttaa hyvää elämää, hyvinvointia, mukauttamalla ympäristön yksilön tahtoon.” (s. 21)

Nähdäkseni tämä erottelu on hyvin läheistä sukua Hannah Arendtin työn (labour) ja valmistamisen (work) väliselle analyyttiselle erottelulle. Arendtille labour on elämää ja jatkuvuutta ylläpitävää, perustarpeista huolehtivaa työtä, kun taas work on luovaa ja projektiluontoista. Selviytymiseen tähtäävää työtä tekevää ihmistä Arendt kutsuu nimellä animal laborans korostaakseen, että nämä aktiviteetit ovat kaikille eläimille yhteisiä. Valmistava ihminen, homo faber, taas luo ympärilleen maailman samaan tapaan kuin Ortega y Gassetin ihminen tuottaa ympärilleen teknisen superluonnon.

Ortega y Gassetin ihminen on ennen kaikkea homo faber, jolle välttämättömyyksistä huolehtiminen on ahdistavaa ja tärkeämpää on ”elämän projektin” läpivieminen. Hän jopa sanoo, että alkukantainen ihminen ei ole juuri lainkaan ihminen vaan lähes puhtaasti pelkkä eläin. (s. 64) Ihmisen olemisessa ei ole kyse siitä, mitä hän jo on, vaan siitä, mitä hän tavoittelee. ”Tässä mielessä ihminen ei ole olio, vaan pyrkimys olla sitä tai tätä.” (s. 34) ”Ihminen on tahtoen tai tahtomattaan itsensä tekele, itse itsensä luomus. Tuo ilmaus on varsin osuva. Se painottaa, että ihmisen olemuksen juuret pakottavat hänet teknikoksi. […] Inhimillinen elämä on lyhyesti sanottuna tuotantoa.” (s. 38)

***

Tekniikka eri aikakausina ja eri yhteiskunnissa vaihtelee sen mukaan, minkälaisia ihanteita ja tavoiteltavia ihmistyyppejä, elämän projekteja, on ollut olemassa. Ortega y Gasset käyttää esimerkkinään intialaista bodhisattvaa ja englantilaista gentlemania. Bodhisattvan tekniika on sielun tekniikkaa ja siihen liittyvä projekti on mielen sisäinen. Gentlemanille taas on ominaista, että hän suhtautuu aineelliseen todellisuuteen myös eloonjääntikamppailunsa yhteydessä kuin leikkiin tai peliin. (s. 51) Näin ”pelkkä eloonjäänti” kolonialisoidaan ”hyvinvoinnin” toimesta, alistetaan se keksittyjen sääntöjen alaiseksi. Gentleman ei hyväksy vilppiä, koska se on pelin hengen vastaista. (s. 45-55)

***

Nykyihminen on täysin riippuvainen superluonnosta, sen hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen ei varsinaisesti ole valintakysymys. Jos nykyaikaisen yhteiskunnan tekninen perusta ajautuu kriisiin, miljoonat ihmiset joutuvat kärsimään. (s. 74) Vaikka superluonto on ihmisestä syntynyt, se ei ole ihmisen hallinnassa. Arkielämässä tuo superluonto vaikuttaa niin itsestäänselvältä, että sen on helppo ajatella olevan annettu samalla tavalla kuin luonnon antimet ovat keräilijä-metsästäjille annettuja. On helppo ajatella, että perustarpeiden tyydyttämiseen  tähtäävät toimet (kuten ravinnon hankinta) on peruuttamattomasti sysätty marginaaliin. Tällainen ajattelu on vaarallista ja valheellista. (s. 25-26)

***

Tekniikan historiaa on Ortega y Gassetin mukaan mielekkäintä jäsentää ihmisen tekniikkasuhteen muutoksien mukaan, ei niinkään joidenkin yksittäisten keksintöjen mukaan. Tällä periaatteella tekniikan historia on jaettavissa kolmeen päävaiheeseen: sattuman tekniikka, käsityöläisen tekniikka ja teknikon tekniikka. (s. 63-64) Ensimmäisessä vaiheessa keksiminen on satunnaista ja näyttää tulevan pikemminkin luonnolta annettuna kuin ihmisestä. Tästä syystä keksintöihin liittyy samankaltaista taianomaisuutta kuin selittämättömiin luonnonilmiöihinkin.

Käsityöläisten tekniikan aikakautta luonnehtii se, että teknisiin toimintoihin on muodostunut erikoistunut ihmisjoukko, käsityöläiset. Teknisten toimintojen ajatellaan liittyvän olemuksellisesti niitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän pysyviin kykyihinsä. Tästä syystä antiikin kreikassa tekniikka ja taito merkitsevät samaa (tekhne). Taidon siirtyminen mestarilta kisällille on perinteellistä, eikä käsityöläisen tekniikassa ole siksi juuri sijaa innovoinnille.

Käsityöläisten tekniikasta siirrytään teknikkojen tai insinöörien tekniikkaan viimeistään silloin kun ensimmäiset koneet syntyvät. Työkalu on ihmisen jatke, mutta kone on jo ennemminkin ihmisen käskijä. (s. 70) Teknikon ja työläisen tehtävät ovat erillisiä. Edellinen on toimintasuunnitelman tai toimintaperiaatteen kehittämistä, toinen on sen toteuttamista. Käsityöläisessä nämä aspektit ovat saumattomasti yhdessä, mutta kolmannessa vaiheessa ne erottuvat. Kolmannessa vaiheessa ihminen tulee myös tietoiseksi teknisistä kyvyistään, jotka ylittävät hänen luonnolliset kykynsä.

Kykyjen ei ajatella olevan ole yksilöllisiä, kuten käsityöläisen tekniikassa, vaan periaatteessa universaaleja ja rajattomia. ”Jos ajattelemme jotain yliampuvaa, täysin kuvitteellista asiaa – sanotaan nyt vaikka matkaa tähtiin – yllätymme sen toteutuessa. Kuka tietää, vaikka jo huomisen aamulehdessä olisi uutinen, että on keksitty keino voittaa gravitaatio ja ampua raketti kuuhun. Yritän sanoa, että nykyihmistä salaa kauhistuttaa oma rajoittamattomuutensa. Se voi olla toinen syy, miksi nykyihminen ei tunne itseään. Sillä itsensä havaitseminen kykeneväksi olemaan periaatteessa mitä tahansa tekee hänelle yhä vaikeammaksi tuntea itsensä.” Kuvaavaa on, että Arendtin Vita ctiva alkaa siitä, kuinka avaruuslennot ovat periaatteessa irrottaneet ihmisen kategorisesta riippuvuudesta maapalloon.

Siirtyminen teknikon tekniikkaan tarkoitti muutosta ”teknisyydessä”. Samaan aikaan tieteessä syntyi galileilainen, analyyttinen menetelmä, jossa ongelmat jaetaan osatekijöihinsä tavalla, joka aristoteeliselle tieteilijälle olisi vieras. Uuden tieteen ja tekniikan liitto on menetelmän samuutta.

***

Esseensä loppulauseessa kirjoittaja haaveilee idän sielun tekniikan ja lännen tekniikan liitosta.

Hannah Arendt ja suorittamisen pakko

Tämä ei ole ihan samanlainen opiskelublogimerkintä kuin jotkut aiemmat. Kirjoittaisin mielelläni Arendtista enemmänkin, mutta syy siihen, etten kirjoita, löytyy tämän tekstin toisesta teemasta, eli kiireestä ja kiireahdistuksesta. Jos siis jatkat lukemista, varaudu avautumiseen tekstin loppupuolella.

Sain juuri päätökseen luku-urakan, joka piti sisällään Hannah Arendtin mainion teoksen Vita activa. Suoritusnäkökulmasta kirja lokeroituu yhteiskuntafilosofian aineopintokurssiin, mutta pelkkää yhteiskuntafilosofiaa se ei todellakaan ole. On helppo uskoa sellaisen ihmisen argumentointiin, joka jatkuvasti osoittaa suunnattoman sivistyneisyytensä, filosofian ja länsimaisen kulttuurin historian tuntemuksensa sekä ilmeisen kielitaitonsa. En liene kuitenkaan yksin tuumaillessani, että Vita activan ansiot eivät lopu siihen. Se erottelee omaperäisellä tavalla ja antiikin järjestelmien esittelyn kautta poliittisen, sosiaalisen, yksityisen ja intiimin alueet. Se kommentoi vakuuttavasti Marxin tuotantoa (Arendtin mukaan suuri osa Marxin ajatuksista eivät olleet varsinaisesti kovin radikaaleja, vaan ne tiivistivät uudelle ajalle jo valmiiksi tyypillisiä ajatustapoja), erotellen muun muassa painokkaasti toisistaan työn (labor), joka keskittyy elämän välttämättömien prosessien ylläpitämiseen, ja valmistamisen (work), jonka seurauksena ihmiset tuottavat esineitä ja samalla tuottavat itselleen maailman. Viimeisessä kappaleessa Arendt jäljittää noita uudelle ajalle ominaisia ajatustapoja, niiden edeltäjiä ja mahdollisia syitä niiden syntyyn.

Englanninkielisen otsikkonsa The Human Condition mukaisesti kirja kartoittaa myös ihmisenä olemisen ehtoja fenomenologisesti. Mitä tarkoittaa olla syntyvä, maapallolla elävä ja kuoleva olento? Arendtin mukaan ensisijaisen tärkeä, joskin usein taka-alalle jäävä seikka on, että ihminen elää aina maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Muut ihmiset ja heidän tekemänsä maailma on siis keskeinen ihmisenä olemisen ehto.

Vita activa on (ainakin tämäntasoiselle filosofian opiskelijalle) niin monipuolinen ja avartava, että lukisin hyvin mielelläni sen herättämää keskustelua, varsinkin yhteiskuntatieteissä. Opintojeni aikana nimi on mainittu muutamaan kertaan, mutta tarkempaa esittelyä kommentoinnin kanssa ei ole ollut. Tästä päästäänkin siihen, miksi en luultavasti ainakaan pitkään aikaa tule tuohon kirjan herättämään keskusteluun tutustumaan.

Otsikossa lukee suorittamisen pakko. Tämä voi näyttää opiskelijan ainaiselta valitukselta yliopisto-opiskelun vaikeudesta (se voi jopa ihan hyvin olla sitä), mutta Vita activan tapaisia kirjoja lukiessa tulee sellainen olo, että tekisi mieli lukemisen ohessa hankkia edes pieni ripaus sitä samaa sivistystä, jonka Arendt tuntuu omaavan. Kirja tekee siinä toki oman osansa, mutta enempäänkin olisi mielenkiintoa ja ehkä jopa tarvetta, jos mielii ymmärtää mitä kirjoittaja todella on tarkoittanut tai mitä hän haluaa viestiä. Miksi en siis ottaisi itse selvää? Voisin kyllä, mutta toisaalta en voi sanoa yliopisto-opiskeluun liittyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin kannustavan siihen. Olen jopa pelottavan hyvin sisäistänyt sen ajatuksen, että on syytä valmistua viidessä vuodessa maisteriksi. Yksi ylimääräinen vuosi matematiikan pääaineopiskelijana vain lisää synnin painoa.

Olen varsin tehokkaasti keskittänyt omat sivistymishankkeeni opetussuunnitelmien mukaisiin kursseihin, mutta usein jälkeenpäin kurssit ovat omalta osaltani tuntuneet todellakin enemmän suorituksilta kuin sivistymishankkeilta. Ehkä jotain sivistymistäkin on siinä sivussa tapahtunut. Onko tämä pelkkää turhaa valitusta? Kenellä muka on asiat paremmin? Kenellä on koskaan ollutkaan (jos ei huomioida kreikkalaisen poliksen vapaita miehiä)? Valittaminen ja stoalainen elämänasenne eivät sovi yhteen. Siksi olenkin valikoiva stoalainen, ja viime aikoina olen kokenut siihenkin vähemmän vetoa kuin aiemmin. Johdonmukaista stoalaista yhteiskuntaa ei voi olla, sillä loppuun asti viety stoalainen asenne johtaa väistämättä politiikasta (ja yhteiskunnasta ylipäätään) kieltäytymiseen.

Juuri tällä hetkellä suorittamisen pakko aiheuttaa minulle ahdistusta siksi, että – kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi – viime lauantaina oli mainio nauhoitussessio. Minun pitäisi tehdä musiikkia tai edes osallistua jotenkin sen tekemiseen. Ja kehnon soittotaidon korvikkeeksi tarvitsisin kunnon annoksen mielikuvitusta. Kehno soittotaito ei ehkä myöskään ole asettunut yhtä paljon kaavojen vangiksi kuin kehittynyt ja saattaisi siksi olla jopa voimavara. Mutta mielikuvitus vaatii ajatuksien uhraamista ja se taas vaatii aikaa. Jota ei tenttikiireiltä ole. Pakkovalinnan edessä valitsen elämässäni ensisijaista asiaa, eli opiskelua, tukevan aktiviteetin. Ongelma ei ole siinäkään, että opiskelujen välissä ei löytyisi tuntia tai paria musiikin harrastamiseen, vaan siinä, että tunnissa tai parissa ei vaan kehity sitä mielikuvitusta, jota musisointiin tarvitsisin.

Ehkä menen eteenpäin sillä protestanttisen työetiikan mukaisella illuusiolla, että joskus myöhemmin kaikki on paremmin ja helpompaa. Tämä myöhemmin on tässä tapauksessa ensi tiistain jälkeen, kun yhteiskuntafilosofian tentti on ohi. Ja siihen mennessä pitäisi vielä imaista yksi Oikeudenmukaisuusteoria