Avainsana-arkisto: häpeä

Kuvitellut yhteisöt ja häpeä (Tunteiden sosiologia 6.3.)

Tunteet ovat pohjimmiltaan henkilökohtaisia, mutta niiden kokemiseen ja esittämiseen liittyy kollektiivisesti säädeltyjä tapoja. Luennon aiheena oli se, voisiko sitten jollain kollektiivilla sinänsä olla tunteita, lähinnä häpeää. Näkökulmaan johdattelijana toimi filosofi Sara Ahmed ja esimerkkitapauksena Australian ”stolen generations” -ilmiö ja siihen reaktiona syntyneet ”Sorry Bookit”, jossa ihmiset ilmaisevat pahoittelunsa traagisista tapahtumista.

Pohdimme luennolla, onko se mielekästä että myös ulkomaalaiset kirjoittavat näihin kirjoihin, vaikka eivät ole missään tekemisissä tapahtumien kanssa. Mielekkyyttä puolustaa se, että suuri osa australialaisistakaan ei ole suoranaisesti ollut osallisina lasten pois viemisissä. He eivät ehkä toimikaan niinkään yksityishenkilöinä kuin nimenomaan Australian kansalaisina, kollektiivina. He haluavat ilmaista tuntevansa kollektiivista syyllisyyttä. Tässä tietenkin tullaan kysymykseen kuvitelluista yhteisöistä ja siitä, ettei reaalisesti ole olemassa mitään ”australialaisten kollektiivia”. Ihmiset kuitenkin kokevat olevansa sen osana, jolloin se on hyvinkin merkittävä tekijä heidän elämässään. Kollektiivi on olemassa konstruktiona.

Stolen Generations -ilmiön voi nähdä samalla jatkumolla muun kolonialismin ja imperialismin kanssa. Siinä mielessä kyseessä on itse asiassa koko länsimaisen kulttuurin kollektiivinen syyllisyys (tai häpeä näkökulmasta riippuen) samalla tavalla kuin vaikkapa orjakauppa. Kyseessä on pitkä toiseuttamisen, eksotisoinnin ja alistamisen perinne, jota länsimaat ovat harjoittaneet ympäri maailmaa. Riippuen siitä, miten pitkälle historiaan haluamme ulottaa oman osallisuutemme tässä länsimaisessa perinteessä, voimme miettiä pitäisikö meidän olla osallisia kollektiivisesta syyllisyydestä.

Kollektiivisissa tunteissa on toki aina kyse rajanvedoista, samaistumisista ja ulossulkemisista. Kuten Ahmedkin sanoi, niissä operoidaan käsitteillä kuten ”me” ja ”muut”. Jokaisessa kollektiivissa, kuvitellussa yhteisössä tapahtuu näitä prosesseja. Kollektiivisessa häpeässä/syyllisyydessä olennaista on, että muut näkevät meidän surkean tilamme tai surkeat tekomme. Kollektiivinkaan moraaliset tunteet eivät ole mahdollisia tyhjiössä, jos ympärillä ei ole muita kollektiiveja.

Häpeä ja syyllisyys (Tunteiden sosiologia 28.2.)

Omatunto, superego, Jumalan ääni. Ihmisen sisäisille moraalisille tunteille on monta nimitystä. Ne ovat seurausta yhteisön normeja rikkovasta toiminnasta, mutta kuitenkin ensisijainen toimija on yksilö itse. Häpeä ja syyllisyys eivät siis ole reaktio yhteisön paheksuntaan, vaan ne ovat yksilön oman tiedostamisen tulosta. ”Olen tehnyt väärin.” Michel Foucault varmaankin kutsuisi tätä sisäistetyksi vallaksi: yhteisön ei tarvitse kohdistaa sanktiojärjestelmäänsä rikkovaan yksilöön, koska tämä tekee sen itse moraalisten tunteiden kautta. Normien rikkomisen lisäksi moraaliset tunteet liittyvät itsekontrollin menettämiseen, josta yksilöä ei varsinaisesti voida pitää vastuussa. Hämillisyys (eng. embarrassment) on näihin tilanteisiin liittyvä tunne.

Häpeä ja syyllisyys ovat arkikielessä usein lähes synonyymejä, mutta niillä on myös selkeä analyyttinen ero. Molemmat ovat seurausta normeja rikkovasta toiminnasta (tai siitä että yksilö kokee rikkoneensa normeja), mutta häpeässä negatiivinen arvio kohdistuu koko minuuteen, omaan arvoon, kun syyllisyyttä koetaan ennen kaikkea yksittäisestä teosta. Kiinnostavaa on se, että syyllisyydestä seuraa useammin katumusta ja pyrkimystä muokata omaa käytöstään normienmukaiseen toimintaan. Häpeästä sen sijaan seuraa helposti teon kieltämistä ja vaikenemista. Häpeää kokeva ihminen siirtää helposti vastuun väärästä toiminnasta muille ihmisille tai olosuhteille, koska ei koe voivansa vaikuttaa itseensä. Näin häpeä on vahingollisempaa kuin syyllisyys niin yksilölle itselleen kuin yhteisöllekin.

Raamatun syntiinlankeemus on länsimaisessa kulttuurissa yksi keskeisimmistä moraalia käsittelevistä tarinoista. Kristityt ovatkin nähdäkseni käyneet pitkään kamppailua siitä, tulisiko kielletyn puun hedelmän syömisestä tuntea häpeää vai syyllisyyttä. Jumalan tahto on tässä yhteydessä syytä nähdä ”yhteisön normeina”, joita rikottiin. Onko hedelmän syöminen seurausta ihmisen luonnollisesta taipumuksesta pahaan, toisin sanoen onko Jumala luonut ihmisestä pahan? Vai tulisiko kristityn tuntea vain yli historian ulottuvaa syyllisyyttä pahasta teosta, joka on seurausta vapaasta tahdosta? Tavallaan vastaus tähän kysymykseen vaikuttaa koko kristikunnan moraaliseen virittyneisyyteen, ja siihen, millä ehdoilla on lupa odottaa pelastuvansa.

Toisaalta luennollakin mainittiin, että häpeä ja syyllisyys eivät ole välttämättä ikuisia ratkaisuja johonkin tiettyyn ongelmaan, vaan toisesta voidaan liukua toiseen. Kristittykin voi tuntea aluksi itsensä pahaksi syntiä tehtyään, mutta myöhemmin jalostaa siitä syyllisyyttä ja katumusta. Toisaalta hän voi aluksi olla katuvainen, mutta myöhemmin masentua ja kuitata tapahtuman omalla luontaisella heikkoudellaan.

Kiinnostavaa on myös se, miten eri kulttuureissa koetaan moraalisia tunteita eri tavoilla. Keskeinen vastakkainasettelu tässä lienee länsimainen individualismi ja aasialainen kollektivismi, vaikka nämä toki ovat karkeita yleistyksiä. Yhteisöön suuntautuneissa kulttuureissa häpeä on keskeisempi tunne kuin yksilöön suuntautuneissa, ja häpeän ilmaiseminen on myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Häpeän vaikutus yksilölle on väistämättä erilainen tällaisessa kulttuurissa, eikä se siis tarkoita samaa katkeroitumista ja kuoreen vetäytymistä kuin länsimaissa.

Tämä tuli ilmi mm. luennolla esitellyssä Breugelmansin ja Poortingan tutkimuksessa, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden tunteet sinänsä näyttävät universaaleilta, mutta ihmisten suhde niihin on täysin erilainen. Tulosten perusteellä näyttää siltä, että ei-länsimaisissa kulttuureissa häpeä ja syyllisyys ovat länsimaihin verrattuna siinä mielessä päinvastoin, että negatiivinen itsearvio liittyy juuri syyllisyyteen, rakentava häpeään. Hieman epäselväksi minulle lopulta jäi, mikä osa näistä tunteista on universaalia, mikä puolestaan kulttuurisidonnaista.

Kuitenkin tietyllä tavalla tämän kulttuurieron voisi mieltää liittyvän vapaan tahdon ajatukseen. Kulttuurissa, jossa ihmisellä ajatellaan olevan vapaa tahto, on luontevaa, että moraalinen tunne kohdistuu yksittäiseen tekoon. Tällöin virheistä voi oppia ja tulla lopulta täysivaltaisemmaksi yhteisön jäseneksi. Kohtaloon tai muuhun determinoivaan voimaan uskovassa kulttuurissa on hyväksyttävämpää tunnustaa oma heikkoutensa häpeällä.

Abu Ghraib: sivistys ja barbaria, kidutuksen spektaakkeli (9.1.)

En valitettavasti päässyt Media ja nykyajattelu -kurssin ensimmäiselle tapaamiselle, mutta oheismateriaalit herättävät ajatuksia ihan yhtä lailla. Tämä kirjoitus pohjaa siis niihin.

Abu Ghraibin kaupunki Irakissa on saanut osakseen paljon negatiivista huomiota. Siellä sijaitsi Saddam Husseinin valtakaudella vankila, jossa kidutettiin toisinajattelijoita. Yhdysvaltojen johtama koalitio käytti samaa vankilaa omiin kidutustarkoituksiinsa miehitettyään Irakin vuonna 2003. Suuren yleisön tietoisuuteen nousi kuvia, joissa irakilaisia nöyryytetään seksuaalisesti provokatiivisissa asennoissa, joihin heidät on pakotettu.

Skandaali nostaa esille ”lännen” ja ”muun maailman” (sosiaalisina konstruktioina) välisen erottelun. Kautta historian länsimaisten suurvaltojen yleiseen ajatteluun on kuulunut jako sivistyneisiin ja barbaarisiin ihmisiin, oli se sitten epäluulon ja tietämättömyyden tai tietoisen identiteettipolitiikan tulosta. Sosiologi Norbert Elias kuvasi länsimaiden historiaa sivilisaatioprosessina, jossa etiketti ja itsekontrolli jatkuvasti lisääntyvät. Tämä aatelistosta muihin sosiaaliryhmiin levinnyt ”sivistys” tarkoitti pidättäytymistä julkisesta seksuaalisuuden esittämisestä ja ruumiillisuudesta ylipäätään, tarkkaa hygieniaa ja ”likaisuuden” välttämistä. Likaisuuden voi tässä tapauksessa käsittää Mary Douglasin tavoin jonain, joka on väärässä paikassa tai joka ei sovi kulttuurin jäsentämiin kategorioihin. (Ks. Saaristo & Jokinen 2005, 136, 171.)

Stuart Hall esittää, että kulttuurinen identiteetti vaatii aina myös jonkun ulkoryhmän. Länsimaissa tämä on tarkoittanut pitkälti muuta maailmaa. ”Länsi” ei ole maantieteellinen kategoria, vaan historiallinen ja kulttuurinen (Hall 1999, 77-84). Viime aikoina ulkoryhmäksi on muodostunut yhä selkeämmin islamilainen maailma, ja Abu Ghraibin tapahtumat voidaan nähdä osana tätä erottelua. 1960-luvulta alkaen länsimaissa on tapahtunut niin kutsuttu seksuaalinen vallankumous, minkä seurauksena länsimaat eivät suinkaan ole alkaneet pitää itseään sivistymättömämpinä kuin aiemmin. Sen sijaan käsitekset sivistyksestä ja barbariasta ovat kääntyneet. Sivistyneessä valtiossa seksuaalisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

Süreyya Evren esittää, että Yhdysvallat halusi käyttää juuri islamilaisten varautuneempaa suhtautumista seksuaalisuuteen ja homouteen hyväkseen kuulusteluissa. Vangit pakotettiin asentoihin ja akteihin, jotka heille olivat vastenmielisiä jo sellaisenaan. Pakottaminen tietysti toi osansa nöyryytyksestä, ja erityisesti se, että tilanteet myös kuvattiin. Sen lisäksi, että vankeja nöyryytettiin yksityishenkilöinä, koko islamilaista kulttuuria nöyryytettiin esittämällä se primitiivisenä, suvaitsemattomana ja ahdasmielisenä. Evrenin mukaan tällainen nöyryyttäminen ei sinänsä ole uutta Yhdysvaltojen interventioissa ympäri maailmaa. Uutta sen sijaan oli se, että kuvia levisi uutisten ja internetin välityksellä valtavia määriä ihmisten nähtäville. Näin koko Abu Ghraib -skandaalista muodostui länsimainen spektaakkeli. Spektaakkeliluonne näkyy myös siinä, että fyysisesti käytetyt kidutusmuodot eivät suinkaan olleet pahimpia mahdollisia. Kidutuskeinona Abu Ghraibin valokuvat ovat lähempänä keskiaikaista jalkapuuta: ne satuttavat vain kohteensa kunniaa.

Stoalaisen ja buddhalaisen filosofian jäänteitä on ympäri maailmaa sen verran, että on yleensä kulttuurisesti arvostettavaa kyetä vastustamaan kipua tai vastoinkäymisiä elämässä. Näihin vastoinkäymisiin ei kuitenkaan kuulu häpeä. Ihmiset, jotka ovat hyviä tulemaan toimeen häpeän kanssa ovat sosiopaatteja, joille yhteisön normit eivät merkitse mitään. Sosiologisissa tarkasteluissa häpeää on pidetty yhteiskunnan kiinteyttä ylläpitävänä voimana (ks. esim. Turner & Sets). Mikä siis olisi pahempaa kidutusta kuin julkinen häpeä?

Lähteet:

Evren, Süreyya: Abu Ghraib: the spectacle of torture

Wikipedia (en): Abu Ghraib prison, Norbert Elias, Mary Douglas, Stuart Hall, Süreyya Evren

Hall, Stuart (1999): Identiteetti. Tampere, Vastapaino.

Saaristo, Kimmo & Jokinen, Kimmo (2005): Sosiologia. Helsinki, WSOY.

Turner, Jonathan & Sets, Jan (2005): The Sociology of Emotions. Cambridge, Cambridge University Press.