Avainsana-arkisto: perussuomalaiset

Halla-aho ja poliittinen keskustelukulttuuri

6 vastausta

Teemaa on aiemmin kommentoitu muun muassa täällä, täällä ja täällä, mutta asetelma on hyvä palauttaa mieliin, kun ilmiö taas tänään on julkisen ihmettelyn aiheena.

Halla-aho on uuden ajan poliitikko. Hänen tapansa tehdä politiikkaa on sarkastinen ja provokatiivinen kommentointi, mikä on epäilemättä monien mielestä kiinnostavampaa kuin perinteisempi, suorasanainen argumentointi. En ihmettele ollenkaan, että kannattajien mielestä Halla-aho on ylivertainen. Käsillä olevan esimerkin lyhyt historia on seuraava. Perussuomalaisista piirretään pilakuva Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Perussuomalaiset pitävät sitä epäreiluna ja kantelevat Julkisen sanan neuvostoon. (Alaviitteenä sanottakoon, että tämänhetkisessä kitkerässä keskustelukulttuurissa kunnianloukkaus- ja vihapuhesyytöksiä pidetään oikeutettuina sen mukaan, kuka syytettynä kulloinkin on. Yhteisymmärrystä ei ole siitä, mikä on lakien tai hyvien tapojen mukaista, eikä varsinkaan siitä, mitkä asiat kuuluvat lain piiriin ja mitkä hyvien tapojen.) Halla-aho sen sijaan kommentoi sarkastisesti: ”Poistun istuntotauolle nyt. Toivotan kaikille valkoihoisille heteroille hyvää joulua. Teille muille: paskaa joulua!” Iltalehti pitää tätä uutisoimisen arvoisena, minkä jälkeen sosiaalisessa mediassa jotkut kauhistelevat Halla-ahoa ja toiset kauhistelevat huumorintajuttomuutta. Tilanne tuntuu tutulta, vastaava on toistunut Halla-ahon kohdalla aiemminkin.

Huumori on siinä mielessä poliitikolle turvallinen väline, että viesti, joka sillä halutaan välittää, on piilossa. ”Huumorintajuiset” sen tajuavat ja heille viesti on tarkoitettukin. ”Kauhistelijoilla” sen sijaan ei ole paljoa eväitä kyseenalaistaa tuota viestiä tai esittää vasta-argumentteja. Yrityksissä ottaa sanoma kiinni ja tarkastelun alle on jatkuva vaara luiskahtaa huumorintajuttoman kauhistelun puolelle. Keskustelua itse asiasta ei pääse syntymään. Poliittista huumoria on ollut maailman sivu, ja se on sinänsä tervehdyttävä ilmiö. Erityistä on se, että Halla-aho itse poliitikkona käyttää sitä niin ahkerasti, sekä huumorin käyttötapa.

Julkisten lausuntojen tulkinnanvaraisuus aiheuttaa samalla tilanteen, jossa Halla-ahon seuraajakunnassa on laaja kirjo erilaisia tulkintoja hänen lausunnoistaan ja samalla hänen poliittisesta profiilistaan. Paskan joulun toivottaminen voi lämmittää samaan aikaan kurtistelevaan ja vakavamieliseen politiikkaan kyllästynyttä hipsteriä, jonka mielestä politiikassa on vihdoin jotain kiinnostavaa, sekä ihan oikeaa konservatiivia/rasistia/homofoobikkoa/sovinistia, jolle on voimaannuttavaa, kun hänen kriitikkonsa asetetaan naurunalaiseksi. Tästä on myös kyse, kun Halla-ahoa vaaditaan sanoutumaan irti loukkaavista tai idioottimaisista kannattajistaan, eikä hän pidä itseään heidän toilailuistaan vastuullisena. Hän on tavallaan oikeassa, mutta samalla jää avoimeksi, mitkä kannattajiensa lausunnoista hän olisi valmis allekirjoittamaan. Yhtäällä on Halla-ahon humoristiset kommentit, jotka vetoavat seuraajiin niiden poliittisten implikaatioiden vuoksi, toisaalla on kauhistelijoille selittelemään joutuva Halla-aho, joka korostaa, ettei ole tosissaan. Mitä enemmän julkisuudessa on halla-aholaista huumoria ja kaikenlaista väärinymmärrystä ja kauhistelua, sitä vähemmän näkyy sitä Halla-ahoa, joka olisi tarkoitus ottaa tosissaan, joka esittäisi väitteitä ja puolustaisi niitä kritiikkiä vastaan. Sitä vähemmän Halla-ahon edustamista asioista käydään asiallista keskustelua.

Kehotukseni Halla-aholle lienee tylsä hänen huumorinsa ystäville: Sano asiasi suoraan ja varmista, että viesti tulee mahdollisimman hyvin ymmärretyksi (vältä siis monimielisyyksiä ja humoristisia vihjailuja). Kuuntele tarkasti asiallisia kommentteja ja esitä tarvittaessa lisäperusteluja. Yritä pitää keskustelu substanssissa, älä johdata sitä esimerkiksi sananvapauskeskusteluksi, jos sananvapauttasi ei loukata. Eri mieltä oleminen ei ole sananvapauden loukkaamista. Sitä ei ole itse asiassa myöskään moralisointi poliittisesta epäkorrektiudesta. Poliittisen korrektiuden merkityksestä ja sisällöstä voit keskustella jossain erikseen, mutta asiasi ei etene, ellei keskustelu pysy substanssissa.

Toisaalta, mitä enemmän Halla-ahoa ymmärretään väärin, sitä enemmän hänellä on myös kannattajia, joiden kanssa hän ei itse ole samaa mieltä. Poliittisen viestin kirkastaminen ei ehkä sittenkään ole uran kannalta fiksua.

Sosiologia 1965: Poliittisen järjestelmän legitimiteetistä ja karismaattisista johtajista

3 vastausta

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Politiikan sosiologiasta on tunnettua, miten poliittisesti epävakaat maat yleensä ovat sellaisia, joissa suuria ryhmiä on pidetty poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella senkin jälkeen, kun ryhmät ovat kehittyneet poliittisesti tietoisiksi ja vaatineet mahdollisuuksia osallistua politiikkaan. Tällaiset ryhmät eivät pidä vallitsevaa poliittista järjestelmää hyväksyttävänä, legitiiminä, ja kun tällainen järjestelmän legitiimisyyden epäily kerran on syntynyt, se helposti tulee traditioksi.”

“Mielenkiintoisin Weberin kolmesta tyypistä, ainakin saksalaisen yhteiskuntarakenteen tuntemuksen kannalta, on kuitenkin karismaattinen johtajuus. Nimitys johtuu kreikankielisestä sanasta kharisma ja merkitsee armolahjaa. Karismaattisen johtajan auktoriteetti ei perustu viralliseen asemaan, vaan häntä kannatetaan juuri hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia. Weber ei kuitenkaan oikeastaan lainkaan tähdennä johtajaominaisuuksia vaan nimenomaan kannattajien asenteita. Kun kannattajat näkevät johtajassaan sellaisia ominaisuuksia, että häntä seurataan riippumatta hänen virallisesta asemastaan, byrokraattisesta vallasta, perinteistä tai yleispätevistä säännöistä, on karismaattinen johtaja syntynyt. Suuret uskontojen luojat ja vallankumouksien tekijät ovat karismaattisen johtajan tyypillisimpiä edustajia. Weberin karismaattisen johtajan käsittely on kiinnostava etenkin silloin, kun auktoriteetin käsite yhdistetään legitiimisyyden käsitteeseen. Kun on epäilyjä legitiimisyydestä ja legitiimisyysristiriitoja, karismaattiset johtajat astuvat näyttämölle.”

“On kiinnostavaa panna merkille, miten Weber on ambivalentti ja epävarma käsitellessään karismaattista johtajuutta. Tällainen ambivalenttisuus on myös varsin ymmärrettävää. Jotkut historian suurina ja jaloina pidetyt henkilöt ovat olleet karismaattisia johtajia. Sellainen oli, jos nojaamme Lipsetin tutkimukseen Amerikan Yhdysvaltojen synnystä, George Washington. […] On tietenkin helppo löytää karismaattisia johtajia, jotka ovat toimineet täysin eri lailla kuin George Washington. Weberiä käsiteltäessä lähin esimerkki tästä on hänen maanmiehensä Adolf Hitler.”

Allardt, Erik (1965) Max Weber. Sosiologia 2:1, 25-33.

Kuulostaako tutulta: suuri joukko poliittisesti tietoiseksi tulleita ihmisiä, jotka ovat kuitenkin poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella? Karismaattisia johtajia seuraavat usein oman asemansa huonontumista pelkäävät ihmiset, ja jos tuolle huonontumiselle – fiktiiviselle tai todelliselle – löytyy jostain selkeä syy – fiktiivinen tai todellinen – kulminoituvat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat siihen. Taitava populisti haistaa pelon ja keksii syyn – fiktiivisen tai todellisen. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on myös varsin helppoa perustaa oma julkinen tila, jos ”valtamedian” legitimiteetti tuntuu kyseenalaiselta, mikä tietysti saa muut ymmälleen.

Kullekin jääköön harkinnan varaiseksi nyt, kuinka todellista tai fiktiivistä on se aseman huonontuminen, jonka pelko on ruokkinut tämän hetken suurimman karismaattiseen auktoriteettiin perustuvan liikkeen, Perussuomalaisten, kannatusta, ja kuinka todenmukainen on Perussuomalaisten analyysi tuon huonontumisen syistä. Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, mitä liikkeessä tapahtuuu, kun karismaattisen auktoriteetin vetovoima alkaa hiipua.

Perussuomalaiset ja sivistyneistö

1 vastaus

Jäin miettimään viimeviikkoista kinastelua liittyen Perussuomalaisten ja sivistyneistön suhteeseen. Olin kirjoittamassa Facebook-statusta, mutta ajatus venähti ja se sopii ehkä luontevammin tänne. Kiva myös välillä käydä moikkaamassa omaa blogiaan.

Silloin kun ollaan tekemässä politiikkaa ja ajamassa itselle tärkeitä asioita, pitäisi kaikkien puolueiden ohjelmat ottaa vakavasti ja puolueen edustajiin suhtautua ohjelmien mukaisten mielipiteiden vakavasti otettavina kannattajina. Silloin nuo mielipiteet tulee asettaa armottoman kritiikin kohteiksi riippumatta esittäjän tai hänen puolueensa muista ominaisuuksista. Tästä positiosta monet Perussuomalaisten kriitikot ovat puolustaneet oikeuttaan kritisoida absurdia kulttuuripolitiikkaa tai taaksepäin katsovaa nationalismia. Heillä on poliitikkoina siihen oikeus.

Se, mistä Vilho Harlen puheenvuoro nähdäkseni kuitenkin oli lähtöisin, ei ollut tällainen poliitikon positio, vaan yhteiskuntaa ja poliittista liikehdintää ymmärtämään pyrkivän tutkijan positio. Yhteiskuntatieteilijälle ei ole relevanttia, onko tämä tai tuo poliitikko oikeassa tai olisivatko hänen tavoitteidensa toteutuminen toivottavaa. Olennaista on se, että kaikkien poliittisten mielipiteiden ja liikkeiden syntymisellä on aina tietyt syyt. Kokoomuksen äänestäjä äänestää puoluettaan keskimäärin eri syistä kuin Vasemmistoliiton äänestäjä omaansa. Perussuomalaisten nousuun taas on omat, erityiset syynsä. Harle arvelee minusta aivan oikein, että puolueen nousun taustalla on tunneperäistä, jäsentymätöntä tyytymättömyyttä ja pahoinvointia sekä eriarvoistumista ja syrjäytymistä. Nyt Perussuomalaiset-nimisessä ilmiössä relevanttia ei ole puolueen linjat tai ohjelmat, niiden absurdius tai takinkäännöt, vaan se, että yhteiskunnassa on jotain vialla, ja se kanavoituu protestiliikkeen suosioksi.

***

1. huomautus nillittäjille: ”Poliitikko” ja ”yhteiskuntatieteilijä” ovat tässä stereotypioita, pelkistyksiä, analyyttisiä työkaluja, weberiläisiä ideaalityyppejä. Usein todellisessa elämässä rooleja on vaikea erottaa toisistaan, mutta niiden erot on analyyttisesti silti hyvä tunnistaa.

2. huomautus nillittäjille: Kaikki yhteiskuntatiede ei suhtaudu politiikkaan edelläkuvatulla tavalla, eikä siihen ole tarvettakaan. Selittämisen ja ymmärtämisen lisäksi on ihan oikeutettua pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa tieteen avulla, siis yhdistää selkeästi poliitikon ja tutkijan roolit, esimerkiksi osallistumalla julkiseen keskusteluun, tuottamalla ”insinööritietoa” poliittisen päätöksenteon tueksi tai pyrkimällä vaikuttamaan jollain muulla tavalla, byrokraattisen koneiston ulkopuolella. Ks. esim. Michael Burawoyn erottelu professionaalisen, kriittisen, päätöksentekoa palvelevan ja julkisen sosiologian välillä.