Ystäväni Tuomas Nieminen kirjoitti anarkistisesta kasvatuksesta ja anarkismista yleisemminkin. Kirjoitusta lukiessa tunsin piston sydämessä, kun ajattelin kuuluvani hänen kuvailemaansa anarkismin vähättelijöiden joukkoon. Ajattelin, että on syytä vastata.

Lähden ehkä purkamaan asiaa sitä kautta, että arvostan sitä, että korostat moraalin, epäilyn ja kriittisen ajattelun merkitystä kasvatuksen tavoitteina. Kommentoin alla joitain seikkoja, mutta keskustelu jatkukoon.

Utopiat

Lyhyesti: yhteiskunnallinen toiminta tai politiikka ilman utopioita on köyhää, tuskin nimensä veroista. Utopiaa voi ajatella jostain eettisistä lähtökohdista johdettuna yhteiskunnallisena tavoitetilana, puhtaana ”valmiina maailmana”. Se motivoi, siis liikuttaa. Eettiset lähtökohdat ja tavoitteet ovat tietenkin jatkuvan neuvottelun alaisia. Totalitaristiset yritykset toteuttaa jokin utopia epäonnistuvat juuri siksi, että ne eivät ole herkkiä tälle neuvottelulle. Ne viittaavat kintaalla niiden ihmisten mielipiteille, joita utopian kautta oli tarkoitus auttaa.

Demokraattiset yritykset taas ovat hitaita ja likaisia, joissa utopiat sekoittuvat, laimenevat ja muuttuvat kompromisseiksi. Yksittäisen utopistin näkökulmasta ne tietysti vesittyvät. Demokratiaa seuratessamme voimme samaistua tämän utopistin turhautumisen tunteisiin, mutta laajemmasta perspektiivistä meillä ei ole parempaakaan tapaa. Tämä ei muuten tarkoita, että meillä ei ole nykydemokratiaa parempaa tapaa. Suoran demokratian mahdollisuudet on vielä pitkälti kokeilematta.

Toisinajattelu ja kriittinen ajattelu

Tekstissä vihjaat, että myös toisinajattelu olisi arvokasta ja tavoiteltavaa. Olen samaa mieltä, mutta tässä kohtaa haluan tehdä erottelun toisinajattelun ja kriittisen ajattelun välillä. Tarkoitan sitä, että toisinajattelu on jotain vallitsevista ajattelutavoista poikkeavaa, niitä kritisoivaa tai purkavaa ajattelua. Kriittisen ajattelun taas ajattelen olevan riippumatonta siitä, mikä on vallitseva tapa ajatella. Se voi tarvittaessa olla purkavaa, mutta se voi myös tyytyä vallitsevaan, jos se on hyvää. Esimerkiksi homeopatia on selvästikin toisinajattelua, mutta kriittistä ajattelua se ei ole. Sama pätee älykkään suunnittelun teoriaan. Evoluutioteoria sen sijaan ei oikeastaan ole toisinajattelua, enää, mutta kriittistä ajattelua kylläkin.

Toisinajattelulla on myös jonkin verran itseisarvoa, sillä se estää hyvässä tapauksessa vallitsevia ajattelutapoja luutumasta, muuttumasta epäkriittisiksi. Se pitää siis muut valppaina. Tällöinkin toisinajattelu on alisteisessa asemassa kriittisen ajattelun tavoitteelle. Jos toisinajattelija taas asettaa päätavoitteekseen marginaalisuuden ja yleisen vastustamisen, hän on altis pahanlaatuiselle hihhuloinnille.

Ismit

Eettiset periaatteet ja niiden mukainen toiminta ovat tärkeämpiä kuin leimat, jotka niiden päälle lyödään. Se, että ismit ovat monimutkaisia tarkoittaa samalla, että niitä väistämättä ”ymmärretään väärin”. Väärinymmärrystenkin uhalla on välillä kätevää puhua anarkismista, sosialismista tai muista ismeistä ja ehkä on hyvä jopa käydä niiden merkityksestä kamppailua.

Se, että sosialismi on haukkumasana, juontunee kylmän sodan USA:sta, minkä seurauksena monet vasemmistopoliitikotkaan eivät käytä sitä sanaa. Historiassa on kuitenkin sellaisiakin esimerkkejä, kuin ruotsalainen pääministeri, joka varsin juhlavasti julistaa olevansa sosialisti (suosittelen hiljattain ilmestynyttä Palme-dokkaria). Ja toden totta, ranskan nykyinen pääministeri edustaa sosialistipuoluetta. Sosialismilla on kyllä jonkinlainen kytkentä Neuvostoliittoon, mutta sitä voisi verrata kytkentään, joka porvarillisella nationalismilla on Natsi-Saksaan. On väärinymmärrys samaistaa ne.

Vaikka yhteisymmärrykseen ismin sisällöstä päästäisiinkin, on ehkä sittenkin tärkeämpää arvioida istejä heidän käytännön saavutustensa perusteella. Tässä kohtaa kuvaan astuvat puolueet, nuo likaiset organisaatiot, jotka saavat asioita aikaan.

Yhteistoiminta

Epäily, järki ja vapaus ovat varsin yksilökeskeisiä ihanteita. Niitä tarvitaan, mutta toisinaan taas tarvitaan yhteistoimintaa ja ennustettavuutta. Jotta anarkismi olisi minulle sopiva yhteiskunnallinen utopia, sen on otettava tyydyttävästi kantaa siihen, miten yhteiset asiat hoidetaan. Miten päästään sopimuksiin ja varmistetaan, että sopimukset pitävät? Miten mobilisoidaan suuria ihmisjoukkoja ponnistuksiin, jotka ovat paitsi tavoiteltavia, myös tarvitsevat toteutuakseen suuria ihmisjoukkoja? Tämän voi ilmaista myös toisin: Miten synnytetään perusteltuja valtarakenteita?