Olli Rehn. Kuva: Toms Norde (cc-by-sa)

Kosmologi Syksy Räsänen rinnasti Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissaan taloustieteen teoreettiset mallit fysiikan malleihin ja totesi, että mallit tulisi hyväksyä ja hylätä empiirisiin näyttöihin perustuen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä, vaan etenkin taloustieteessä pidetään kynsin ja hampain kiinni teorioista, joiden ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet virheellisiksi. Erityisen härkäpäisesti niistä pitävät kiinni IMF:n, Euroopan komission ja Suomen hallituksen kaltaiset talouspoliittiset toimijat, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Euroopan talouskriisiä on yritetty hoitaa etupäässä leikkaamalla julkista sektoria.

Taloustieteen ja fysiikan vertaaminen on kiinnostavaa ja opettavaista. Jos eläisimme satumaailmassa, jossa tiedettä voitaisiin yliopistoilla tehdä muusta yhteiskunnasta piittaamatta, mallit varmaankin hyväksyttäisiin lähinnä empiiristen näyttöjen perusteella. Nyt on kuitenkin niin, että kaikenlaisia pukumiehiä ja muita vaikutusvaltaisia tahoja kiinnostaa aika paljon se, mitä taloustieteessa ajatellaan vaikkapa leikkauksista, elvytyksestä, julkisista palveluista, valtionvelasta, keskuspankkien roolista. Aivan yhtä moni heistä ei ole kiinnostunut siitä, uskovatko fyysikot Higgsin hiukkaseen vai eivät.

Monilla mainituista pukumiehistä on taloustieteellinen koulutus ja he käyttävät julkisuudessa taloustieteen ääntä. Ja heitä kuuntelevat sekä poliitikot että kansalaiset, höristävät vielä korviaan. Onhan miehillä ekonomistin titteli, puku, ja he puhuvat otsaansa rypistäen vaikeista mutta järkevistä päätöksistä, jotka on nyt vaan tehtävä. Pankkien ja työmarkkinajärjestöjen pääekonomistit, valtiosihteerit valtiovarainministeriössä ja muut. Mitä enemmän köyhään sattuu, sitä enemmän pukumiehellä uskottavuutta.

Akateemisen taloustieteen puolustukseksi on sanottava, että pukumiehet, joista tässä on puhe, eivät ole taloustieteilijöitä, vaikka he nuoruudessaan olisivatkin viettäneet aikaa yliopistolla ja nykyisin verkostoituisivatkin talouselämän merkkihenkilöiden kanssa. He eivät ole tieteilijöitä, vaan poliittisia toimijoita, joiden intressit eivät ensi sijaisesti ole tieteellisiä, vaan poliittisia.

Nyt kun taloustiede ja talouspolitiikka on selvästi erotettu toisistaan, voidaan alkaa hämmentää asioita. Nimittäin vaikka pukumiehet eivät tieteilijöitä olisikaan, heillä on keinoja tukea sellaisia tieteellisiä malleja, jotka heitä ja heidän ystäviään miellyttävät, ja vastaavasti sysätä syrjään toisenlaista ajattelua. Yliopiston seinät ovat sen verran heikkoa tekoa, että taloustieteen professorilta edellytetään aika paljon rohkeutta väittää pukumiehiä vastaan, vaikka empiiriset näytöt siihen antaisivatkin syytä. Tai no, laitoksen kahvihuoneessa se ei ole niin vaikeaa.

Noniin, erotetaanpa nyt lopuksi neljä asiaa toisistaan.

Ensinnäkin on olemassa talouspolitiikkaa, jota tehdään avoimesti poliittisin perustein – vaikkapa luokkaintresseistä käsin. Toiseksi on olemassa talouspolitiikkaa, jonka esitetään perustuvan tieteeseen. Tämä on pukumiesten kotikenttää. Joskus tällaisen politiikan taustalla voi olla talousteoreettisia ajatuksia, joista ollaan taloustieteilijöiden piirissä suunnilleen yksimielisiä. Toisinaan taas taustalla on teoreettisia ajatuksia, joita edustavat lähinnä pukumiesten ystävät tai kuolleet teoreetikot, joita pukumiehet kaivavat haudoistaan.

Kolmanneksi on olemassa akateemista talousteoriaa, jota edustavat professorit ovat pukumiesten hyviä ystäviä. Sen tukena on ehkä jonkin verran empiiristä näyttöä, mutta ennen kaikkea pukumiesten rahat. Ja rahaahan professorit tarvitsevat tutkimuksen tekemiseen. Neljänneksi on vielä sellainen (ehkä hypoteettinen) kategoria, kuin akateeminen talousteoria, jota tehdään puhtaasti empiirisiin näyttöihin perustuen. Tämä ns. puhtaan tieteen alue on täynnä kiistoja siitä, minkälainen todistusaineisto teorioiden tueksi kelpaa, ja sitä luonnehtii teoreettiset kiistat, jotka näyttävät ratkaisemattomilta empiirisistä todistusaineistoista huolimatta.

Ainiin, kohtahan on vaalit.

Vaikka pukumiehillä on kaikenlaista vaikutusvaltaa, demokratiassa on se hyvä puoli, että laajemmat kansanjoukot voivat muodostaa heistä riippumatta mielipiteitä ja ilmaista poliittisen tahtonsa esimerkiksi vaaleissa, mutta myös julkisissa puheenvuoroissa, keskustelutilaisuuksissa ja mielenosoituksissa.