Omatunto, superego, Jumalan ääni. Ihmisen sisäisille moraalisille tunteille on monta nimitystä. Ne ovat seurausta yhteisön normeja rikkovasta toiminnasta, mutta kuitenkin ensisijainen toimija on yksilö itse. Häpeä ja syyllisyys eivät siis ole reaktio yhteisön paheksuntaan, vaan ne ovat yksilön oman tiedostamisen tulosta. ”Olen tehnyt väärin.” Michel Foucault varmaankin kutsuisi tätä sisäistetyksi vallaksi: yhteisön ei tarvitse kohdistaa sanktiojärjestelmäänsä rikkovaan yksilöön, koska tämä tekee sen itse moraalisten tunteiden kautta. Normien rikkomisen lisäksi moraaliset tunteet liittyvät itsekontrollin menettämiseen, josta yksilöä ei varsinaisesti voida pitää vastuussa. Hämillisyys (eng. embarrassment) on näihin tilanteisiin liittyvä tunne.

Häpeä ja syyllisyys ovat arkikielessä usein lähes synonyymejä, mutta niillä on myös selkeä analyyttinen ero. Molemmat ovat seurausta normeja rikkovasta toiminnasta (tai siitä että yksilö kokee rikkoneensa normeja), mutta häpeässä negatiivinen arvio kohdistuu koko minuuteen, omaan arvoon, kun syyllisyyttä koetaan ennen kaikkea yksittäisestä teosta. Kiinnostavaa on se, että syyllisyydestä seuraa useammin katumusta ja pyrkimystä muokata omaa käytöstään normienmukaiseen toimintaan. Häpeästä sen sijaan seuraa helposti teon kieltämistä ja vaikenemista. Häpeää kokeva ihminen siirtää helposti vastuun väärästä toiminnasta muille ihmisille tai olosuhteille, koska ei koe voivansa vaikuttaa itseensä. Näin häpeä on vahingollisempaa kuin syyllisyys niin yksilölle itselleen kuin yhteisöllekin.

Raamatun syntiinlankeemus on länsimaisessa kulttuurissa yksi keskeisimmistä moraalia käsittelevistä tarinoista. Kristityt ovatkin nähdäkseni käyneet pitkään kamppailua siitä, tulisiko kielletyn puun hedelmän syömisestä tuntea häpeää vai syyllisyyttä. Jumalan tahto on tässä yhteydessä syytä nähdä ”yhteisön normeina”, joita rikottiin. Onko hedelmän syöminen seurausta ihmisen luonnollisesta taipumuksesta pahaan, toisin sanoen onko Jumala luonut ihmisestä pahan? Vai tulisiko kristityn tuntea vain yli historian ulottuvaa syyllisyyttä pahasta teosta, joka on seurausta vapaasta tahdosta? Tavallaan vastaus tähän kysymykseen vaikuttaa koko kristikunnan moraaliseen virittyneisyyteen, ja siihen, millä ehdoilla on lupa odottaa pelastuvansa.

Toisaalta luennollakin mainittiin, että häpeä ja syyllisyys eivät ole välttämättä ikuisia ratkaisuja johonkin tiettyyn ongelmaan, vaan toisesta voidaan liukua toiseen. Kristittykin voi tuntea aluksi itsensä pahaksi syntiä tehtyään, mutta myöhemmin jalostaa siitä syyllisyyttä ja katumusta. Toisaalta hän voi aluksi olla katuvainen, mutta myöhemmin masentua ja kuitata tapahtuman omalla luontaisella heikkoudellaan.

Kiinnostavaa on myös se, miten eri kulttuureissa koetaan moraalisia tunteita eri tavoilla. Keskeinen vastakkainasettelu tässä lienee länsimainen individualismi ja aasialainen kollektivismi, vaikka nämä toki ovat karkeita yleistyksiä. Yhteisöön suuntautuneissa kulttuureissa häpeä on keskeisempi tunne kuin yksilöön suuntautuneissa, ja häpeän ilmaiseminen on myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Häpeän vaikutus yksilölle on väistämättä erilainen tällaisessa kulttuurissa, eikä se siis tarkoita samaa katkeroitumista ja kuoreen vetäytymistä kuin länsimaissa.

Tämä tuli ilmi mm. luennolla esitellyssä Breugelmansin ja Poortingan tutkimuksessa, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden tunteet sinänsä näyttävät universaaleilta, mutta ihmisten suhde niihin on täysin erilainen. Tulosten perusteellä näyttää siltä, että ei-länsimaisissa kulttuureissa häpeä ja syyllisyys ovat länsimaihin verrattuna siinä mielessä päinvastoin, että negatiivinen itsearvio liittyy juuri syyllisyyteen, rakentava häpeään. Hieman epäselväksi minulle lopulta jäi, mikä osa näistä tunteista on universaalia, mikä puolestaan kulttuurisidonnaista.

Kuitenkin tietyllä tavalla tämän kulttuurieron voisi mieltää liittyvän vapaan tahdon ajatukseen. Kulttuurissa, jossa ihmisellä ajatellaan olevan vapaa tahto, on luontevaa, että moraalinen tunne kohdistuu yksittäiseen tekoon. Tällöin virheistä voi oppia ja tulla lopulta täysivaltaisemmaksi yhteisön jäseneksi. Kohtaloon tai muuhun determinoivaan voimaan uskovassa kulttuurissa on hyväksyttävämpää tunnustaa oma heikkoutensa häpeällä.