Avainsana-arkisto: tieteenfilosofia

Missä on tieteen ja ei-tieteen raja?

Vastaa

On esitetty monia kriteerejä sille, miten tiede voidaan erottaa jostain ei-tieteellisestä toiminnasta, pseudotieteestä, ”esitieteestä” tai ”huonosta tieteestä”. Nämä mallit ovat yleensä normatiivisia, kuten vaikkapa kohta käsiteltävä Popperin falsifikationismi tai Mertonin teoria tieteen eetoksesta. Rajanveto-ongelmaa voi lähestyä myös deskriptiivisesti tutkimalla sitä, miten rajanvetoa todellisuudessa tehdään.

Falsifikationismi

Falsifikationismin perusoppi kuuluu, että tieteellisen teorian tulee olla periaatteessa kumottavissa, jotta se olisi tiedettä. Tiede kehittyy hyvien arvausten eli hypoteesien avulla, ja kun saadaan joku hypoteesiin sopimaton havainto, teoria hylätään ja etsitään parempi. Näin ollen mikään teoria ei ole myöskään lopullinen. Falsifikationismin deduktiivinen muotoilu voidaan esittää seuraavasti:

  1. Jos hypoteesi H on pätevä, saadaan havaintoja O (ennuste)
  2. Saadaan O:sta poikkeavia havaintoja (empiirinen tutkimus)
  3. Siis hypoteesi H hylätään (kumoutuminen)

Falsifikationismi on monella tavalla ongelmallinen normatiivinen ratkaisu rajanveto-ongelmaan. Se ei sovellu eksistenssiväittämiin (x on olemassa). Ainoastaan universaaliväitteet (jokainen x on y) voidaan falsifioida empiirisellä tutkimuksella. Falsifikaatioperiaate ei myöskään itse ole falsifioitavissa. Aikaisemmin käsittelin Duhem-Quine-teesiä, jonka mukaan yksittäinen teoreettisesta ennusteesta poikkeava havainto ei aseta suoraan teoriaa kyseenalaiseksi, vaan joko teorian tai jonkin apuoletuksista. Tieteenfilosofiassa useimmiten nykyään katsotaan, että mitään yksiselitteistä normatiivista ratkaisua rajanveto-ongelmaan ei ole.

Rajanvedon moniulotteisuus

On kuitenkin selvää, että on enemmän tai vähemmän tieteellistä toimintaa. Rajanveto-ongelmaa ei siis voi kokonaan hylätä. Ehkä on kuitenkin järkevämpää mieltää se jatkumoksi kuin dikotomiaksi. Kiikeri ja Ylikoski hahmottelevat karkeasti kolme rintamaa, joilla rajanvetoa käydään:

  1. Tiede vs. epätiede. Epätiede on tieteestä teoreettisesti tai metodologisesti irrallista. Sitä saattaa ohjata jokin aatteellinen dogmi, jolloin se ei korjaa itseään vasta-argumenttien tai uusien havaintojen ilmaantuessa.
  2. Hyvä tiede vs. huono tiede. Huono tiede on epäonnistunutta, huolimatonta, puutteellista tai epärehellistä, vaikka muuten tieteellisten konventioiden mukaista.
  3. Tiede vs. esitiede. Esitiede on kypsymätöntä, eikä vielä täytä tieteen vaatimuksia. Sen ajatellaan kuitenkin tulevaisuudessa mahdollisesti kehittyvän ”oikeaksi tieteeksi”.

Deskriptiivinen näkökulma

Deskriptiivisen näkökulman ottava tutkija ei katso tietävänsä, miten tieteen ja ei-tieteen raja tulisi vetää. Hän haluaa tutkia sitä, kuinka sitä todellisuudessa vedetään. Sosiologi Thomas Gieryn on tutkinut rajanvetoa deskriptiivisesti. Häntä kiinnostavat kolmenlaiset kysymykset:

  1. Ketkä ovat toimijat? Rajanvedon tekijät, käyttäjät ja ne, joihin rajanveto vaikuttaa. Tässä on selvästi kyse vallasta ja auktoriteetista. Kuka määrittelee rajan tieteen ja ei-tieteen välillä.
  2. Mitkä ovat toimijoiden päämäärät ja intressit? Miksi rajanveto on tietylle ryhmälle merkityksellinen? Onko kyse omasta uskottavuudesta, rahasta tai maineesta?
  3. Milla areenalla kilpa tapahtuu? Oikeussali, tiedekuntaneuvoston kokous, julkinen debatti ja tieteellinen konferenssi ovat varsin erilaisia rajanvedon paikkoja.

Thomas Kuhn

Vastaa

Havaintojen teoriapitoisuus oli mieltä lämmittävää luettavaa Kiikerin ja Ylikosken Tiede tutkimuskohteena -teoksessa. Samanlaista on myös kappale Thomas Kuhnista. Kirjoittajien mukaan Kuhnin merkitystä tieteentutkimukselle on vaikea liioitella. Hänen teoksensa The Structure of Scientific Revolutions oli merkittävä tieteenfilosofian niin kutsutun historiallisen käänteen laukaisija.

Paradigma ja normaalitiede

Yksi Kuhnin keskeinen käsite on paradigma, joka pitää sisällään:

  1. kriteerit sille, mitkä tutkimusongelmat ovat tieteenalalla tärkeitä ja olennaisia
  2. välineet näiden tutkimusongelmien ratkaisemiseen
  3. kriteerit arvioida esitettyjen ratkaisuehdotusten oikeellisuutta
  4. konventiot ja foorumit tutkimustulosten esittämistä ja kommunikaatiota varten

Selkeän paradigman omaavan tieteenalan tutkijat voivat keskittyä rutiininomaiseen tutkimusongelmien ratkaisuun. Tätä ongelmanratkaisua muistuttavaa toimintaa Kuhn sanoo normaalitieteeksi. Paradigma vapauttaa tutkijat filosofisilta pohdinnoilta, koska vastaukset noihin kysymyksiin sisältyy paradigmaan. Tämä virtaviivaistaa myös tieteellistä kommunikaatiota: jokaisen ei tarvitse kirjoittaa auki omia teoreettisia ja metodologisia lähtökohtiaan, koska ne ovat kaikille samat. Myöhemmin Kuhn tarkensi, että edellä kuvatun tieteenalamatriisin lisäksi paradigma pitää sisällään myös keskeiset malliesimerkit.

Tieteenala, jolta tällainen paradigma puuttuu, on esiparadigmaattista. Tätä vaihetta kuvaa jatkuvat koulukuntakiistat. Esiparadigmaattisten tieteiden luonteva julkaisumuoto on monografia, koska tutkimuksen taustoja on avattava paljon enemmän ja samalla osallistuttava myös koulukuntien väliseen filosofisempaan keskusteluun. Normaalitieteessä artikkeli on yleisin julkaisumuoto. Huomattavaa on, että normaalitieteessä hiljaisen tiedon osuus on suurempi kuin esiparadigmaattisessa tai kriisiytyneessä tieteessä (ks seuraava alaotsikko). Toisaalta normaalitieteellä on myös kumulatiivisempi luonne.

Kriisitiede ja tieteelliset vallankumoukset

Kaikki paradigmat kohtaavat ennen pitkää ongelmia (Kuhnin termein anomalioita), joita ei niiden puitteissa pystytä ratkaisemaan. Anomalioita esiintyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa paradigman kehityksessä, mutta normaalitieteilijät sietävät niitä, koska paradigman hylkääminen anomalioiden edessä olisi tieteen kehityksen kannalta huono ratkaisu. Paradigma joutuu ongelmiin vasta sitten, kun anomalioita on kasautunut tarpeeksi niin, että luottamus paradigmaan alkaa horjua liikaa. Silloin seuraa tieteellinen kriisi. Kun paradigman uskottavuus joutuu kovalle koetukselle, alkaa filosofinen keskustelu tieteenalan perusteista. Kriisi jatkuu, kunnes uusi paradigma syrjayttää vanhan. Uuden paradigman olisi syytä kyetä ratkaisemaan vanhan paradigman keskeiset ongelmat ja ennen kaikkea ne anomaliat, jotka johtivat edellisen paradigman ongelmiin. Usein käy niin, että uuden paradigman myötä tieteenalan kysymyksenasettelut muuttuvat niin paljon, että vanhoja ongelmia ei pidetä edes mielekkäinä. Näin uuden paradigman ei tarvitse välttämättä vastata niihin (siksi on mielekästä puhua tieteellisistä vallankumouksista).

Paradigman vaihtuessa myös teoreettinen käsitteistö uudistuu merkittävästi. Tästä seuraa tietynlaista yhteismitattomuutta paradigmojen välillä: niitä ei voi täysin vertailla keskenään. Esimerkiksi massan käsite newtonilaisessa fysiikassa on melko erilainen kuin einsteinilaisessa. Tämä yhteismitattomuus ei kuitenkaan johda radikaaliin relativismiin (ts. että ei voi sanoa, kumpi paradigma on parempi), vaan siihen, että paradigmojen välillä ei ole yhteistä kieltä, joilla niitä voisi suoraviivaisesti vertailla.

Ongelmia Kuhnin teoriassa

Humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta Kuhnin teorian ongelma on, että se näyttää jättävän nämä vakavasti otettavan tieteen ulkopuolelle, koska niillä ei voi katsoa olevan yhtä selkeää paradigmaa. Usein näyttää siltä, että ”kypsissäkin” tieteissä on koulukuntaeroja. Toisaalta ihmistieteissä voidaan havaita selkeitä paradigmoja, mutta niitä on samaan aikaan useita. Tästä syystä yhteiskuntatieteet pitävätkin itseään ”moniparadigmaisina”.

Toinen ongelma on normaalitieteen ihannoiminen. Karl Popper on kutsunut kuhnilaisia normaalitieteilijöitä dogmaatikoiksi, jotka eivät kykene filosofiseen keskusteluun. Toisaalta tähän voi vastata, että tieteilijän tehtävä ei ole kuljettaa kaikkia ajatuksiaan, metodeitaan ja johtopäätöksiään koko massiivisen filosofisen apparaatin läpi – se on filosofien tehtävä.

Joka tapauksessa Kuhnin teoria avasi merkittäviä kysymyksenasetteluita tieteenfilosofiassa ja -tutkimuksessa. Tiedettä voi tutkia historiallisesti, eikä vain loogis-formaalisin välinein, kuten loogisilla empiristeillä oli tapana. Lisäksi monet käsitteet ovat inspiroineet myöhempää tutkimusta. Esimerkiksi hiljaisen tiedon korostaminen normaalitieteessä avaa tieteensosiologialle suuren määrän tutkimuskysymyksiä.

Havaintojen teoriapitoisuus

Vastaa

Seuraavassa on ajatuksia havaintojen teoriapitoisuudesta. Tämä pätkä kirjasta (Tiede tutkimuskohteena) lämmitti minua erityisesti, sillä se omalla tavallaan tukee relativistista näkemystä yksinkertaista realismia vastaan. Kuten huomataan, kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla jyrkkä relativismi. Näistä sanoista jo näkyy, että minulla on edelleen hieman antirealistinen lähtöasetelma. En pidä sitä sinänsä huolestuttavana, mutta minulla on vielä tekemistä realistisen filosofian opiskelussa. Intuition perusteella niin sanottu kriittinen realismi vaikuttaisi ainakin tutustumisen arvoiselta. Silti nosta kriittisen realismin riman aika korkealle, ja pidän jossain määrin naiivina lähes kaikkia transsendentaalisen realismin (näkemys, että meillä on aistikykymme avulla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on meistä riippumatta) muotoja.

Havaintojen teoriapitoisuus

Argumentti havaintojen teoriapitoisuudesta oli eräänlainen kuolinisku loogiselle empirismille. Perusajatus on, että puhdasta ja sellaisena luotettavaa aistihavaintoa ei ole olemassakaan. Näin ollen loogisten empiristien tekemä erottelu puhtaaseen havaintokieleen ja spekulatiivisempaan teoriakieleen tulee kyseenalaiseksi. Havaintoon ja sen tulkintaan vaikuttavat aina myös havaitsijan taustauskomukset. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa jyrkkään subjektivismiin: jokaisella yksilöllä on erilaiset taustauskomukset, joten havainnot ovat yhteismitattomia keskenään. Näin pitkälle tätä varsin uskottavaa ajatusta ei kuitenkaan tarvitse viedä. Kiikeri ja Ylikoski esittävät kolme tapaa, joilla käsitteet vaikuttavat havaintoihin.

  • Kyky tehdä havaintoja kehittyy harjoituksen myötä: kokenut tutkija on ”tarkkanäköisempi” kuin kokematon, vaikka heidän edessään olisi sama empiirinen aineisto.
  • Odotukset ohjaavat tarkkaavaisuutta ja havainnointia. Kognitiivisen psykologian ja havaintokehän perusasia.
  • Uskomukset muokkaavat aistihavaintoa. Tämä teoriapitoisuuden muoto on hieman kiistanalaisempi. Yksi argumentti tätä vastaan on se, että visuaaliset illuusiot säilyvät, vaikka ne tietäisikin illuusioiksi.

Edelliset seikat ovat havaintopsykologian kysymyksiä. Teoriapitoisuudella on kuitenkin myös muotoja, jotka eivät ole sidoksissa havaintopsykologiaan (myöskään kaikki tieteenfilosofiset havainnointiin liittyvät kysymykset eivät ole havaintpsykologian sovelluksia).

  • Teoreettiset käsitykset ohjaavat tutkimuskohteiden valintaa, aineistojen hankintaa ja kysymyksenasetteluita. Tutkimusta ei siis tehdä umpimähkään.
  • Havaintoaineisto tulee tulkita teoreettisesti, että se olisi tieteellisesti kiinnostavaa.

Näiden kohtien jälkeen on selvää, että mitään teoriasta täysin erillistä havaintoa ei ole olemassa.

Duhem-Quine-teesi

Karl Popperin esittämä falsifikationismi yksinkertaisessa muodossaan edellyttää, että mikä tahansa teoriaan sopimaton havainto johtaa teorian hylkäämiseen. Pierre Duhemin ja W.V.O Quinen (toisistaan riippumatta) esittämät huomiot kyseenalaistavat tällaisen ajattelun mielekkyyden. Keskeistä Duhem-Quine-teesissä on, että teoria ei koskaan ole yksin, vaan sen seurana on joukko apuoletuksia. Näin ollen teoriaan sopimaton havainto ei suoraan johda teorian hylkäämiseen, vaan teorian tai jonkin apuoletuksen hylkäämiseen.

Koska tieteellinen teoria on aina idealisointi (ts. se ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan vaan valikoivasti joitain sen osia tai prosesseja), jo siihen liittyy erinäisiä oletuksia ja yksinkertaistuksia. Monissa fysiikan sovelluksissa jätetään huomiotta sellaisia tekijoitä, kuin ilmanvastus, kitka, tai käytetään newtonilaista fysiikkaa einsteiniläisen sijaan. Ihmistieteellisissä teorioissa on tehtävä tällaisia poissulkemisia paljon enemmän. Yhteiskunnan sosiaalinen rakenne vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin tehdä valintoja, mutta samoin vaikuttavat ihmislajin biologiset ominaisuudet, henkilökohtaiset lapsuudenkokemukset, kulttuuriset normit ja teknologiset mahdollisuudetkin. Kaiken elegantisti (ainahan voi latteasti todeta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen) huomioon ottavaa teoriaa ei ole kehitetty, minkä vuoksi useimmissa sosiologisissa teorioissa sulkeistetaan biologia pois tarkasteltavasta systeemistä. Tästä taas seuraa tieteenalojen välistä kitkaa, koska jokainen korostaa omaa ydinosaamisen aluettaan. Biologin, psykologin, sosiologin ja vaikkapa kirjallisuudentutkijan teoria esimerkiksi tunteista näyttää varsin erilaiselta.

Näitä yksinkertaistuksia voi ajatella Duhem-Quine-teesin apuoletuksiksi. Sosiologin apuoletuksena on, että biologia ei vaikuta tunteisiin tai sen vaikutus on hyvin rajallinen. Quine esittää, että jääräpäinen henkilö voi pitää loputtomiin kiinni teoriastaan tekemällä uusia ad hoc -apuoletuksia aina, kun teoria joutuu kyseenalaiseksi. Massiivinen apuoletusten verkosto tekee teoriasta kuitenkin epäuskottavamman. Siksi maakeskeinen näkemys aurinkokunnasta monimutkaisine deferentti- ja episyklijärjestelmineen oli heikoilla, kun aurinkokeskeisellä teorialla samat havainnot voitiin selittää huomattavasti yksinkertaisemmin.

Duhem-Quine teesin loogisena seurauksena on, että teoriat ovat aina empiirisesti alimääräytyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että samaan havaintoaineistoon voi sopia useita keskenään ristiriitaisia teorioita. Todellisissa tilanteissa kilpailevien teorioiden väliset kiistat ratkeavat usein, kun hankitaan lisää havaintoaineistoa. Tämä ei kuitenkaan poista alimääräytyneisyyttä: on aina loogisesti mahdollista, että löytyy teoria, joka sopii yhteen havaintojen kanssa, mutta on ristiriidassa vallitsevan teorian kanssa.

Tästä seuraa tieteenfilosofinen johtopäätös, että valintaa kahden teorian välillä ei voi tehdä ainoastaan havaintoaineiston perusteella. Muita mahdollisia kriteerejä ovat yksinkertaisuus (vrt. suuri apuoletusten verkosto), selitysvoima ja teoreettinen hedelmällisyys. Nämä tosin ovat yhtä problemaattisia kriteerejä kuin yhteensopivuus havaintojen kanssa. Lisäksi todellisissa tilanteissa on harvoin asiat niin hyvin, että voitaisiin valita kahdesta empiiriseen aineistoon täysin sopivasta teoriasta. Usein on valittava kahdesta vajavaisesta teoriasta, ja vieläpä niin, että niiden puutteet ovat hyvin erilaisia. Nyt valintakriteeriksi muodostuu myös se, mitä seikkoja painotetaan enemmän, jolloin valitaan se teoria, joka selittää juuri sen asian tyydyttävästi.

Kesä ja tieteenfilosofia

Vastaa

Polkupyörä ja loma

Tapahtui sitten viime viikolla niin, että pyöräilimme Turusta Paraisten ja Nauvon kautta Korppooseen. Sieltä autolautalla Ahvenanmaan Lumparlandiin ja edelleen pyörällä Maarianhaminaan. Miksiköhän siellä kaikki kaupat ja suuri osa ruokapaikoistakin olivat arki-iltana kiinni jo seitsemän jälkeen? No, terminaalissa ja Viking Gabriellalla huonosti nukutun yön jälkeen jälleen polkemaan. Tukholmasta Huddingen ja Tumban kautta Södertäljeen ja vihdoin Nykvarniin. Noin 180 km kolmessa päivässä tuntui kyllä minun asteikollani vähän liioittelulta. :)

Täällä on jotenkin automaattisesti aina lomafiilis, vaikka nytkin aikuisväki (äiti ja Peter) on töissä. Suuren osan ajasta olen viettänyt DS:n parissa, vaikka yksi kokonainen päivä menikin Tukholmassa (mukaan jäi musiikkimuseosta munniharppu, joka on jo toiseni) ja toinen Kolmårdenin eläintarhassa (josta puolestaan tarttui mukaan pikkuinen djembe-rumpu). Torstaina on lähtö takaisin Suomeen, joten vielä muutama päivä sukulointia jäljellä. Koska kuitenkin olen virallisesti kesäopiskelija, ajattelin kirjoittaa pätkän filosofian opiskeluihinkin liittyviä juttuja.

Tieteenfilosofiaa

Tällä kertaa kirjoittelen tieteenfilosofian johdatuskurssin asioista. Ilkka Niiniluodon Johdatus tieteenfilosofiaan oli paikoitellen niin tiukkaa tavaraa, että jättänen sen käsittelyn vähemmälle. (Ja nyt myös siksi, että kirjoitan Ruotsista, eikä kirja ole edes mukana.) Niiniluodon vuonna 1980 julkaistu teos myös symppaa loogista empirismiä enemmän kuin minulla on tapana, enkä oikein saanut symppaamisen perusteluista kiinni. Sen verran kuitenkin tuosta ajatussuunnasta opin, että harvat heistä olivat mitään dogmaatikkoja ajattelussaan, ja suurin osa oli hyvinkin valmis muuttamaan omia näkemyksiään. Nykyisin juuri kukaan ei kannattane loogisen empirismin perusoppeja, kuten sitä, että aistihavainto on yksiselitteinen, varma ja neutraali tapa hankkia tietoa. Niiniluoto käyttää argumentoinnissaan paikoin sellaisia formaalin logiikan välineitä, jotka minulle ovat liian vaikeaselkoisia. Vanhana matematiikan opiskelijana formaali logiikka kyllä kiinnostaa minua, mutta nähtäväksi jää, tulenko sitä juurikaan opiskelemaan.

Työn alla olevaan kirjapakettiin kuuluu myös Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia. Siitä kirjoittelen myöhemmin, jos lainkaan. Nopalla selailulla näytti ihan lupaavalta ihmistieteiden filosofisen perustan käsittelyltä, joskin monilta osin toistuu samat asiat, joita myös Niiniluoto ja nyt tarkemmassa tarkastelussa oleva Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken Tiede tutkimuskohteena käsittelee.

Tiede tutkimuskohteena

Alkuun on sanottava, että tästä kirjasta puhuttiin myös viime kevään lukupiirissämme, joten osa ymmärryksestäni on peräisin alukstuksista ja keskusteluista, joita tuolloin käytiin.

Kiikerin ja Ylikosken kirja esittelee tieteentutkimusta ja tiedettä filosofisesta näkökulmasta. Oikeastaan kyse on pitkälti juuri niistä asioista, joista edellä mainitussa lukupiirissä ja alkaen viime syksystä Eerikin kanssa on käyty keskustelua. Kirjan perusnäkökulma on konstruktionistinen, mutta konstruktionismi on ehkä hieman perustellumpaa ja tarkemmin eksplikoita kuin keskimääräisessä konstruktionistisessa sosiaalitieteen tutkimuksessa. Tämä on ymmärrettävää, jos hyväksymme karkeaksi ja karrikoiduksi työnjaoksi sen, että tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa empiiristä tutkimusta ja filosofin ensisijainen tehtävä on problematisoida, eritellä ja argumentoida.

Kirjoittajien mukaan tieteentutkimuksen tarkoituksena on usein kritisoida ns. perinteistä (romantisoitua) tiedenäkemystä. Toki tällainen perinteinen näkemys jo sinänsä on tieteentutkijan oma konstruktio, eikä välttämättä kenenkään aktuaalinen ajattelutapa. Kuitenkin tämän konstruktion (tai rekonstruktion) osasia löytyy monenkin tieteilijän ja tiedeharrastajan näkemyksistä sekä vaikkapa oppikirjoista. Jokin ”perinteinen” näkemys tieteestä voi olla hyödyllinenkin, jos tarkoituksena ei ole kertoa siitä, miten tiede todellisuudessa toimii vaan vaikkapa kertoa opiskelijoille klassikkojen merkityksestä nykytutkimukselle.

Perinteisen tiedenäkemyksen kritiikkiin liittyy läheisesti tieteentutkijan deskriptiivinen lähestymistapa. Arkikielessä monet tieteeseen liittyvät käsitteet, kuten tieto tai järkevyys ovat arvottavasti latautuneita. Jos sanomme jotain uskomusta tiedoksi, emme vain kuvaile sitä, vaan myös esitämme arvostelman sen hyväksyttävyydestä. Tämä sopii hyvin tiedon käyttäjän näkökulmaan. Tieteentutkijalla sen sijaan on usein tarkkailijan näkökulma. Tästä näkökulmasta jokainen uskomus kaipaa yhtä lailla selitystä, kun tiedon käyttäjä usein etsii selityksiä vain omasta mielestään väärille ja epäonnistuneille uskomuksille. ”Hän uskoo x, koska y.” Itse asiassa tiedon käyttäjän näkökulmasta selityksen esittäminen uskomukselle usein toimii tuon uskomuksen kritiikkinä. Tieteentutkimuksessa tarkkailijan näkökulmasta esitetyt selitykset eivät kuitenkaan ole selitettävien uskomusten kritiikkiä. Jos vaikkapa tieteensosiologi tutkii käynnissä olevaa  kiistaa hiukkasfysiikassa, hän ei ota kantaa varsinaiseen kiistaan – hän ei ole hiukkasfysiikan asiantuntija. Sen sijaan hän tutkii kiistan osapuolten, henkilöiden ja organisaatioiden toimintaa.

Tieteentutkija pyrkii siis symmetriseen selittämiseen, jossa jonkin uskomuksen ”totuus” tai menestyminen eivät riitä selittämään niitä. Useissa tieteenhistorian kuvauksissa selitykset ovat asymmetrisiä, jolloin muodostuu deterministinen kuva historiasta. Aivan kuin toteutunut historiankulku olisi vain odottanut toteutumistaan. On selvää, että aikalaisen näkökulmasta tällainen käsitys on hyvin harhaanjohtava. Nykyaika valaisee tätä esimerkkiä: ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Symmetrisessä selittämisessä siis kaikki nykyiset näkemykset ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne kaipaavat selitystä. Meillä ei ole tulevaisuuden tuomaa jälkiviisautta, jolla voisimme yksiselitteisesti ja asymmetrisesti kertoa, miten nykyisin kiistanalaiset asiat tulevat ratkeamaan.

Havaintojen teoria pitoisuudesta, teorioiden empiirisestä alimääräytyneisyydestä ja muusta varmaankin ensi kerralla.