Avainsana-arkisto: tutkijat

Max Weber tutkijan erikoistumisesta

3 vastausta

Olin hieman yllättynyt, että Max Weber, jota pidetään ainakin (1) sosiologian, (2) hallintotieteen ja (3) uskontotieteen klassikkona, joka on väitellyt (4) oikeushistoriasta ja toiminut (5) kansantaloustieteen professorina, ja jonka kiinnostuksen kohteina olivat kapitalismin synty länsimaissa sekä talouden, politiikan ja uskonnon (tai ideologian) väliset suhteet, kirjoittaa esseessään ”Tiede kutsumuksena ja ammattina” (Wissenschaft als Beruf, 1919) seuraavasti:

”Nykyaikana sisäisen asennoitumisen tieteenharjoittamiseen ammattina määrää ennen kaikkea se, että tiede on tullut erikoistumisen vaiheeseen, joka ennen oli tuntematon, ja että näin on vastedes olevakin. Ei vain ulkoisesti, ei, nimenomaan sisäisesti on tilanne tämä: yksittäinen henkilö voi saavuttaa varman tiedon siitä, että hän aikaansaa tieteen alalla todella jotakin täydellistä, vain siinä tapauksessa, että hän erikoistuu tiukasti. Kaikki me teemme joskus töitä, jotka ulottuvat naapurialoille, ja esimerkiksi juuri sosiologien on niitä yhä uudelleen tehtäväkin. Näiden töiden rasitteena on alistunut tietoisuus siitä, että tuotamme kyllä ammattimiehelle [sic] hyödyllisiä kysymyksenasetteluja, joita hän oman alansa lähtökohdista ei ilman muuta olisi tullut ajatelleeksi, mutta oman työmme on väistämättömästi pakko jäädä erittäin epätäydelliseksi. Vain tiukasti erikoistumalla tieteellisen työn tekijä voi kerran ja ehkä ainoan kerran elämässään todella omaksua täydellisen tunteen siitä, että on aikaansaanut jotain kestävää. Todella lopullinen ja pätevä saavutus on nykyisin aina spesialistin saavutus. Ja se joka ei kykene niin sanoakseni panemaan lappuja silmilleen ja uskomaan, että hänen sielunsa kohtalo riippuu siitä, kykeneekö hän tulkitsemaan oikein nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan, hän pysyköön tieteestä kaukana.”

Weber, Max (2009) Tiede ja politiikka — kutsumus ja ammatti. Tampere: Vastapaino.

Weber on radikaali. Ei riitä, että ”erikoistuisi tiukasti” vaikkapa sosiologiaan, vaan on ”erikoistuttava tiukasti” nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan tulkintaan. En oikein osaa päättää, pitäisikö tuohon kohtaan lukea arvolataus vai ei. Onko kyseessä neutraali nykytilan kuvaus vai liittyykö siihen kannanotto, että näin pitäisikin olla? Tieteenalojen ja tutkimuskenttien hajautuminen Weberin jälkeen ehkä osoittaa, että nykytilan kuvauksessa ja tulevaisuuden ennakoinnissa hän onnistui. Mutta olisiko hän sitä mieltä, että nykyäänkin jokaisen varpaanvälitieteen parhaat ja kestävimmät tulokset saavutetaan panemalla laput silmille ja antautumalla tiukasti omalle partikulaarille kysymykselleen?

Sosiologia 1968: Tieteen sanchopanzat ja donquijotet

Vastaa

Edit 30.9. (Oikeinkirjoitusta viilattu.)

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Aluksi vähäsen strukturalismin luonteesta tieteellisenä ideologiana. Yleisen ja yhtäläisen, ei niin suljetun eikä salaisen jokapäivänkokemuksen perusteella tutkijoita on kahta tyyppiä: sanzopanchoja, jotka olettavat, että saamme ilmiöistä yhä tarkempaa tietoa saamatta kuitenkaan lopullista tietoa, ja donquijoteja, joita juuri tämä selittämättä jäänyt residuaali vaivaa, ja jotka siksi turvautuvat selittämisen sijasta ymmärtämiseen. Strukturalistit ovat jälkimmäistä tyyppiä, oikotien miehiä. Strukturalismi on siinä mielessä klassinen filosofia, että siinä pyritään vastaamaan kaikkiin maanpiirin kysymyksiin. On mieletöntä kysyä strukturalismin suhdetta »objektiiviseen totuuteen» tai muuhun hienoon asiaan, koska strukturalismin tarkoitus on olla ennen muuta sulkeisesti validi. Strukturalismi kelpaa yleisesti kaikkeen (voisi melkein sanoa: ei spesifisesti mihinkään) — strukturalisti on yksinäinen mies kammiossaan. Näin ollen strukturalismi on psykoterapeuttista tiedettä.”

”Strukturalismi on siinä määrin sellaista kuin se on, että se on tuottanut tähän mennessä lähinnä pamfletteja ja reseptejä. Tämä esityksen alkuosa oli resepti, nyt on vuorossa pamfletti, ja yhdessä esitys muodostaa eräänlaisen strukturalismin kvasiparodian.”

”Kaikesta huolimatta strukturalismi on haaste reikäkorttisosiologiallemme, jonka kaavoista tuntuu olevan niin vaikea asosiaalistua. Ja vaikka strukturalismi tuhoutuisikin omaan itseensä, reikäkorttisosiologia voisi sen avulla koetella rajansa, jos ei muuten niin muuten vain, sillä yksi virhe voi auttaa sosiologiaa enemmän kuin kymmenkertainen totuuksien toisto, eikä sitä paitsi ole ollenkaan sanottu, että sosiologit Jumalan armosta olisivat immuuneja kulttuurin viivästymiselle.”

Toiviainen, Seppo (1968) Yhteiskunnan metastruktuuri. Sosiologia 5:3, 97-102.

—

Toiviaisen kuvaama jokapäivänkokemus on siinä määrin yleinen ja yhtäläinen, että se on yhä hyvin tunnistettavissa. Hyvin karkeasti ottaen voisi ajatella, että luonnontieteilijät ovat ilman muuta sanchopanzoja, humanistit donquijoteja, ja yhteiskuntatieteilijät hajoavat tässä kysymyksessä kahtia. Donquijotet ovat vaikkapa positivismikriitikkoja, foucault’laisia, postmodernisteja tai kulttuurintutkijoita. Toiviaisen kuvaus yksinäisestä kaikenselittäjästä, jolle tiede on samalla psykoterapiaa, kuulostaa osuvalta. Sanchopanzat ovat mallintajia, empiristejä sekä variaabelisosiologeja tai reikäkorttisosiologeja, joiden tieteestä puuttuu empatia ja ymmärrys.

Joskus olen tähän liittyen kuullut myös jaon ”akateemisen vasemmiston” (donquijotet) ja ”akateemisen oikeiston” (sanchopanzat) välillä, mikä on siis toki riippumaton poliittisesta vasemmistolaisuudesta tai oikeistolaisuudesta. Kovin kauas ei tietenkään mene myöskään jaottelu analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan tai Burawoyn jaottelu professionaaliseen ja kriittiseen sosiologiaan. Toiviaisen ”kvasiparodiassa” hienoa on, että se tunnistaa samanaikaisesti molempien lähestymistapojen tarpeellisuuden, kuten viimeisestä sitaattipätkästä ilmenee.

Sosiologia 1964: Tutkijoiden osallistumisesta politiikkaan

1 vastaus

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla. Keskustelua numerossa 1:4, vuodelta 1964.

“Tiedemiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun on jatkuvasti pulmallinen ja erimielisyyttä herättävä kysymys. Toisaalta tiedemiehiä moititaan syrjään vetäytymisestä; toisaalta osallistuvia tutkijoita saatetaan arvostella tiedemiehelle sopimattomasta subjektiivisuudesta ja tieteen arvovallan vaarantamisesta.” (Sosiologia-lehden toimitus)

—

“Olennaista keskustelun tason kohottamisessa ei niinkään ole ala-arvoisten puheenvuorojen karsiminen, vaikka Suomessa lienee siinäkin suhteessa paljon tekemistä. Olennaista on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa tutkija katsoo kannattavan uhrata aikaansa ja työrauhaansa niin paljon kuin ajankohtaiseen keskusteluun puuttuminen vaatii.”

“Sekä tutkijoiden että lukevan yleisön tulisi entistä enemmän oppia tarkastelemaan tutkijoiden puheenvuoroja askeleina totuuden etsimisessä eikä valmiitten totuuksien levittämisenä. Varsinkin juuri yhteiskuntatieteiden kohdalla virherajat ovat yleensä niin väljät ja ilmiöt niin moniniaset, että terveellisempi kuin kysymys: “Tosi vai väärä?” on usein kysymys: “Missä määrin esitetyt näkökohdat luovat valoa puheena olevaan asiaan?”” (Jaakko Hintikka, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori)

—

“Väitteitä, että tiedemies on “sopimaton” politiikkaan, on alettu esittää vasta nyt, kun eräät nuoret valtio- ja yhteiskuntatieteilijät ovat omaksuneet sosialistisia mielipiteitä tai eritelleet myönteisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ongelmia.”

“Heiltä ei voida vaatia “täydellistä objektiivisuutta”, koska sellaista ei ole itse tieteessäkään. Ei heiltä myöskään voida vaatia, että he päiväkohtaisia kannanottoja esittäessään peittäisivät tiedemiesasemansa, sillä silloin olisi yhtä lailla vaadittava, että lukkari, lääkäri, poliisi, virkamies, maatalouskonsulentti ja kätilö naamioisivat ammattinsa puhuessaan ajankohtaisista aiheista, etteivät ammattinsa kyltillä “johtaisi harhaan” kansalaisia.” (Jorma Simpura, Kansan Uutisten päätoimittaja)

—

“Kannatan yleensä jyrkkää eroa tiedemiehen ja poliittisesti aktiivisen kansalaisen välillä, vaikka nämä ominaisuudet voivat yhdistyä samaan henkilöön. Poliitikon tavoitteethan ovat käytännöllistä laatua, ja hänen toimintaansa säännöstelevät ‘poliittisesti mahdollisen’ ja ‘taktillisesti tarkoituksenmukaisen’ ankarat säännöt. Henkinen kuri, johon hänen on alistuttava, on yhtä ankara kuin tiedemiehelle ominainen, mutta se on laadultaan aivan toista. Hänen täytyy erityisesti ottaa huomioon vaatimukset, jotka yhteistyö samoja päämääriä ajavan ryhmän jäsenten kanssa asettaa, sekä tämän ryhmän kilpailusuhde muihin ryhmiin nähden. Tämän takia hän ei – toisin kuin tiedemies – aina voi ilmaista mielipidettään täysin vapaasti.” (Jan-Magnus Jansson, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori)

—

“Jos tiedemies pysyttelee tarkoin oman tieteensä piirissä ja esittää vain tieteellisen tutkimuksen tuloksia – sekä muiden että omiaan – hän myös suurelle yleisölle puhuessaan ja kirjoittaessaan pitäytyy omassa ammattiroolissaan. Tällöin hän ei tuota kenellekään pettymystä esiintymällä muuna kuin tiedemiehenä. Mutta asia muuttuu ongelmalliseksi, jos tiedemies – lähinnä ajattelen tässä kansantalouden, sosiologian tai sosiaalipsykologian edustajaa – osallistuu päivän poliittiseen debattiin ja esittää omia henkilökohtaisia arvoarvostelmiaan: ei niin vaan näin olisi meneteltävä. […] Näin tehdessään hän tuottaa pettymyksen ainakin niille, jotka olisivat toivoneet hänen pysyttelevän tiukasti tiedemiehen puolueettomassa ja objektiivisessa roolissa. Sanomattakin on selvää, että nämä pettyneet ja närkästyneet ovat niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen kannanottojaan. […] Mutta osallistuja itse saa toisin ajattelevien taholta osakseen ehkä ankarampaakin arvostelua kuin tavallinen poliitikko, ja hänelle voi olla siitä haittaakin tiedemiehen urallaan.” (Väinö Peltonen, Aamulehden päätoimittaja)

—

Kiinnostavaa ja yhä ajankohtaista keskustelua. Itselleni ainakin viime aikoina hyvin tuttua pohdiskelua, kun olen yrittänyt yhdistää poliittisen sitoutumattomuuden, pääsääntöisesti vihreät mielipiteet sekä yhteiskuntatieteen opiskelijan ja tutkijan roolit. 1960-luvun keskustelusta nykypäivään voisi siirtää melkolailla kaiken muun paitsi vanhanaikaisella tavalla sukupuolittuneen kielenkäytön.