Taloustieteilijät ja pukumiehet

Vastaa

Kosmologi Syksy Räsänen rinnasti Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissaan taloustieteen teoreettiset mallit fysiikan malleihin ja totesi, että mallit tulisi hyväksyä ja hylätä empiirisiin näyttöihin perustuen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä, vaan etenkin taloustieteessä pidetään kynsin ja hampain kiinni teorioista, joiden ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet virheellisiksi. Erityisen härkäpäisesti niistä pitävät kiinni IMF:n, Euroopan komission ja Suomen hallituksen kaltaiset talouspoliittiset toimijat, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Euroopan talouskriisiä on yritetty hoitaa etupäässä leikkaamalla julkista sektoria.

Taloustieteen ja fysiikan vertaaminen on kiinnostavaa ja opettavaista. Jos eläisimme satumaailmassa, jossa tiedettä voitaisiin yliopistoilla tehdä muusta yhteiskunnasta piittaamatta, mallit varmaankin hyväksyttäisiin lähinnä empiiristen näyttöjen perusteella. Nyt on kuitenkin niin, että kaikenlaisia pukumiehiä ja muita vaikutusvaltaisia tahoja kiinnostaa aika paljon se, mitä taloustieteessa ajatellaan vaikkapa leikkauksista, elvytyksestä, julkisista palveluista, valtionvelasta, keskuspankkien roolista. Aivan yhtä moni heistä ei ole kiinnostunut siitä, uskovatko fyysikot Higgsin hiukkaseen vai eivät.

Monilla mainituista pukumiehistä on taloustieteellinen koulutus ja he käyttävät julkisuudessa taloustieteen ääntä. Ja heitä kuuntelevat sekä poliitikot että kansalaiset, höristävät vielä korviaan. Onhan miehillä ekonomistin titteli, puku, ja he puhuvat otsaansa rypistäen vaikeista mutta järkevistä päätöksistä, jotka on nyt vaan tehtävä. Pankkien ja työmarkkinajärjestöjen pääekonomistit, valtiosihteerit valtiovarainministeriössä ja muut. Mitä enemmän köyhään sattuu, sitä enemmän pukumiehellä uskottavuutta.

Akateemisen taloustieteen puolustukseksi on sanottava, että pukumiehet, joista tässä on puhe, eivät ole taloustieteilijöitä, vaikka he nuoruudessaan olisivatkin viettäneet aikaa yliopistolla ja nykyisin verkostoituisivatkin talouselämän merkkihenkilöiden kanssa. He eivät ole tieteilijöitä, vaan poliittisia toimijoita, joiden intressit eivät ensi sijaisesti ole tieteellisiä, vaan poliittisia.

Nyt kun taloustiede ja talouspolitiikka on selvästi erotettu toisistaan, voidaan alkaa hämmentää asioita. Nimittäin vaikka pukumiehet eivät tieteilijöitä olisikaan, heillä on keinoja tukea sellaisia tieteellisiä malleja, jotka heitä ja heidän ystäviään miellyttävät, ja vastaavasti sysätä syrjään toisenlaista ajattelua. Yliopiston seinät ovat sen verran heikkoa tekoa, että taloustieteen professorilta edellytetään aika paljon rohkeutta väittää pukumiehiä vastaan, vaikka empiiriset näytöt siihen antaisivatkin syytä. Tai no, laitoksen kahvihuoneessa se ei ole niin vaikeaa.

Noniin, erotetaanpa nyt lopuksi neljä asiaa toisistaan.

Ensinnäkin on olemassa talouspolitiikkaa, jota tehdään avoimesti poliittisin perustein – vaikkapa luokkaintresseistä käsin. Toiseksi on olemassa talouspolitiikkaa, jonka esitetään perustuvan tieteeseen. Tämä on pukumiesten kotikenttää. Joskus tällaisen politiikan taustalla voi olla talousteoreettisia ajatuksia, joista ollaan taloustieteilijöiden piirissä suunnilleen yksimielisiä. Toisinaan taas taustalla on teoreettisia ajatuksia, joita edustavat lähinnä pukumiesten ystävät tai kuolleet teoreetikot, joita pukumiehet kaivavat haudoistaan.

Kolmanneksi on olemassa akateemista talousteoriaa, jota edustavat professorit ovat pukumiesten hyviä ystäviä. Sen tukena on ehkä jonkin verran empiiristä näyttöä, mutta ennen kaikkea pukumiesten rahat. Ja rahaahan professorit tarvitsevat tutkimuksen tekemiseen. Neljänneksi on vielä sellainen (ehkä hypoteettinen) kategoria, kuin akateeminen talousteoria, jota tehdään puhtaasti empiirisiin näyttöihin perustuen. Tämä ns. puhtaan tieteen alue on täynnä kiistoja siitä, minkälainen todistusaineisto teorioiden tueksi kelpaa, ja sitä luonnehtii teoreettiset kiistat, jotka näyttävät ratkaisemattomilta empiirisistä todistusaineistoista huolimatta.

Ainiin, kohtahan on vaalit.

Vaikka pukumiehillä on kaikenlaista vaikutusvaltaa, demokratiassa on se hyvä puoli, että laajemmat kansanjoukot voivat muodostaa heistä riippumatta mielipiteitä ja ilmaista poliittisen tahtonsa esimerkiksi vaaleissa, mutta myös julkisissa puheenvuoroissa, keskustelutilaisuuksissa ja mielenosoituksissa.

Robotit ja inhimillisen työn katoaminen

Vastaa
Maschinenmensch Fritz Langin elokuvasta Metropolis

Maschinenmensch Fritz Langin elokuvasta Metropolis

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll julkaisivat torstaina pienen pamfletin nimeltään ”Teknologinen murros ja politiikka”, jossa keskustellaan tietoteknisen kehityksen ja automaation vaikutuksista erityisesti työ- ja elinkeinorakenteeseen sekä esitellään poliittisia ratkaisuehdotuksia uuteen tilanteeseen sopeutumiseksi. Pamfletin lähtökohta on erittäin kannatettava. Tietyt teknologiset kehityskulut ovat julkisen ja poliittisen ymmärryksen näkökulmasta ”tutkan alla”, ja niiden nostaminen keskusteluun on sinänsä arvokasta. Poliittiseksi keskustelunavaukseksi kirjoitus on myös selkeästi argumentoitu, joskin se jo alaotsikossaan lankeaa vanhakantaiselta kuulostavaan teknologiseen determinismiin, jossa teknologinen kehitys muuttaa yhteiskuntaa.

Kirjoittajat nostavat esiin joidenkin tutkijoiden arvion siitä, että tietotekniikan ja robotiikan kehitys tulee vähentämään ihmistyövoiman tarvetta merkittävästi. Robotit ja tietokoneohjelmat tekevät nykyisiä työtehtäviä tarpeettomiksi ja uusiä työtehtäviä syntyy vähemmän ja ne syntyvät enemmän asiantuntemusta vaativille aloille. Kirjoittajat esittävät, jälleen ”alan tutkijoihin” tukeutuen, että nykyinen teknologinen murros on olennaisella tavalla erilainen kuin aiemmat, niin ikään vanhoja työtehtäviä hävittäneet murrokset, kuten höyrykoneen, sähkön tai polttomoottorin yleistyminen. Nykyisessä murroksessa oltaisiin aiempaa enemmän menossa kohti tilannetta, jossa koneiden myötä korvatuksi tullut manuaalinen työvoima ei työllisty uudelleen, eli niin kutsuttua ”nowhere to run” -tilannetta. Silloin tulisi tarpeelliseksi sopeutua tilanteeseen, jossa kaikille ei yksinkertaisesti riitä työtä, ja se asettaisi muutospaineita monille yhteiskunnan perusinstituutioille, jotka perustuvat siihen että valtaosa ihmisistä on palkkatöissä.

Kirjoittajat uumoilevat, että ihmisille voi käydä tietotekniikan ja automaation myötä samoin kuin hevosille kävi polttomoottorin myötä: hevoset jäivät pysyvästi vaille merkittävää roolia tuotannossa. Hevosanalogiassa on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen vika. Sekä ihmiset että hevoset nimittäin ovat tehneet työtä nimenomaan ihmisten yhteiskunnassa. Hevoset eivät ole olleet koskaan yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, vaan työkaluja, eikä niiden työttömyys ole koskaan ollut ihmisten työttömyyttä vastaava yhteiskunnallinen ongelma. Toinen ongelma robottien tekemää työtä ja joutilaita ihmisiä sisältävässä tulevaisuuskuvassa on se, että siinä inhimillisten tarpeiden ajatellaan pysyvän nykyisellä tasollaan. Se näyttää epäuskottavalta, kun katsoo esimerkiksi Aasian ja Afrikan suuntaan.

Pamfletin toisessa osassa kirjoittajat esittävät joitain ratkaisuehdotuksia edessä näkyviin ongelmiin. Näitä ovat esimerkiksi kulutuksen verottaminen työn verottamisen sijaan, saman työmäärän jakaminen useampien ihmisten kesken, koulutuspolitiikan uudistukset sekä palkattoman työn arvostaminen. Lähes kaikkiin uudistuksiin kytkeytyy perustulo. Kirjoittajat esittävät myös liberaaliin pirtaan sopivasti sääntelyn purkamista, ja idioottimaista sääntelyä kukaan tuskin puolustaakaan.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun varauksella väitteisiin, joiden mukaan juuri meidän aikanamme olisi käynnissä ennenkuulumaton murrosvaihe, joka muuttaa yhteiskunnan perusmekanismit aivan toisenlaisiksi. Pamfletistit itsekin esittävät varauksia siihen, kuinka radikaali murros meillä todella on edessämme. Futurologian arvo on kuitenkin jokseenkin sama kuin utooppisten tai dystooppisten tulevaisuuskuvausten muutenkin: Niiden kautta mahdolliset tulevaisuuden kehityskulut voivat nousta poliittisen keskustelun piiriin. Valistunut tulevaisuuden ennakointi helpottaa muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista.

Sosiologia ja käytäntö

Vastaa

Vaikka sosiologia on vakiintunut tieteenala, jolla on rikas empiirinen ja teoreettinen traditio, sosiologi saattaa jäädä katkerasti ulkopuoliseksi, kun hänen kollegansa taloustieteessä ja psykologiassa otetaan vakavasti, niin poliittisessa päätöksenteossa kuin ihmisten arkiymmärryksessäkin. Tämä kokemus tuntuu löytyvän monen sosiologin itseymmärryksestä, mutta siinä on ehkä jotain objektiivisempaakin totuutta.

Tulin ajatelleeksi, että sekä taloustieteellä että psykologialla on akateemisen tutkimuksen ohella vakiintunut ja suhteellisen selvärajainen käytännön toimintaympäristö, nimittäin talouspolitiikka ja psykoterapia. Taloustieteilijän ja psykologin on luontevampaa tehdä työtään teknisestä tiedonintressistä käsin ja kysyä, millä keinoilla haluttuihin, jälleen kerran varsin selkeisiin, tavoitteisiin parhaiten päästään. Kiistat keynesiläisen ja uusklassisen taloustieteen tai psykodynaamisen ja kognitiivisen psykologian välillä saattavat olla osin teoreettis-filosofisia, mutta ennen kaikkea ne ovat teknis-käytännöllisiä.

Sosiologin sen sijaan on hankala kuvitella vastaavanlaisia kiistoja omalla tieteenalallaan, vaikka kiistoista sinänsä ei ole pulaa. Ei ole olemassa vastaavaa, yhtä yhtenäistä ja institutionalisoitunutta käytännön kenttää, johon teknis-käytännölliset kysymykset esitettäisiin, jossa niihin kehitettäisiin ratkaisuja ja ratkaisujen toimivuutta verrattaisiin keskenään. Ehkä se on hinta, joka on maksettava siitä, että sosiologia on ”yleinen yhteiskuntatiede”, eikä kovin hanakasti rajaa mitään yhteiskunnan osa-aluetta kiinnostuksenkohteidensa ulkopuolelle? Ehkä minulla on vain perspektiiviharha, kun ajattelen, että käytännön kenttää ei ole? Eikö esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen taivu hyvin teknisten kysymysten kentäksi? Eikö näitä kysymyksiä varsin vakiintuneesti ratkaista esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella? Onko akateemisilla sosiologeilla (verrattuna vaikka niihin taloustieteilijöihin ja psykologeihin) hankaluuksia ottaa sosiaali- ja terveyspolitiikan kysymyksiä omikseen?

Martin Heideggerin kieli

1 vastaus

Kun rakennetaan teoreettisia ja filosofisia ajatusrakennelmia, on usein tarpeen käyttää sanoja sellaisissa erityisissä merkityksissä, jotka poikkeavat arkikielen merkityksistä. Tällaisten teknisten termien sisältö voi olla läheisessä tai kaukaisessa kytköksessä arkikielen vastineeseensa. Teoreetikko voi hyödyntää arkikielen assosiaatioita tai pyrkiä karistelemaan niitä pois. Riiston käsite Karl Marxilla on ensin mainitusta hyvä esimerkki. Riistolla on Marxin kapitalismiteoriassa aivan erityinen analyyttinen ja laskennallinen merkitys, joka on riippumaton sanan moraalisesta arkimerkityksestä. Kuitenkin tuo arkimerkitys toimii (ilmeisen tarkoituksellisena) retorisena korostuskeinona. Minusta se toimii. Aina tekniset termit eivät onnistu kommunikoimaan sitä, mitä niillä haetaan. Otetaan esimerkki toiselta kuuluisalta filosofilta:

”Koska puite haastaa määräämään, se johdattaa yhteen paljastumisen tapaan. Puite on johdatuksen ohjaus kuten kaikki paljastumisen tavat. Johdatus mainitussa merkityksessä on myös esiintuominen (poiesis).”

Martin Heidegger (2007) Tekniikka ja käänne (s. 29). Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry.

Aina ei ole kuulijan vika, jos viesti ei välity. En haluaisi laskea tätä kielimuuria kokonaan senkään syyksi, että päätin ottaa tämän kirjasen käteeni yömyöhään ennen nukkumaanmenoa. Lasketaanpa tämän kolmen virkkeen mittaisen kappaleen sisältämät tekniset termit: (1) puite, (2) haastaa, (3) määrätä, (4) johdattaa, johdatus (5) paljastuminen, paljastumisen tapa, (6) esiintuominen. Lainaus on silkkaa kukkua, jos Heideggerin tapa käyttää kieltä ylipäätään ja näiden nimenomaisten sanojen nimenomainen merkitys ei ole tuttu. Heideggerin puolustukseksi on sanottava, että hän on tavallaan esitellyt sanat aiemmin esseessään. (Edit: On tietysti hyvä muistaa sekin, että tämä on suomennos saksankielisestä kyhäelmästä, ja kieli toimii luultavasti paremmin alkukielellä.)

Joka tapauksessa sanojen sujuva ymmärtäminen saattaisi edellyttää laajempia opintoja Heideggerin tekstien parissa, minulle Martin Heideggerin filosofia on tuttua vain suurpiirteisesti. Uskallanpa myös epäillä, että tekstien tuntemuksen lisäksi tarvittaisiin aimo annos eksegeesiä. Heideggerin tapauksessa saattaa myös olla, että sana ”tekninen termi” ei oikein tee oikeutta sille, miten hänen pyrkimyksenään on luoda kokonaan uusi kieli ajattelunsa jäsentämiseksi.

No, filosofian klassikoksi tuleminen ehkä edellyttää monien uusien sanojen keksimistä, ja niiden määrittelemistä sen verran kutkuttavan epämääräisellä tavalla, että siitä riittää ainekset vuosisataiselle tulkintaperinteelle koulukuntakiistoineen.

On mahdollista, että joskus palaan Heideggeriin hänen parissaan enemmän harrastaneiden johdolla, mutta ei tämä kyllä lupaavalta näytä. Ja nukutaan nyt ensin.

Tekniikan filosofiasta: José Ortega y Gasset

Vastaa

Tekniikan filosofia on minulle yksi pitkäaikaisista ajattelun pohjavirtauksista ja kiinnekohdista, johon tekee mieli palata toistuvasti, tavalla tai toisella, pinnallisemmin tai syvällisemmin. Filosofia ei tässä(kään) asiassa tule kovin hyvin toimeen ilman empiiristä tutkimusta, ja tekniikan osalta paljon kiinnostavaa tutkimusta on tehty ainakin historiassa, sosiologiassa, taloustieteessä sekä viime aikoina monitieteisessä tieteen- ja teknologiantutkimuksessa. Riippuvuussuhde on tietenkin kaksisuuntainen: myös empiirinen tutkimus tarvitsee tuekseen punnittuja filosofisia kehitelmiä.

Niin & näin on julkaissut vuonna 2006 espanjalaisen filosofin José Ortega y Gassetin luentosarjaan perustuvan lyhyen ja esseemäisen teoksen Ajatuksia tekniikasta (luennot alunperin 1933, artikkelimuodossa 1935, kirjana 1939). Takakannessa sitä kehutaan ensimmäiseksi kattavaksi filosofiseksi esitykseksi siitä, mitä tekniikka on. Käyn läpi tässä joitain kirjassa esitettyjä ajatuksia muistiinpanon kaltaisesti. Ehkä tämä jalostuu joskus vielä pidemmällekin.

***

Tekniikan alkulähteenä ovat ihmisen perustarpeet: tulla ravituksi ja pysyä tarpeeksi loitolla kylmyydestä ja muista yksilön elämän jatkumista uhkaavista tekijöistä. Ihmisen tapa huolehtia perustarpeista on olennaisesti luovempi kuin muun eläinkunnan. Ortega y Gasset tekee kategorisen erottelun ihmisen ja eläimen välillä niin, että ihminen kykenee luovasti muokkaamaan olosuhteitaan tyydyttääkseen tarpeensa, kun taas eläimen osa on tyytyä olosuhteisiin sellaisina kuin ne ovat. Eläin tyydyttää perustarpeensa vain välittömillä toimilla, kuten ravinnon hankkimisella, mutta ihminen toimii mieluummin suunnitelmallisesti ja välillisesti minimoidakseen välittömään tyydyttämiseen liittyvät puhteet. Oikeastaan eläimen elämä koostuu perustarpeiden välittömästä tyydyttämisestä ja tyytyväisenä olemisesta. Ihminen haluaa hoitaa perustarpeensa vähällä vaivalla päästäkseen muiden puuhien pariin, jotka hänelle ovat tärkeämpiä ja mielekkäämpiä.

Tarpeen tyydyttäminen tuntuu ihmisestä (mutta ei eläimestä) ikävältä välttämättömyydeltä. Ortega y Gasset päättelee, että elämisen jatkaminen sinänsä ei ole ihmisille perustavin tavoite, vaan sekin on alisteinen elämiselle hyvin, hyvinvoinnille. Kun hyvinvoinnille ei ole tarpeeksi edellytyksiä, ihminen kieltäytyy myös perustarpeiden tyydyttämisestä, pelkästä eloonjäännistä. Hyvinvoinnin edellytykset ovat toki subjektiivisempia, liikkuvaisempia ja historiallisempia kuin pelkän eloonjäännin. (Tässä olisi muuten kiinnostava linkki Erik Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksien erittelyyn, ks esim. tämä lyhyt esittely).

Vaivannäkö vaivannäön välttämiseksi eli olosuhteiden muuttamiseen tähtäävät toiminnot muodostavat tekniikan, ja samalla ne tuottavat ikään kuin luonnon päälle rakentuvan, ihmisestä riippuvan superluonnon. Tässä mielessä ihmisyys alkaa Ortega y Gassetin mukaan samasta kohtaa kuin tekniikka (s. 39). Hän kirjoittaa: ”Asiat selkenevät, kun huomaamme tapahtumille kaksi eri tarkoitusperää. Yksi ylläpitää orgaanista elämää, luonnossa selviytymistä, sopeuttamalla eliön ympäristöönsä; toinen edesauttaa hyvää elämää, hyvinvointia, mukauttamalla ympäristön yksilön tahtoon.” (s. 21)

Nähdäkseni tämä erottelu on hyvin läheistä sukua Hannah Arendtin työn (labour) ja valmistamisen (work) väliselle analyyttiselle erottelulle. Arendtille labour on elämää ja jatkuvuutta ylläpitävää, perustarpeista huolehtivaa työtä, kun taas work on luovaa ja projektiluontoista. Selviytymiseen tähtäävää työtä tekevää ihmistä Arendt kutsuu nimellä animal laborans korostaakseen, että nämä aktiviteetit ovat kaikille eläimille yhteisiä. Valmistava ihminen, homo faber, taas luo ympärilleen maailman samaan tapaan kuin Ortega y Gassetin ihminen tuottaa ympärilleen teknisen superluonnon.

Ortega y Gassetin ihminen on ennen kaikkea homo faber, jolle välttämättömyyksistä huolehtiminen on ahdistavaa ja tärkeämpää on ”elämän projektin” läpivieminen. Hän jopa sanoo, että alkukantainen ihminen ei ole juuri lainkaan ihminen vaan lähes puhtaasti pelkkä eläin. (s. 64) Ihmisen olemisessa ei ole kyse siitä, mitä hän jo on, vaan siitä, mitä hän tavoittelee. ”Tässä mielessä ihminen ei ole olio, vaan pyrkimys olla sitä tai tätä.” (s. 34) ”Ihminen on tahtoen tai tahtomattaan itsensä tekele, itse itsensä luomus. Tuo ilmaus on varsin osuva. Se painottaa, että ihmisen olemuksen juuret pakottavat hänet teknikoksi. […] Inhimillinen elämä on lyhyesti sanottuna tuotantoa.” (s. 38)

***

Tekniikka eri aikakausina ja eri yhteiskunnissa vaihtelee sen mukaan, minkälaisia ihanteita ja tavoiteltavia ihmistyyppejä, elämän projekteja, on ollut olemassa. Ortega y Gasset käyttää esimerkkinään intialaista bodhisattvaa ja englantilaista gentlemania. Bodhisattvan tekniika on sielun tekniikkaa ja siihen liittyvä projekti on mielen sisäinen. Gentlemanille taas on ominaista, että hän suhtautuu aineelliseen todellisuuteen myös eloonjääntikamppailunsa yhteydessä kuin leikkiin tai peliin. (s. 51) Näin ”pelkkä eloonjäänti” kolonialisoidaan ”hyvinvoinnin” toimesta, alistetaan se keksittyjen sääntöjen alaiseksi. Gentleman ei hyväksy vilppiä, koska se on pelin hengen vastaista. (s. 45-55)

***

Nykyihminen on täysin riippuvainen superluonnosta, sen hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen ei varsinaisesti ole valintakysymys. Jos nykyaikaisen yhteiskunnan tekninen perusta ajautuu kriisiin, miljoonat ihmiset joutuvat kärsimään. (s. 74) Vaikka superluonto on ihmisestä syntynyt, se ei ole ihmisen hallinnassa. Arkielämässä tuo superluonto vaikuttaa niin itsestäänselvältä, että sen on helppo ajatella olevan annettu samalla tavalla kuin luonnon antimet ovat keräilijä-metsästäjille annettuja. On helppo ajatella, että perustarpeiden tyydyttämiseen  tähtäävät toimet (kuten ravinnon hankinta) on peruuttamattomasti sysätty marginaaliin. Tällainen ajattelu on vaarallista ja valheellista. (s. 25-26)

***

Tekniikan historiaa on Ortega y Gassetin mukaan mielekkäintä jäsentää ihmisen tekniikkasuhteen muutoksien mukaan, ei niinkään joidenkin yksittäisten keksintöjen mukaan. Tällä periaatteella tekniikan historia on jaettavissa kolmeen päävaiheeseen: sattuman tekniikka, käsityöläisen tekniikka ja teknikon tekniikka. (s. 63-64) Ensimmäisessä vaiheessa keksiminen on satunnaista ja näyttää tulevan pikemminkin luonnolta annettuna kuin ihmisestä. Tästä syystä keksintöihin liittyy samankaltaista taianomaisuutta kuin selittämättömiin luonnonilmiöihinkin.

Käsityöläisten tekniikan aikakautta luonnehtii se, että teknisiin toimintoihin on muodostunut erikoistunut ihmisjoukko, käsityöläiset. Teknisten toimintojen ajatellaan liittyvän olemuksellisesti niitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän pysyviin kykyihinsä. Tästä syystä antiikin kreikassa tekniikka ja taito merkitsevät samaa (tekhne). Taidon siirtyminen mestarilta kisällille on perinteellistä, eikä käsityöläisen tekniikassa ole siksi juuri sijaa innovoinnille.

Käsityöläisten tekniikasta siirrytään teknikkojen tai insinöörien tekniikkaan viimeistään silloin kun ensimmäiset koneet syntyvät. Työkalu on ihmisen jatke, mutta kone on jo ennemminkin ihmisen käskijä. (s. 70) Teknikon ja työläisen tehtävät ovat erillisiä. Edellinen on toimintasuunnitelman tai toimintaperiaatteen kehittämistä, toinen on sen toteuttamista. Käsityöläisessä nämä aspektit ovat saumattomasti yhdessä, mutta kolmannessa vaiheessa ne erottuvat. Kolmannessa vaiheessa ihminen tulee myös tietoiseksi teknisistä kyvyistään, jotka ylittävät hänen luonnolliset kykynsä.

Kykyjen ei ajatella olevan ole yksilöllisiä, kuten käsityöläisen tekniikassa, vaan periaatteessa universaaleja ja rajattomia. ”Jos ajattelemme jotain yliampuvaa, täysin kuvitteellista asiaa – sanotaan nyt vaikka matkaa tähtiin – yllätymme sen toteutuessa. Kuka tietää, vaikka jo huomisen aamulehdessä olisi uutinen, että on keksitty keino voittaa gravitaatio ja ampua raketti kuuhun. Yritän sanoa, että nykyihmistä salaa kauhistuttaa oma rajoittamattomuutensa. Se voi olla toinen syy, miksi nykyihminen ei tunne itseään. Sillä itsensä havaitseminen kykeneväksi olemaan periaatteessa mitä tahansa tekee hänelle yhä vaikeammaksi tuntea itsensä.” Kuvaavaa on, että Arendtin Vita ctiva alkaa siitä, kuinka avaruuslennot ovat periaatteessa irrottaneet ihmisen kategorisesta riippuvuudesta maapalloon.

Siirtyminen teknikon tekniikkaan tarkoitti muutosta ”teknisyydessä”. Samaan aikaan tieteessä syntyi galileilainen, analyyttinen menetelmä, jossa ongelmat jaetaan osatekijöihinsä tavalla, joka aristoteeliselle tieteilijälle olisi vieras. Uuden tieteen ja tekniikan liitto on menetelmän samuutta.

***

Esseensä loppulauseessa kirjoittaja haaveilee idän sielun tekniikan ja lännen tekniikan liitosta.

Kommentteja anarkismista

Vastaa

Ystäväni Tuomas Nieminen kirjoitti anarkistisesta kasvatuksesta ja anarkismista yleisemminkin. Kirjoitusta lukiessa tunsin piston sydämessä, kun ajattelin kuuluvani hänen kuvailemaansa anarkismin vähättelijöiden joukkoon. Ajattelin, että on syytä vastata.

Lähden ehkä purkamaan asiaa sitä kautta, että arvostan sitä, että korostat moraalin, epäilyn ja kriittisen ajattelun merkitystä kasvatuksen tavoitteina. Kommentoin alla joitain seikkoja, mutta keskustelu jatkukoon.

Utopiat

Lyhyesti: yhteiskunnallinen toiminta tai politiikka ilman utopioita on köyhää, tuskin nimensä veroista. Utopiaa voi ajatella jostain eettisistä lähtökohdista johdettuna yhteiskunnallisena tavoitetilana, puhtaana ”valmiina maailmana”. Se motivoi, siis liikuttaa. Eettiset lähtökohdat ja tavoitteet ovat tietenkin jatkuvan neuvottelun alaisia. Totalitaristiset yritykset toteuttaa jokin utopia epäonnistuvat juuri siksi, että ne eivät ole herkkiä tälle neuvottelulle. Ne viittaavat kintaalla niiden ihmisten mielipiteille, joita utopian kautta oli tarkoitus auttaa.

Demokraattiset yritykset taas ovat hitaita ja likaisia, joissa utopiat sekoittuvat, laimenevat ja muuttuvat kompromisseiksi. Yksittäisen utopistin näkökulmasta ne tietysti vesittyvät. Demokratiaa seuratessamme voimme samaistua tämän utopistin turhautumisen tunteisiin, mutta laajemmasta perspektiivistä meillä ei ole parempaakaan tapaa. Tämä ei muuten tarkoita, että meillä ei ole nykydemokratiaa parempaa tapaa. Suoran demokratian mahdollisuudet on vielä pitkälti kokeilematta.

Toisinajattelu ja kriittinen ajattelu

Tekstissä vihjaat, että myös toisinajattelu olisi arvokasta ja tavoiteltavaa. Olen samaa mieltä, mutta tässä kohtaa haluan tehdä erottelun toisinajattelun ja kriittisen ajattelun välillä. Tarkoitan sitä, että toisinajattelu on jotain vallitsevista ajattelutavoista poikkeavaa, niitä kritisoivaa tai purkavaa ajattelua. Kriittisen ajattelun taas ajattelen olevan riippumatonta siitä, mikä on vallitseva tapa ajatella. Se voi tarvittaessa olla purkavaa, mutta se voi myös tyytyä vallitsevaan, jos se on hyvää. Esimerkiksi homeopatia on selvästikin toisinajattelua, mutta kriittistä ajattelua se ei ole. Sama pätee älykkään suunnittelun teoriaan. Evoluutioteoria sen sijaan ei oikeastaan ole toisinajattelua, enää, mutta kriittistä ajattelua kylläkin.

Toisinajattelulla on myös jonkin verran itseisarvoa, sillä se estää hyvässä tapauksessa vallitsevia ajattelutapoja luutumasta, muuttumasta epäkriittisiksi. Se pitää siis muut valppaina. Tällöinkin toisinajattelu on alisteisessa asemassa kriittisen ajattelun tavoitteelle. Jos toisinajattelija taas asettaa päätavoitteekseen marginaalisuuden ja yleisen vastustamisen, hän on altis pahanlaatuiselle hihhuloinnille.

Ismit

Eettiset periaatteet ja niiden mukainen toiminta ovat tärkeämpiä kuin leimat, jotka niiden päälle lyödään. Se, että ismit ovat monimutkaisia tarkoittaa samalla, että niitä väistämättä ”ymmärretään väärin”. Väärinymmärrystenkin uhalla on välillä kätevää puhua anarkismista, sosialismista tai muista ismeistä ja ehkä on hyvä jopa käydä niiden merkityksestä kamppailua.

Se, että sosialismi on haukkumasana, juontunee kylmän sodan USA:sta, minkä seurauksena monet vasemmistopoliitikotkaan eivät käytä sitä sanaa. Historiassa on kuitenkin sellaisiakin esimerkkejä, kuin ruotsalainen pääministeri, joka varsin juhlavasti julistaa olevansa sosialisti (suosittelen hiljattain ilmestynyttä Palme-dokkaria). Ja toden totta, ranskan nykyinen pääministeri edustaa sosialistipuoluetta. Sosialismilla on kyllä jonkinlainen kytkentä Neuvostoliittoon, mutta sitä voisi verrata kytkentään, joka porvarillisella nationalismilla on Natsi-Saksaan. On väärinymmärrys samaistaa ne.

Vaikka yhteisymmärrykseen ismin sisällöstä päästäisiinkin, on ehkä sittenkin tärkeämpää arvioida istejä heidän käytännön saavutustensa perusteella. Tässä kohtaa kuvaan astuvat puolueet, nuo likaiset organisaatiot, jotka saavat asioita aikaan.

Yhteistoiminta

Epäily, järki ja vapaus ovat varsin yksilökeskeisiä ihanteita. Niitä tarvitaan, mutta toisinaan taas tarvitaan yhteistoimintaa ja ennustettavuutta. Jotta anarkismi olisi minulle sopiva yhteiskunnallinen utopia, sen on otettava tyydyttävästi kantaa siihen, miten yhteiset asiat hoidetaan. Miten päästään sopimuksiin ja varmistetaan, että sopimukset pitävät? Miten mobilisoidaan suuria ihmisjoukkoja ponnistuksiin, jotka ovat paitsi tavoiteltavia, myös tarvitsevat toteutuakseen suuria ihmisjoukkoja? Tämän voi ilmaista myös toisin: Miten synnytetään perusteltuja valtarakenteita?

Therborn ja tulevaisuus

Vastaa

Göran Therbornin kirja Maailma – aloittelijan opas on lukemisen arvoinen. Se sisältää paitsi kunnianhimoisen ja yleistajuisen 1) kokonaisesityksen modernin maailman tilasta ja 2) maailmaa pyörittävistä voimista, myös 3) nykytilan historiallisen taustoituksen merkittävimpien sivilisaatioiden osalta (kiinalainen/itäaasialainen, eteläaasialainen, länsiaasialainen/pohjoisafrikkalainen, eurooppalainen/amerikkalainen sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan sivilisaatio) ja, mikä hienointa, 4) todennäköisen tulevaisuuden hahmottelua nykytiedon valossa. Vaikka kirjan lukeminen kokonaan onkin lämpimästi suositeltavaa, käyn tässä lyhyesti läpi joitain Therbornin keskeisiä ennusteita.

Luonnonympäristön rajat tulevat (taas) vastaan. Moderniin maailmaan on kuulunut irrottautuminen niin piintyneistä perinteisistä tavoista kuin luonnonympäristön rajoituksistakin. Luonnon hallinta on mahdollistanut väestöräjähdyksen ja hyvinvoinnin kasvun, mutta nyt tämä ”luonnon kahleista vapautunut” moderni on törmäämässä uusiin, odottamattomiin ekologisiin rajoihin. Ilmastonmuutos on kyllä tullut globaalin poliittisen keskustelun aiheeksi, mutta toimintaa keskustelusta ei ole juuri seurannut. Ilmastonmuutos ja muut ekologiset kriisit aiheuttanevat poliittista epävakautta, kun suurten ihmismassojen perustarpeet tulevat uhatuiksi.

Militantti islamismi hiipuu. Islamismin synty ylipäätään oli tahaton seuraus Yhdysvaltojen kommunisminvastaisesta strategiasta Afganistanissa sekä öljyintresseistä arabimaissa. Vahvistusta islamismi sai syyskuun 2001 iskuista ja lännen ylimitoitetusta reaktiosta, joka sisälsi muun muassa kaksi väkivaltaista tunkeutumista maahan sekä Abu Ghraibin kaltaisia alistavia keskitysleirejä. Islamismi ja sen pelko jäävät kuitenkin todennäköisesti sukupolvi-ilmiöksi, jotka hiipuvat samaan tapaan kuin kommunismin toivo ja pelko – jos uudet sotilastoimet eivät pidä islamismia hengissä.

Kapitalistisen talouden tulevaisuus on pitkälti Kiinan käsissä. Alkuun on todettava, että vaikka globaali pääoma onkin merkittävä ja määräävä taloudellinen voima, se ei ole yhtä voimakas kuin usein ajatellaan: sen ulkopuolella on merkittävä määrä työtä ja tuotantoa. Määräävää asemaansa kapitalismi tuskin on kuitenkaan menettämässä. Finanssikriisi on saanut suuret ihmisjoukot, etenkin keskiluokan, kaduille, ja rahoitusala joutunee tekemään joitain myönnytyksiä, mutta suuriin mullistuksiin ei tunnu olevan poliittista tahtoa, eikä varteenotettavia vaihtoehtojakaan ole oikein tarjolla.

Therborn toteaa melko ykskantaan: ”Kaptalismin tulevaisuudesta päättää pikapuoliin Kiina.” Totalitaristisella Kiinalla on poliittiset keinot tehdä merkittäviäkin uudistuksia, mutta kapitalismista luopuminen edellyttäisi, että jokin ”ei-kapitalistinen suunta katsottaisiin lupaavammaksi tieksi kansalliseen vaurauteen ja/tai valtaan tai sitten kapitalismin synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit uhkaisivat vakavasti maan yhtenäisyyttä ja valtaa.”

Ensimmäiseen kohdan Therborn ohittaa nopeasti toteamalla, että yksityinen pääoma ei toistaiseksi ole alkanut kahlita tuottavuutta ja tehokkuutta tavalla, joka olisi Kiinan (tai muunkaan suurvallan) kansallisten intressien vastaista. Akilleenkantapääksi Therborn mainitsee yksityisen pääoman kyseenalaisen kyvyn siirtyä kestäviin energialähteisiin.

Itse olen taipuvainen näkemään nykyiset kiistat ”intellektuaalisen omaisuuden” ympärillä sellaiseksi kitkaksi, jota marxilaisessa teoriassa on ollut tapana kutsua materiaalisten tuotantovoimien (tässä tapauksessa uudet informaation prosessointi- ja siirtotekniikat) ja vallitsevien tuotantosuhteiden (perinteinen sisältöteollisuus edusjärjestöineen) väliseksi konfliktiksi. Perinteisen sisältöteollisuuden kriisistä ei kuitenkaan ole syytä päätellä mitään koko kapitalistisen talouden elinvoimasta, joten tämä voi olla melko marginaalinen huomio.

Toinen mahdollinen syy Kiinan laajamittaiseen siirtymiseen pois kapitalismista on sen synnyttämät yhteiskunnalliset konfliktit ja levottomuudet. Työväestön mielenosoitukset ovat Kiinassa yleisiä, mutta ne ovat toistaiseksi jääneet paikallisiksi. Suuret muutokset edellyttäisivät organisoituneempaa protestia tai ehkä valtasuhteiden muutoksia kommunistisen puolueen sisällä.

Vaikka Kiinan merkitys kasvaakin, Yhdysvaltojen ei voi odottaa jäävän ainakaan lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä taloudellisessa kehityksessä jälkeen. Yhdysvaltojen sotakoneisto näkee tuskin vertaistaan lähiaikoina, ja nähtäväksi jääkin, aikooko se käyttää sitä geopoliittisen valtansa puolustamiseen. Sotilaallinen konflikti Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä ei kuitenkaan toistaiseksi näytä kovin todennäköiseltä.

Eurooppa ja Japani sen sijaan näyttävät menevän alamäkeen, joskaan liuku ei välttämättä ole kovin jyrkkä tai dramaattinen. Niiden väestöt ikääntyvät, eivätkä kantaväestöt ole kovin myötämielisiä siirtolaisia kohtaan. Therborn esittää Euroopan optimistiseksi tulevaisuuskuvaksi eräänlaisen ”laajennetun Skandinavian” roolin: vauras ja tasa-arvoinen, kansainvälisesti vaikutusvaltainen, mutta vailla todellista valtaa. Eurooppa olisi esimerkki, jota monet pyrkivät seuraamaan mutta jota mahtavat ehkä halveksuvat. ”Parhaimmillaan, kuten Olof Palmen huippuvuosina, Eurooppa voisi kuitenkin olla järjen ja moraalisen närkästyksen äänekäs äänitorvi.”

Suotuisia olosuhteita tai poliittista tahtoa laajennetuksi Skandinaviaksi Euroopalla ei kuitenkaan näytä olevan. ”Sosiaalidemokratia on kärsinyt teollisuuden vähenemisestä yhteiskunnallisesti ja Tony Blairin ja New Labourin Yhdysvaltoja myötäilevästä, kapitalismia edistävästä linjasta poliittisesti, kun taas kristillisdemokratiaa on haitannut Italian korruptio ja Saksan uusliberaali maallistuminen. Sosiaaliliberalismi jäi Keynesin jälkeen paitsioon, uudet vihreät ovat osoittautuneet poliittisesti epävakaiksi, ja sosialistinen ja kommunistinen vasemmisto tuntuu tällä erää kutakuinkin hylänneen eurooppalaiset tavoitteensa.”

Tilannetta ei ole edesauttanut neuvostokommunismista traumatisoituneiden uusliberaalien Itä-Euroopan maiden tulo Euroopan unioniin, eikä liioin siirtolaiset, joihin Eurooppa ei ole osannut suhtautua oltuaan pitkään itse siirtolaisia lähettävä osapuoli.

Mitään yhtenäistä maailmankulttuuria tuskin tulee. Vaikka uudet viestintävälineet mahdollistavat aiempaa vilkkaamman kulttuurivaihdon, modernia maailmaa katsotaan edelleen erilaisista kulttuurisista ja institutionaalisista kehyksistä käsin. Merkittävät alueelliset erot säilynevät esimerkiksi uskonnossa ja perheinstituutiossa. Viestintävälineet saattavat kyllä kasvattaa maantieteestä riippumattoman kulttuurin ja yhteisöllisyyden merkitystä, mutta tämän muutoksen laajuutta on vaikea ennustaa.

Tästä huolimatta Therbornin kirjan yksi perusväittämistä on, että kulttuurieroista huolimatta tietoisuus globaaleista kysymyksistä on laajempaa kuin aiemmin ja tulee ehkä olemaan sillä tavalla aidommin globaalia, että globaaleista kysymyksistä huolehtiminen ei ole enää vain eurooppalaisen sivilisaation (imperialistinen) erityispiirre.

(Edit 29.12. Siteerausvirhe. moraalisen järjestyksen -> moraalisen närkästyksen)

Yksi maailma

Vastaa

Filosofi John Searle aloittaa kirjansa: ”We live in exactly one world, not two or three or seventeen.” Sama lause voisi aloittaa myös sosiologi Göran Therbornin vasta suomennetun teoksen Maailma – aloittelijan opas (Vastapaino 2012). Searle puhuu toki ontologiasta ja Therborn maalaa suurin piirroin aikalaisanalyysiä, mutta heidän ajatuksensa saattavat kohdata ehkä yllättävänkin hyvin. Tämä assosiaatio minulle tuli, kun aloin selailemaan Therbornin kirjaa. Yksi maailma.

Searle kehittelee kirjassaan The Construction of Social Reality sellaista sosiaalisen todellisuuden ontologiaa, joka pohjautuu ja on siten yhteensopiva luonnontieteellisen ontologian kanssa. Kirjan voi tulkita tässä mielessä yritykseksi silloittaa perinteistä ”kahden kulttuurin” välistä kuilua, joka modernissa tieteessä on ollut tapana vetää luonnontieteiden (sciences, Naturwissenschaften) ja ihmistieteiden välille (humanities ja joskus the arts, Geisteswissenschaften). Ehkä tuossa suuressa jaossa onkin ollut enemmän kysymys juuri kulttuurieroista tieteenharjoittajien ja heidän yhteisöjensä välillä kuin mistään kovin vakavasti otettavista filosofisista erimielisyyksistä. Joka tapauksessa ajatus yhtenäistieteestä on tuntunut perinteisesti hyvin kaukaiselta. Ei Searlekaan ehkä suoranaisesti yhtenäistieteen perään haikaile, mutta sen suuntaiselta hänen projektinsa vaikuttaa. Mainittakoon, että Searlen elämäntyöhön on kuulunut sosiaalisen ontologian lisäksi puheaktiteoriaa ja mielenfilosofiaa.

Therbornin teoksen keskeinen ajatus puolestaan on, että me olemme 2010-luvulla enemmän kuin koskaan ”yhden maailman” asukkaita. Kontakteja eri kulttuuripiirien ja sivilisaatioiden välillä on ollut aina, mutta koskaan vuorovaikutus ja vaihto ei ole ollut näin tiivistä. Mukana on tullut ihmisten kasvanut tietoisuus siitä, että elinpiirimme on rajallinen ja toimet yhdellä puoliskolla maapalloa vaikuttavat toisen puoliskon asukkaisiin ja päin vastoin. Ydinsodan uhka, ihmisoikeuksien tulo kansainväliseen politiikkaan, ekologinen kriisi ja sen tiedostaminen (olkoonkin kuinka hidas tahansa), globaalit markkinat, internet.

Näin laajalle levinnyt ajatus maailmasta yhtenä paikkana on uusi ilmiö. Eurooppalaisille maailma alkoi avautua uuden ajan alussa, mutta ainakin toiseen maailmansotaan saakka se oli lähinnä valloitusten ja seikkailujen kohde. Nyt ja tulevaisuudessa tämä valloittajan suhde maailmaan ei ole mahdollinen – ei vähiten siksi, että politiikan, talouden ja kulttuurin painopiste näyttää vääjäämättä siirtyvän takaisin itäaasiaan, missä se on suurimman osan kirjoitettua historiaa ollutkin. Therbornin teoksen tarkoituksena on pysähtyä miettimään, mitä yhdessä maailmassa eläminen tarkoittaa ja millaiset voimat sitä vievät eteenpäin. Tämä on lisäksi tarkoitus tehdä yleistajuisella tavalla. En oikein malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan kirjan loppuun.

Miten Searle ja Therborn sitten sopivat yhteen? En tiedä, se oli vain nopea assosiaatio. Ajatusleikkiä jatkamalla voisi tietysti vaikka spekuloida, että yhdessä maailmankulttuurissa on helpompi hyväksyä yksi filosofia ja yksi tiede.

Lukulistalla:
John Searle: The Construction of Social Reality
Göran Therborn: Maailma – aloittelijan opas

Soittolistalla:
Bob Marley: One Love
Queen: One Vision

Benjamin Franklin ja kapitalismin henki

3 vastausta

Tekee mieli siteerata ihan perusasioita, kun satuin lukemaan kirjaa tenttiä varten. Max Weber pitää Protestanttisessa etiikassa alla olevaa Benjamin Franklinin sitaattia lähtökohtana tutkielmalleen, joka käsittelee ”kapitalismin hengen” syntyä:

***

”Muista, että aika on rahaa. Kun joku ansaitsee työllään kymmenen shillinkiä päivässä ja käveleskelee puoli päivää tai laiskottelee huoneessaan, hän ei kuluta vain niitä kuutta penniä, jotka hän kuluttaa laiskotellessaan, vaan niiden lisäksi hän on kuluttanut tai pikemminkin heittänyt menemään vielä viisi shillinkiä.

Ajattele, että luotto on rahaa. Jos joku antaa sinun pitää jatkuvasti rahat senkin jälkeen, kun ne olisi ollut maksettava takaisin, hän lahjoittaa sinulle etunsa tai niin paljon kuin tänä aikana voit niitä käyttää hyväksesi. Summa nousee huomattavaksi, kun miehellä on paljon luottoa ja hyvää käyttöä sille.

Muista, että raha poikii ja on hedelmällistä. Raha voi tuottaa rahaa ja jälkeläiset voivat tuottaa yhä enemmän ja niin edelleen. Viisi shillinkiä kiertää ja tulee kuudeksi, liikkuu jälleen ja siitä tulee seitsemän shillinkiä ja kolme penniä ja niin edelleen, kunnes siitä on tullut kenties sata sterlinginpuntaa. Mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän se kiertokulussa tuottaa, niin että hyöty kasvaa aina vain nopeammin. Se joka tappaa emakon, tuhoaa koko sen jälkikasvun aina tuhannenteen jäseneen saakka. Se joka tuhlaa viisishillinkisen, murhaa (!) kaiken, mitä sillä olisi voinut tuottaa: kokonaisia kolonnia sterlinginpuntia.

Muista, että – sananparren mukaan – hyvä maksaja on jokaisen kukkaron herra. Jos sinut tunnetaan siitä, että maksat takaisin täsmällisesti lupaamasi aikana, voit aina lainata kaiken rahan, mitä ystäväsi eivät sillä hetkellä tarvitse.

Tämä on välistä suureksi hyödyksi. Ahkeruuden ja kohtuullisuuden ohella ei mikään vie nuorta miestä niin paljon eteenpäin maailmassa, kuin täsmällisyys ja vanhurskaus kaikissa hänen liiketoimissaan. Siksi älä koskaan pidä lainattua rahaa tuntiakaan yli sen ajan, minkä lupasit takaisinmaksuajaksi, jottei ystäväsi loukkaantuisi sinuun ja sulkisi kukkaroaan sinulta ainaiseksi.

Miehen täytyy huomata vähäpätöisimmätkin asiat, jotka vaikuttavat hänen luottoonsa. Vasarasi lyönti, jonka velkojasi kuulee viideltä aamulla ja kahdeksalta illalla, tekee hänet puoleksi vuodeksi tyytyväiseksi. Mutta jos hän näkee sinut biljardipöydän ääressä tai kuulee äänesi kapakasta silloin, kun sinun pitäisi olla työssä, hän antaa seuraavana aamuna karhuta sinulta laskua ja vaatii rahojaan takaisin, ennen kuin olet saanut niitä edes käyttöösi.

Lisäksi tämä osoittaa, että muistat velkasi, ja se saa sinut näyttämään yhtä huolelliselta kuin rehelliseltäkin mieheltä ja se enentää luottoasi.

Ole varuillasi, jottet pidä kaikkea omistamaasi omaisuutenasi etkä elä sen mukaisesti. Tämän erehdyksen tekevät monet ihmiset, joilla on luottoa. Varoaksesi sitä pidä tarkkaa laskelmaa menoistasi ja tuloistasi. Jos näet kerran sen vaivan, että otat huomioon yksityiskohdat, on sillä seuraava hyvä vaikutus: Huomaat kuinka ihmeellisesti pienet menot paisuvat suuriksi summiksi ja havaitset, missä olisi voinut säästää ja missä voi tulevaisuudessa säästää.

Voit saada 6 punnalla vuodessa 100 puntaa käyttöösi, jos sinut tunnetaan viisaana ja rehellisenä miehenä. Se joka tuhlaa muutamia shillinkejä päivässä hyödyttömästi, tuhlaa 6 puntaa vuodessa, ja se on 100 punnan käytön hinta. Se joka tuhlaa jonkin shillingin arvosta päivässä aikaansa vaikka vain pari minuuttia, menettää, kun päivät lasketaan yhteen, etuoikeutensa käyttää 100 puntaa vuodessa. Se joka haaskaa aikaansa 5 shillingin arvosta, menettää 5 shillinkiä ja voisi yhtä hyvin heittää 5 shillinkiä järveen. Jos menetät 5 shillinkiä, et menetä vain sitä summaa, vaan kaiken, mitä sen käytöllä olisit voinut ansaita elinkeinonharjoituksessa – mikä on kohonnut huomattavaksi summaksi, kun kerrallinen nuori mies on tullut vanhemmaksi.”

Weber, Max (1980 [1904-1905]) Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Suomentanut Timo Kyntäjä. Porvoo: Wsoy. Sivut 34-36.

***

Jääköön analyysit nyt, mutta tässä teille uskonpuhdistaja Jean Calvin.

Max Weber tutkijan erikoistumisesta

3 vastausta

Olin hieman yllättynyt, että Max Weber, jota pidetään ainakin (1) sosiologian, (2) hallintotieteen ja (3) uskontotieteen klassikkona, joka on väitellyt (4) oikeushistoriasta ja toiminut (5) kansantaloustieteen professorina, ja jonka kiinnostuksen kohteina olivat kapitalismin synty länsimaissa sekä talouden, politiikan ja uskonnon (tai ideologian) väliset suhteet, kirjoittaa esseessään ”Tiede kutsumuksena ja ammattina” (Wissenschaft als Beruf, 1919) seuraavasti:

”Nykyaikana sisäisen asennoitumisen tieteenharjoittamiseen ammattina määrää ennen kaikkea se, että tiede on tullut erikoistumisen vaiheeseen, joka ennen oli tuntematon, ja että näin on vastedes olevakin. Ei vain ulkoisesti, ei, nimenomaan sisäisesti on tilanne tämä: yksittäinen henkilö voi saavuttaa varman tiedon siitä, että hän aikaansaa tieteen alalla todella jotakin täydellistä, vain siinä tapauksessa, että hän erikoistuu tiukasti. Kaikki me teemme joskus töitä, jotka ulottuvat naapurialoille, ja esimerkiksi juuri sosiologien on niitä yhä uudelleen tehtäväkin. Näiden töiden rasitteena on alistunut tietoisuus siitä, että tuotamme kyllä ammattimiehelle [sic] hyödyllisiä kysymyksenasetteluja, joita hän oman alansa lähtökohdista ei ilman muuta olisi tullut ajatelleeksi, mutta oman työmme on väistämättömästi pakko jäädä erittäin epätäydelliseksi. Vain tiukasti erikoistumalla tieteellisen työn tekijä voi kerran ja ehkä ainoan kerran elämässään todella omaksua täydellisen tunteen siitä, että on aikaansaanut jotain kestävää. Todella lopullinen ja pätevä saavutus on nykyisin aina spesialistin saavutus. Ja se joka ei kykene niin sanoakseni panemaan lappuja silmilleen ja uskomaan, että hänen sielunsa kohtalo riippuu siitä, kykeneekö hän tulkitsemaan oikein nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan, hän pysyköön tieteestä kaukana.”

Weber, Max (2009) Tiede ja politiikka — kutsumus ja ammatti. Tampere: Vastapaino.

Weber on radikaali. Ei riitä, että ”erikoistuisi tiukasti” vaikkapa sosiologiaan, vaan on ”erikoistuttava tiukasti” nimenomaan tämän käsikirjoituksen tämän kohdan tulkintaan. En oikein osaa päättää, pitäisikö tuohon kohtaan lukea arvolataus vai ei. Onko kyseessä neutraali nykytilan kuvaus vai liittyykö siihen kannanotto, että näin pitäisikin olla? Tieteenalojen ja tutkimuskenttien hajautuminen Weberin jälkeen ehkä osoittaa, että nykytilan kuvauksessa ja tulevaisuuden ennakoinnissa hän onnistui. Mutta olisiko hän sitä mieltä, että nykyäänkin jokaisen varpaanvälitieteen parhaat ja kestävimmät tulokset saavutetaan panemalla laput silmille ja antautumalla tiukasti omalle partikulaarille kysymykselleen?