Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.