Avainsana-arkisto: stoalaisuus

Opiskelijan kuoleentuminen

2 vastausta

Kirjoituksen inspiraationa on itse aiheutettu ahdistuneisuus. Viihdetaiteilija Hectorin sanoin ”Lauluja syntyy, kun vituttaa”. En ole toisaalta varma, että tämä on täysin itse aiheutettua, koska olen maailmassa, yhteiskunnassa ja muiden ihmisten keskellä elävä olio. Olen ennen kaikkea kapitalistisessa yhteiskunnassa elävä olio. Voinen sanoa, että tähän mennessä kuuluisin kapitalismiteoreetikko on Karl Marx. Pääoman lukeminen tarjoaakin tässä tilanteessa minulle välineitä ymmärtää itseäni ja tilannetta, johon olen joutunut, joten avataanpa joitain kirjaan liittyviä teemoja. Jos Marxin teoria ei kiinnosta, seuraavan osion saa skipata.

Työarvoteoria ja työvoiman riistäminen

Kapitalistisen tuotantomuodon kova ydin on pääoman ja palkkatyön suhde. Palkkatyöläinen myy työvoimaansa, pääoma (joka voidaan tästä lähtien hieman harhaanjohtavasti mutta retorisesti toimivasti henkilöidä kapitalistiksi) ostaa sitä. Itse asiassa kapitalisti ei osta työvoimaa samalla tavalla kuin palkkatyöläinen ostaa kaupasta makkaraa, vaan hän sijoittaa työvoimaan, eli vaihtelevaan pääomaan, kuten hän sijoittaa kiinteäänkin pääomaan, kuten rakennuksiin, koneisiin ja raaka-aineisiin.Marxin (ja häntä edeltäneen poliittisen taloustieteen) työarvoteoriassa työ on ainoa arvon lähde. Tästä ja syistä, joihin tässä ei ole tarkoituksenmukaista puuttua, johtuen työvoima-tavaralla on ainutlaatuinen kyky tuottaa lisäarvoa. Kapitalisti ostaa työvoimaa työmarkkinoilta sen täydestä hinnasta (eli arvosta), minkä jälkeen se on hänen omaisuuttaan. Palkkatyöläinen kykenee kuitenkin tuottamaan työpäivän aikana enemmän arvoa kuin hänen työvoimansa arvo, mikä tarkoittaa lisäarvoa kapitalistille.

Työhön kuuluu siis välttämätön osa, jonka aikana työvoima uusintaa itsensä, eli tuottaa oman arvonsa verran arvoa. Toiseksi on lisätyön osa, joka on ”maksamatonta työtä”, kapitalistin omaisuutta. Näiden suhdetta Marx kutsuu työvoiman riistoasteeksi, jota ilman kapitalistinen tuotantotapa ei olisi mahdollinen. Pääoman ainoa intressi on kasvattaa itseään, mikä tarkoittaa maksimaalista lisäarvon tuotantoa. Lisäarvon osuutta kokonaisen työpäivän arvotuotteesta voidaan nostaa monella eri tavalla.

  1. Marxin omana aikana ehkä räikein on työpäivän pidentäminen. Kun työvoiman uusintamiseen kuluva aika, siis välttämätön työa, pysyy ennallaan, työpäivän pidentäminen pidentää ainoastaan lisätyön osuutta.
  2. Toinen, ehkä nykyisin viheliäisin keino nostaa riistoastetta on työn voimaperäistäminen eli intensiivisyyden nostaminen. Näin työpäivän aikana tehty työ ikään kuin tiivistyy, jolloin työvoiman uusintamiseen tarvittava arvo tuotetaan aiempaa nopeammin, jolloin taas lisätyön osuus työpäivästä kasvaa.
  3. Kolmas keino nostaa riistoastetta on välttämättömän työn lyhentäminen, eli työvoiman arvon pienentäminen. Työvoima-tavaran arvo määräytyy niiden välttämättömien hyödykkeiden arvon mukaan, jotka vaaditaan työvoiman uusintamiseen. Jos siis esimerkiksi tehokkaampia koneita kehittämällä saadaan ruoan hintaa alaspäin, se alentaa myös työvoiman arvoa, ja siten nostaa lisätyön osuutta työpäivästä.

Näiden lisäksi yksittäinen kapitalisti voi pyrkiä tilapäisiin kilpailuetuihin investoimalla tehokkaampiin koneisiin, jolloin hänen tehtaassaan tuotetaan keskimääräistä enemmän tavaroita samassa ajassa. Tämä etu väliaikainen siksi, että muiden omaksuessa samat tuotantotavat erot tasoittuvat, jolloin kaikki tuottavat jälleen yhtä paljon. Nyt yksittäisen tavaran arvo on vain pienentynyt.

Loppuun palaminen

Marx esittää, että työvoiman myymisellä on työläiselle peruuttamattomia seurauksia. Ihmisen aika maailmassa on rajallinen, minkä vuoksi työläisellä on jokaisen myydyn työtunnin jälkeen vähemmän aikaa ennen loppua. Yksittäinen työläinen siis myy elinvoimaansa ja kuoleentuu palkkatyöprosessissa. Kapitalistin on kuitenkin huolehdittava, että työmarkkinoilla on jatkuvasti tarpeeksi työvoimaa myynnissä, joten hän ei voi polttaa työläisiä loppuun liian nopeasti, esimerkiksi teettämällä ylipitkiä ja äärimmilleen voimaperäistettyjä työpäiviä. (Tästä kapitalistin ei tosin tarvitse olla huolissaan, jos on olemassa käytännössä rajaton työvoimareservi, joka on valmis ottamaan millaista työtä tahansa vastaan. Tähän suuntaan tilanne tietenkin menee esimerkiksi taantuman aikana, kun työttömyys lisääntyy.)

Miksi puhun palkkatyön ja kapitalistin suhteesta, kun tarkoitukseni on avautua omasta tilanteestani opiskelijana? Näkisin, että kuoleentuminen, elinvoiman ehtyminen, työn voimaperäistäminen ja työpäivien pidentäminen ovat hyvinkin osa myös opiskelijan elämää. Sen tietää jokainen, joka on täyden luento- ja kokouspäivän jälkeen valvonut yönsä lukemalla tenttiin. Tai jokainen, joka yhden päivän aikana on hoitanut kymmenen erillistä ajattelutyötä vaativaa tointa dynaamisen nuorekkaasti, usein jopa ajatellen montaa asiaa samaan aikaan. Näin on tietenkin lähinnä silloin, kun hän itse itsensä siihen tilanteeseen ajaa. Normaalistihan opiskelijat viettävät leppoisaa elämää, lukevat toisinaan kiinnostavia kirjoja ja kirjoittavat pohdiskelevia tekstejä heitä itseään kiinnostavista asioista. He käyvät viikolla kaljalla opiskelupaikkakunnallaan ja viikonloppuna kotipaikkakunnallaan. Nyt kuitenkin haluan kysyä uudelleen, onko itsensä loppuun polttaminen opiskelijan oma valinta? Millaiset normit ohjaavat opiskelijaa? Eivätkö pitkät ja intensiiviset päivät ole osoitus juuri siitä, mitä opiskelijalta odotetaankin: nuorekkaasta dynaamisuudesta? Koska en itsekään tiedä vastausta, kysyn uudelleen: olenko itse oman kuoleentumiseni toimeenpanija, voimaperäisyyteni lisääjä ja työpäivieni pidentämisen kiivas vaatija?

Vähän on jäljellä siitä stoalaisesta mielenrauhasta, josta yleensä saan nauttia. Itse asiassa juuri tuo mielenrauha tai sen tuottama illuusio kaikkivoipaisuudesta näyttävät jopa olevan nykyisen ahdistustilani takana. Yhtäkkiä en olekaan kykenevä astumaan maailman ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä ja itseäni sen osana ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta, Arkhimedeen pisteestä. Maailma on kahlinnut minut sisäänsä tavalla, jonka en uskonut olevan mahdollinen. Stoalaisen täydellisen mielenhallinnan väitteen pahin virhe onkin absoluuttisuus: taitava ihminen hallitsee mielensä tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt olen joko menettänyt jotain tuosta taidosta tai – mikä näyttää olevan lähempänä totuutta – törmännyt luonnollisiin rajoihini. Näin ilmaistuna edellä mainittu huomio itse asiassa tavallaan pelastaa stoalaisuuden: ihminen on sellainen kuin se on, ja toisin luuleminen on väärin luulemista. Omien rajojensa tunteminen on olennainen osa stoalaista viisautta. Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin jossain vaiheessa perusteellisemman selvityksen omasta viime aikoina hankalammaksi käyneestä suhteestani stoalaisuuteen, joten jätettäköön se tässä yhteydessä. Katsotaan, onko stoalaisuudesta tulevaisuudessa mielenrauhani palauttajaksi, mutta avaudutaan nyt ensin loppuun.

Purkautuminen blogiin voi auttaa hetken, mutta objektiivisesti se ei arkiseen tilanteeseeni vaikuta mitenkään. Olin tämänhetkisen flunssani alkaessa hieman toiveikas, että nyt voisin legitiimisti hengähtää kunnolla ja katsoa asioita tervellisemmästä perspektiivistä – pakotettuna sängynpohjalle. Tauti ei ole tavallista flunssaa vakavammaksi kehittynyt eikä siten tarjonnut minulle pelastusta. Nyt odotan loppuun palamista tai vaihtoehtoisesti sitä, että kiire loppuu itsestään. Kumpi toteutuu, lyödäänkö vetoa?

Lopuksi: strukturalismista ja oman tunnekäsityksen kehittelyä

2 vastausta

Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.