Avainsana-arkisto: suorittaminen

Hannah Arendt ja suorittamisen pakko

Vastaa

Tämä ei ole ihan samanlainen opiskelublogimerkintä kuin jotkut aiemmat. Kirjoittaisin mielelläni Arendtista enemmänkin, mutta syy siihen, etten kirjoita, löytyy tämän tekstin toisesta teemasta, eli kiireestä ja kiireahdistuksesta. Jos siis jatkat lukemista, varaudu avautumiseen tekstin loppupuolella.

Sain juuri päätökseen luku-urakan, joka piti sisällään Hannah Arendtin mainion teoksen Vita activa. Suoritusnäkökulmasta kirja lokeroituu yhteiskuntafilosofian aineopintokurssiin, mutta pelkkää yhteiskuntafilosofiaa se ei todellakaan ole. On helppo uskoa sellaisen ihmisen argumentointiin, joka jatkuvasti osoittaa suunnattoman sivistyneisyytensä, filosofian ja länsimaisen kulttuurin historian tuntemuksensa sekä ilmeisen kielitaitonsa. En liene kuitenkaan yksin tuumaillessani, että Vita activan ansiot eivät lopu siihen. Se erottelee omaperäisellä tavalla ja antiikin järjestelmien esittelyn kautta poliittisen, sosiaalisen, yksityisen ja intiimin alueet. Se kommentoi vakuuttavasti Marxin tuotantoa (Arendtin mukaan suuri osa Marxin ajatuksista eivät olleet varsinaisesti kovin radikaaleja, vaan ne tiivistivät uudelle ajalle jo valmiiksi tyypillisiä ajatustapoja), erotellen muun muassa painokkaasti toisistaan työn (labor), joka keskittyy elämän välttämättömien prosessien ylläpitämiseen, ja valmistamisen (work), jonka seurauksena ihmiset tuottavat esineitä ja samalla tuottavat itselleen maailman. Viimeisessä kappaleessa Arendt jäljittää noita uudelle ajalle ominaisia ajatustapoja, niiden edeltäjiä ja mahdollisia syitä niiden syntyyn.

Englanninkielisen otsikkonsa The Human Condition mukaisesti kirja kartoittaa myös ihmisenä olemisen ehtoja fenomenologisesti. Mitä tarkoittaa olla syntyvä, maapallolla elävä ja kuoleva olento? Arendtin mukaan ensisijaisen tärkeä, joskin usein taka-alalle jäävä seikka on, että ihminen elää aina maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Muut ihmiset ja heidän tekemänsä maailma on siis keskeinen ihmisenä olemisen ehto.

Vita activa on (ainakin tämäntasoiselle filosofian opiskelijalle) niin monipuolinen ja avartava, että lukisin hyvin mielelläni sen herättämää keskustelua, varsinkin yhteiskuntatieteissä. Opintojeni aikana nimi on mainittu muutamaan kertaan, mutta tarkempaa esittelyä kommentoinnin kanssa ei ole ollut. Tästä päästäänkin siihen, miksi en luultavasti ainakaan pitkään aikaa tule tuohon kirjan herättämään keskusteluun tutustumaan.

—

Otsikossa lukee suorittamisen pakko. Tämä voi näyttää opiskelijan ainaiselta valitukselta yliopisto-opiskelun vaikeudesta (se voi jopa ihan hyvin olla sitä), mutta Vita activan tapaisia kirjoja lukiessa tulee sellainen olo, että tekisi mieli lukemisen ohessa hankkia edes pieni ripaus sitä samaa sivistystä, jonka Arendt tuntuu omaavan. Kirja tekee siinä toki oman osansa, mutta enempäänkin olisi mielenkiintoa ja ehkä jopa tarvetta, jos mielii ymmärtää mitä kirjoittaja todella on tarkoittanut tai mitä hän haluaa viestiä. Miksi en siis ottaisi itse selvää? Voisin kyllä, mutta toisaalta en voi sanoa yliopisto-opiskeluun liittyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin kannustavan siihen. Olen jopa pelottavan hyvin sisäistänyt sen ajatuksen, että on syytä valmistua viidessä vuodessa maisteriksi. Yksi ylimääräinen vuosi matematiikan pääaineopiskelijana vain lisää synnin painoa.

Olen varsin tehokkaasti keskittänyt omat sivistymishankkeeni opetussuunnitelmien mukaisiin kursseihin, mutta usein jälkeenpäin kurssit ovat omalta osaltani tuntuneet todellakin enemmän suorituksilta kuin sivistymishankkeilta. Ehkä jotain sivistymistäkin on siinä sivussa tapahtunut. Onko tämä pelkkää turhaa valitusta? Kenellä muka on asiat paremmin? Kenellä on koskaan ollutkaan (jos ei huomioida kreikkalaisen poliksen vapaita miehiä)? Valittaminen ja stoalainen elämänasenne eivät sovi yhteen. Siksi olenkin valikoiva stoalainen, ja viime aikoina olen kokenut siihenkin vähemmän vetoa kuin aiemmin. Johdonmukaista stoalaista yhteiskuntaa ei voi olla, sillä loppuun asti viety stoalainen asenne johtaa väistämättä politiikasta (ja yhteiskunnasta ylipäätään) kieltäytymiseen.

Juuri tällä hetkellä suorittamisen pakko aiheuttaa minulle ahdistusta siksi, että – kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi – viime lauantaina oli mainio nauhoitussessio. Minun pitäisi tehdä musiikkia tai edes osallistua jotenkin sen tekemiseen. Ja kehnon soittotaidon korvikkeeksi tarvitsisin kunnon annoksen mielikuvitusta. Kehno soittotaito ei ehkä myöskään ole asettunut yhtä paljon kaavojen vangiksi kuin kehittynyt ja saattaisi siksi olla jopa voimavara. Mutta mielikuvitus vaatii ajatuksien uhraamista ja se taas vaatii aikaa. Jota ei tenttikiireiltä ole. Pakkovalinnan edessä valitsen elämässäni ensisijaista asiaa, eli opiskelua, tukevan aktiviteetin. Ongelma ei ole siinäkään, että opiskelujen välissä ei löytyisi tuntia tai paria musiikin harrastamiseen, vaan siinä, että tunnissa tai parissa ei vaan kehity sitä mielikuvitusta, jota musisointiin tarvitsisin.

Ehkä menen eteenpäin sillä protestanttisen työetiikan mukaisella illuusiolla, että joskus myöhemmin kaikki on paremmin ja helpompaa. Tämä myöhemmin on tässä tapauksessa ensi tiistain jälkeen, kun yhteiskuntafilosofian tentti on ohi. Ja siihen mennessä pitäisi vielä imaista yksi Oikeudenmukaisuusteoria…

Suorittamisesta ja sukupuolesta (Tunteiden sosiologia 20.3.)

3 vastausta

Marcus Groth ja suoritusyhteiskunta

Karoliina Reunanen piti esitelmän häpeästä Marcus Grothin ajattelussa. Kyseessä on jokseenkin eksplikoimaton teoria, jossa psykologinen hahmoterapia yhdistetään teatterin tekemiseen. Groth kritisoi perinteistä teatteriteoriaa, jossa pyritään hallitsemaan näyttelijän tunteita. Hänen mielestään ihminen on luonnostaan niin säteilevä ja karismaattinen, että tehdäkseen upeaa teatteria hänen täytyy olla vain lavalla oma itsensä, omien tunteidensa kanssa. Tunne siitä, ettei ole riittävä omana itsenään, altistaa näyttelijän jatkuvalle epäonnistumisen ja sitä kautta häpeän pelolle.

Tässä kohtaa voitaisiin tietysti pohtia, onko ihminen koskaan sellainen mitä Groth tarkoittaa luonnollisella olemisella, ilman suorituspaineen tuottamaa häpeän pelkoa. Onko olemassa sellaista olotilaa, joka olisi vapaa kaikista suorituspaineista? Groth halusi välttää näyttelijällä sellaista tunnetta, että pitäisi olla jollain tietyllä tavalla.

Vaikka ehkä todellisena olotilana tuo ”luonnollisuus” on mahdoton, se voi silti olla hyvä pyrkimys. Pohdiskelin, että kun teatteriteoreettisena näkemyksenä Grothin näkemykset ovat radikaaleja, ovat ne sitä myös laajemmin yhteiskunnalliselle tasolle sovellettuna. Tässä analogiassa siis perinteinen teatterinäkemys korostaa näyttelijän suoritusta ja työtä. En varmaankaan osu kovin paljon ohi väittäessäni, että yhteiskunnan keskeisimpiä arvoja on suorittaminen ja työ. Näillä sanoilla ei tarvi olla vain ahdistava ja rajoittava merkitys, vaan toki hyvänkin saaminen aikaan on suoritus. Joka tapauksessa, vaikka työyhteiskunnan häviämistä on uumoiltu jo pitkään ja jossain tietyssä mielessä työn merkityksen voisi katsoa jopa vähentyneen, suorittaminen ei ainakaan ole vähentynyt. Beckin termein normaalibiografiat ovat katoamassa, ja niiden tilalle yksilölle jää itsereflektio. Kun pitkät työurat jäävät historiaan, henkilökohtaisesta biografiasta tulee entistä tärkeämpi, koska se on työmarkkinoiden valuuttaa. Samalla persoonallisuuden ja joustavuuden merkitys korostuu. Kun persoona on työväline, raja yksityisen henkilön ja työvoimaa myyvän työntekijän välillä hämärtyy. Työ tulee suuremmaksi osaksi yksityistä ja yksityinen työtä.

Tässä suorituskeskeisessä ”projektiyhteiskunnassa” ei tunnu olevan kovin paljon tilaa vapautua niistä asioista, mitä pitäisi tehdä ja olla ”luonnollisesti” oma itsensä. Ehkä Grothin ajatusta olisikin ihan terveellistä yleistää laajemmallekin yhteiskuntaan kuin vain teatteriin.

Sukupuoli ja vihan purkaminen

Anna Mustosen esitys koski aggression ja sukupuoliroolien suhdetta ja pääargumenttina oli, että sukupuolten väliset erot selittyvät enemmän erilaisilla sosialisaatioilla kuin luonnollisilla eroilla. Tätä luonto vastaan kulttuuri -kamppailua jo itsekin tovin käyneenä minusta tuntuu, että yksioikoinen erottelu aiheuttaa vain ongelmia. Jos hyväksyy evoluutioteorian ja sen, että ihminen on eläin, on loogista myös hyväksyä se, että biologia todella vaikuttaa myös jokapäiväiseen elämäämme kaiken kulttuurin keskelläkin. Vaikka rajanveto on vaikeaa, biologiset tekijät on syytä tiedostaa. Sukupuoliroolit ovat erilaisia jo apinoilla, eli voisi olettaa erojen olevan myös biologisia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö opittu kulttuuri vaikuttaisi merkittävästi siihen, millaista on olla nainen tai mies.

Toinen esityksen yhteydessä miettimäni kysymys koski vihan purkamista. Voiko vihan tunteen siis ”purkaa” vaikka hakkaamalla halkoja tai pelaamalla väkivaltaisia pelejä? Esityksessä kerrottiin tutkimuksista, joiden perusteella aggression purkaminen ei vähennä sitä vaan pikemminkin lisää. Tietysti tässä pitäisi olla käsitteet, kuten ”aggressio” ja ”purkaminen” tarkasti selvillä. Freud aikanaan sanoi, että ihmisen kyky sublimaatioon eli negatiivisten tunteiden kanavoimiseen johonkin hyödylliseen on yhteiskunnallisen kehityksen edellytys. Veikkaisin, että purkamisen tavalla on paljon merkitystä. Jos esimerkiksi vihan tunteen kanavoi fyysiseen toimintaan, kuten halkojen hakkaamiseen, on minusta ihan luonnollista, että jo endorfiini huolehtii osaltaan vihan sammumisesta.

Sen sijaan esimerkiksi tietokonepeleistä on tässä yhteydessä keskusteltu hyvin kiivaasti. Luulen, että yksittäinen tekijä, kuten ”väkivaltaisen tietokonepelin pelaaminen”, ei sellaisenaan vielä liikauta vihan tunnetta suuntaan tai toiseen. Paljon riippuu niistä kognitiivisista prosesseista, joita pelaajalla pelin aikana on käynnissä. Tietenkin on otettava huomioon myös se, miten paljon pelit osallistuvat yksilön sosiaalistamiseen, eli saako hän peleistä esimerkiksi väkivaltaisen käyttäytymisen malleja, jotka hän lähes sellaisenaan soveltaa omaan elämäänsä. Mitään yksioikoista vastausta en tähänkään halua antaa, varsinkin kun tunnen suhteellisen omakohtaisesti kuinka mieltä nostattava tietokonepeleihin liittynyt/liittyvä moraalinen paniikki oli. Itse olen pelannut väkivaltaisia pelejä koko elämäni ja pidän itseäni reilusti keskimääräistä rauhallisempana ihmisenä.