Aihearkisto: sekalaista

Katselen työni jälkiä

Vastaa

Olisikohan aika pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä on tullut tehtyä viime aikoina. Tarkoitan tietysti sellaisessa sankarin kilven kiilloitusmielessä vain itse eniten arvostamiani asioita, en mitenkään erityisen kokonaisvaltaisessa mielessä. Sankariasetelmaa ei ehkä lainkaan lievennä se, että otsikko on napattu Antti Eskolan tuoreen retrospektiivisen teoksen alaotsikosta. En kuitenkaan aio maalailla ajan henkeä (Eskolan kirjan pääotsikko on Mikä henki meitä kantaa?), vaan tyydyn ihan vaan katselemaan työni jälkiä.

Kysymys on siis muutamasta itselleni tärkeimmästä kirjoitustyöstä, jotka valmistuivat viime vuoden aikana, ja jotka löytyvät alta lyhyiden selostusten kera. Pelaajabarometri 2009 poikkeaa muista teksteistä sikäli, että tein sitä palkkatyönä ollessani kesällä harjoittelussa Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Muut tekstit liittyvät enemmän tai vähemmän suoraan opiskeluun.

Ikkunoita, omenoita ja pingviinejä. Käyttöjärjestelmät Linuxin käyttäjien konstruktioina. (pdf)

Kandidaatintutkielma oli ensimmäinen alusta loppuun asti toteutettu empiirinen tutkimukseni ja harjoituksena varsin mainio. Vaatimattomuuden nimissä todettakoon tässä, että olin työtä tehdessäni juuri kiinnostunut harjoittamaan empiirisen tutkimuksen tekemisen taitojani, en niinkään tuottamaan yhteiskunnallisesti relevantteja tutkimustuloksia. Tutkimuskysymyksenä oli, millaisia merkityksiä Linuxin käyttäjät liittävät oman käyttöjärjestelmänsä lisäksi Windowsiin ja Mac OS X:ään ja onko heidän keskuudessaan tässä suhteessa vaihtelua. Tutkin aihetta sähköisesti kerätyllä lomakeaineistolla, johon etsin vastaajia erilaisilta Linux-yhteisöjen ja yliopiston ainejärjestöjen sähköpostilistoilta, minkä lisäksi vastauspyyntö oli muutamassa blogissa. Vastauksia kertyikin yllättävän paljon, 536.

Teoreettisena taustana on Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologiasta sekä Kuhnin tieteenfilosofiasta ponnistava konstruktionistinen teknologian sosiologia eli SCOT (social construction of technology), jota en jälkikäteen katsottuna käytä aineiston analysoinnissa tai tutkimustulosten tulkinnassa, vaan lähinnä jonkinlaisena filosofisena lähtöpaikkana teknologian tutkimiselle, maailmankatsomuksena. Analyysin ja tulkinnan avuksi olisin tarvinnut ehkä sosiaalipsykologisempaa teoriaa siitä, miten ihmiset muodostavat mielikuvia itselleen tärkeistä asioista (tässä tapauksessa Linuxista) sekä sille vastakkaisista asioista (Windows ja Mac). Aineiston ja teoreettisen viitekehyksen yhdistelmän tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sosiaalisesta rakentumisesta puhuva konstruktionismi hyödyntää useammin laadullisia aineistoja. Tämä omalla tavallaan radikaali ratkaisu on Pertti Tötön metodologisten pamflettien (lähinnä Syvällistä ja pinnallista, 2004) innoittama.

Analyysin apuna käytin faktorianalyysiä, jonka perusteella muodostin kolme summamuuttujaa (helppokäyttöisyys, eettisyys, luotettavuus), joita koskevista mielikuvista lopulta tuotin tietoa. Tutkimustulokset ovat intuitiivisesti varsin uskottavia jopa triviaaliuteen asti. Linuxin käyttäjillä on varsin positiivinen Linux-kuva, negatiivinen Windows-kuva ja neutraali Mac OS X -kuva. Naisilla ero Windows- ja Linux-kuvan välillä on systemaattisesti pienempi kuin miehillä, joskin sukupuolten väliset erot eivät näy korkeasti koulutetuilla vastaajilla.

Tietokoneohjelmat ja Marxin tavarateoria. (html verkkolehti Revalvaatiossa)

Loppukesästä valmistunut essee julkaistiin ystäväni pyynnöstä vasemmistolaisessa Revalvaatio-verkkolehdessä. Teksti on yritys eritellä otsikon mukaisesti tietokoneohjelma-tavaraan liittyviä kysymyksiä Karl Marxin Pääomassa esittämän tavarateorian valossa. Koska en ole liiemmin talouden, marxilaisen ajattelun, tietotekniikan enkä ohjelmistolisenssien asiantuntija, harrastelijamaisuus näkyy tekstissä väistämättä ja tavarateorian soveltamisessa innokkuuden määrä ylittää harkinnan ja varmuuden määrän. Tunnen myös harmillisen vähän (lue: en lainkaan) aihepiirille erittäin olennaista commons-keskustelua, joka on immateriaalitalouden myötä virinnyt uudelleen. Keskustelun juurethan ulottuvat ainakin yhteismaiden aitauksiin Englannissa 1600-luvulla, jota esimerkiksi Marx ja Polanyi pitävät olennaisena lähtölaukauksena kapitalismille.

Eräs kirjoituksen päähuomioista on, että tietokoneohjelmat varsinaisessa muodossaan – koodina – eivät ole markkinoilla vaihdettavia tavaroita, sillä ostaessaan ohjelman käyttäjä ei saa koodia käyttöönsä. Sen sijaan tavarana voidaan ajatella ohjelmiin liittyvää käyttöoikeussopimusta. Olennaista on myös, että koodina tietokoneohjelmat eivät ole niukka resurssi, vaan niiden kopioiminen ja levittäminen on käytännössä ilmaista. Kaupankäynnin edellytyksenä taas on juuri niukkuuden olosuhteet. Voidaan perustellusti väittää, että ”luontaisessa” muodossa tietokoneohjelmat eivät taivu kapitalistiseen tavaramuotoon, vaan ne on pakotettava siihen erikseen tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön avulla.

Yksinkertaistaen tarinan voisi kertoa niin, että tietokoneiden kehittyessä ohjelmista muodostui uudenlainen ”digitaalinen yhteismaa”, joka pian aidattiin yksityisomaisuudeksi ekspansiivisen pääoman toimesta. Richard Stallmanin perustama vapaiden ohjelmien liike on tulkittavissa eräänlaiseksi gramscilaiseksi vastahegemoniseksi voimaksi ohjelmien tavaramuotoistumiselle. Kuten viimeisestä tässä esitellystä kirjoituksestä käy ilmi, avoimen lähdekoodin ohjelmistot eivät kuitenkaan ole missään tapauksessa yhteensovittamattomia kapitalistisen voitontavoittelun kanssa.

Pelaajabarometri 2009. Pelaaminen Suomessa. (abstrakti, pdf ladattavissa)

Kuten aiemmin sanoin, tämä kirjoitus on syntynyt ollessani harjoittelussa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Pelaajabarometri on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien synty Suomessa -hanketta, jonka yhtenä koordinaattorina toimii tutkimusraportin toinen kirjoittaja, professori Frans Mäyrä. Väestöstä edustavalla otoksella poimittu kyselyaineisto koostui 1169 vastaajasta. Lomake oli lyhyt: iän ja sukupuolen lisäksi kysyttiin sitä, kuinka usein pelaa erilaisia ei-digitaalisia ja digitaalisia pelityyppejä. Lisäksi kysyttiin pelaamiseen käytettyä aikaa, rahaa sekä useimmin pelattuja pelinimikkeitä.

Kirjoituksessa ei teoretisoida tai esitellä pelitutkimuksen kenttää, vaan kyseessä on melko puhtaasti empiiristen tulosten raportointi. Tälle on kuitenkin tilaus: pelaaminen ilmiönä nousee julkisuuteen kerta toisensa jälkeen, ja siitä esitetään milloin minkäkinlaisia käsityksiä. Kuitenkaan yhtään koko väestön kattavaa tutkimusta pelaamisesta ei ole aikaisemmin tehty. Virhemarginaalit huomioiden tutkimuksen tulokset antavat luotettavan kuvan siitä, minkälaiset ikä- ja sukupuoliryhmät pelaavat minkäkinlaisia pelejä ja kuinka usein. Yksittäisenä lukuna tuloksista nousee esille ”aktiivisten digitaalisten pelaajien” (pelaavat vähintään kerran kuukaudessa jotain digitaalista peliä) osuus väestöstä, joka on 51 %. Tulokset vahvistavat jossain määrin, että nuorten ja vanhojen välillä on keskimäärin olemassa ”digitaalinen pelikuilu”. On kuitenkin selvää, että ero ei ole kategorinen: digitaalinen pelaaminen ulottuu kaikkiin tutkittuihin ikäryhmiin (10-75-vuotiaat). Sukupuolten välillä ei useimmissa pelikategorioissa ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Tästä huolimatta, kun tarkastellaan aktiivisimpia pelaajia, nuorten miesten tai poikien ryhmä nousee odotetusti esiin. Poikkeuksina tästä ovat ilmaiset selainpelit ja kännykkäpelit, jossa nuoret naiset tai tytöt ovat aktiivisin pelaajaryhmä.

Koska digitaaliset pelit ovat kulttuurin muotona nuori, on kiinnostavaa pohtia, miten se kehittyy jatkossa väestötasolla. On mahdollista, että pelaaminen pysyy enimmäkseen nuorten aktiviteettina, kuten se on tähän mennessä ollut, ja että nykyiset pelaajat ikääntyessään vähentävät pelaamista tai lopettavat kokonaan. Kuitenkin ehkä uskottavampi ennustus on, että pelaaminen jatkaa yleistymistään myös vanhempien keskuudessa sitä mukaa, kun yhä useampi ikäryhmä on elänyt yhä suuremman osan elämästään digitaalisten pelien aikakaudella.

Miksi avoin lähdekoodi on sosiologisesti kiinnostavaa? Verkostot, talous sekä sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko. (pdf)

Essee on kirjoitettu syksyllä 2009 hypermedian syventävien opintojen ensimmäistä kurssia (Digitaalisen median teorioita ja tutkimussuuntauksia) varten, ja intentiona oli tutustua avointa lähdekoodia käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jonka tuntemus kandidaatintutkielmassa oli osoittautunut puutteelliseksi. Tämän kurssin puitteissa fokuksena oli alun perin erityisesti talous – osittain juuri ennen kurssin alkua valmistuneen Marx-esseen seurauksena. Kirjoituksesta muodostui kuitenkin yleisempi, joskin samalla ehkä vähemmän syvällinen katsaus kolmeen seikkaan, jotka tekevät avoimesta lähdekoodista sosiologisesti kiinnostavan ilmiön.

Ensimmäiseksi ”basaarityyppinen” anarkistinen kehitysmalli on hyvin vastakkainen perinteiselle ohjelmistokehitykselle. Se on teoriassa hierarkiatonta (eli käytännössä avointen ohjelmistoprojektien hierarkiat ovat heikkoja ja perustuvat pääasiassa osallistujien yhteisymmärrykseen – tyytymättömät voivat koska tahansa haarautua omaksi projektikseen, jota johdetaan eri tavalla). Formaalia työnjakoa ei ole, vaan ideaalitapauksessa kuka tahansa voi kontribuoida tai olla kontribuoimatta.

Toiseksi avoin lähdekoodi asettaa kyseenalaiseksi ”immateriaalisen omaisuuden” käsitteen, jonka voi nähdä osana nykyaikaisen kapitalismin ydintä. On esitetty näkemyksiä, että avoimessa lähdekoodissa ja vastaavissa avointen sisältöjen projekteissa (creative commons, wikipedia jne.) olisi jotain, jossa olisi koko kapitalistisen talousjärjestelmän ylittävän siemen. Kun kuitenkin hyväksytään se tosiasia, että avoimen lähdekoodin ympärillä pyörii nykyisin voittoa tuottavaa liiketoimintaa, ja toisaalta otetaan huomioon empiiriset tutkimukset avointa lähdekoodia kehittävistä verkostoista, on selvää, että se ei ole ihan niin subversiivinen yhteiskunnallinen muoto kuin ensisilmäyksellä näyttää.

Kolmas kiinnostava piirre, ”sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko” liittyy siihen materialismin haasteeseen, jonka teknologia tutkimuskohteena yleisestikin asettaa, ja palaa siten kandidaatintutkielmani teoreettiseen viitekehykseen. Teknologian sosiologiassa haasteeseen on pyritty vastaamaan puhumalla sosioteknisistä kokonaisuuksista tai saumattomasta verkosta ”teknisen” ja ”sosiaalisen” välillä, mikä on esimerkiksi vastoin Durkheimin kauaskantoista ja tiukkaa sosiologian metodisääntöä ”selitä sosiaalista sosiaalisella”. Metafyysisesti on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja materiaalinen todellisuus eivät voi olla toisistaan erillisiä, mutta metodologisesti niiden erottaminen on mahdollista ja tähän mennessä sosiaalitieteissä normaalia.

Tämän aiheen käsittely on pitkä juttu – pitempi kuin mikä on tässä tarkoituksenmukaista ja itse asiassa myös pitempi kuin mikä oli varsinaisessa esseessäni tarkoituksenmukaista. Siihen voi halutessaan liittää myös marxilaisen ajatuksen tavarafetissistä. Nämä ovat lähinnä kehitelmiä ja vaatisivat loppuun viemiseksi paljon enemmän teoreettistä työtä.

Opiskelijan kuoleentuminen

2 vastausta

Kirjoituksen inspiraationa on itse aiheutettu ahdistuneisuus. Viihdetaiteilija Hectorin sanoin ”Lauluja syntyy, kun vituttaa”. En ole toisaalta varma, että tämä on täysin itse aiheutettua, koska olen maailmassa, yhteiskunnassa ja muiden ihmisten keskellä elävä olio. Olen ennen kaikkea kapitalistisessa yhteiskunnassa elävä olio. Voinen sanoa, että tähän mennessä kuuluisin kapitalismiteoreetikko on Karl Marx. Pääoman lukeminen tarjoaakin tässä tilanteessa minulle välineitä ymmärtää itseäni ja tilannetta, johon olen joutunut, joten avataanpa joitain kirjaan liittyviä teemoja. Jos Marxin teoria ei kiinnosta, seuraavan osion saa skipata.

Työarvoteoria ja työvoiman riistäminen

Kapitalistisen tuotantomuodon kova ydin on pääoman ja palkkatyön suhde. Palkkatyöläinen myy työvoimaansa, pääoma (joka voidaan tästä lähtien hieman harhaanjohtavasti mutta retorisesti toimivasti henkilöidä kapitalistiksi) ostaa sitä. Itse asiassa kapitalisti ei osta työvoimaa samalla tavalla kuin palkkatyöläinen ostaa kaupasta makkaraa, vaan hän sijoittaa työvoimaan, eli vaihtelevaan pääomaan, kuten hän sijoittaa kiinteäänkin pääomaan, kuten rakennuksiin, koneisiin ja raaka-aineisiin.Marxin (ja häntä edeltäneen poliittisen taloustieteen) työarvoteoriassa työ on ainoa arvon lähde. Tästä ja syistä, joihin tässä ei ole tarkoituksenmukaista puuttua, johtuen työvoima-tavaralla on ainutlaatuinen kyky tuottaa lisäarvoa. Kapitalisti ostaa työvoimaa työmarkkinoilta sen täydestä hinnasta (eli arvosta), minkä jälkeen se on hänen omaisuuttaan. Palkkatyöläinen kykenee kuitenkin tuottamaan työpäivän aikana enemmän arvoa kuin hänen työvoimansa arvo, mikä tarkoittaa lisäarvoa kapitalistille.

Työhön kuuluu siis välttämätön osa, jonka aikana työvoima uusintaa itsensä, eli tuottaa oman arvonsa verran arvoa. Toiseksi on lisätyön osa, joka on ”maksamatonta työtä”, kapitalistin omaisuutta. Näiden suhdetta Marx kutsuu työvoiman riistoasteeksi, jota ilman kapitalistinen tuotantotapa ei olisi mahdollinen. Pääoman ainoa intressi on kasvattaa itseään, mikä tarkoittaa maksimaalista lisäarvon tuotantoa. Lisäarvon osuutta kokonaisen työpäivän arvotuotteesta voidaan nostaa monella eri tavalla.

  1. Marxin omana aikana ehkä räikein on työpäivän pidentäminen. Kun työvoiman uusintamiseen kuluva aika, siis välttämätön työa, pysyy ennallaan, työpäivän pidentäminen pidentää ainoastaan lisätyön osuutta.
  2. Toinen, ehkä nykyisin viheliäisin keino nostaa riistoastetta on työn voimaperäistäminen eli intensiivisyyden nostaminen. Näin työpäivän aikana tehty työ ikään kuin tiivistyy, jolloin työvoiman uusintamiseen tarvittava arvo tuotetaan aiempaa nopeammin, jolloin taas lisätyön osuus työpäivästä kasvaa.
  3. Kolmas keino nostaa riistoastetta on välttämättömän työn lyhentäminen, eli työvoiman arvon pienentäminen. Työvoima-tavaran arvo määräytyy niiden välttämättömien hyödykkeiden arvon mukaan, jotka vaaditaan työvoiman uusintamiseen. Jos siis esimerkiksi tehokkaampia koneita kehittämällä saadaan ruoan hintaa alaspäin, se alentaa myös työvoiman arvoa, ja siten nostaa lisätyön osuutta työpäivästä.

Näiden lisäksi yksittäinen kapitalisti voi pyrkiä tilapäisiin kilpailuetuihin investoimalla tehokkaampiin koneisiin, jolloin hänen tehtaassaan tuotetaan keskimääräistä enemmän tavaroita samassa ajassa. Tämä etu väliaikainen siksi, että muiden omaksuessa samat tuotantotavat erot tasoittuvat, jolloin kaikki tuottavat jälleen yhtä paljon. Nyt yksittäisen tavaran arvo on vain pienentynyt.

Loppuun palaminen

Marx esittää, että työvoiman myymisellä on työläiselle peruuttamattomia seurauksia. Ihmisen aika maailmassa on rajallinen, minkä vuoksi työläisellä on jokaisen myydyn työtunnin jälkeen vähemmän aikaa ennen loppua. Yksittäinen työläinen siis myy elinvoimaansa ja kuoleentuu palkkatyöprosessissa. Kapitalistin on kuitenkin huolehdittava, että työmarkkinoilla on jatkuvasti tarpeeksi työvoimaa myynnissä, joten hän ei voi polttaa työläisiä loppuun liian nopeasti, esimerkiksi teettämällä ylipitkiä ja äärimmilleen voimaperäistettyjä työpäiviä. (Tästä kapitalistin ei tosin tarvitse olla huolissaan, jos on olemassa käytännössä rajaton työvoimareservi, joka on valmis ottamaan millaista työtä tahansa vastaan. Tähän suuntaan tilanne tietenkin menee esimerkiksi taantuman aikana, kun työttömyys lisääntyy.)

Miksi puhun palkkatyön ja kapitalistin suhteesta, kun tarkoitukseni on avautua omasta tilanteestani opiskelijana? Näkisin, että kuoleentuminen, elinvoiman ehtyminen, työn voimaperäistäminen ja työpäivien pidentäminen ovat hyvinkin osa myös opiskelijan elämää. Sen tietää jokainen, joka on täyden luento- ja kokouspäivän jälkeen valvonut yönsä lukemalla tenttiin. Tai jokainen, joka yhden päivän aikana on hoitanut kymmenen erillistä ajattelutyötä vaativaa tointa dynaamisen nuorekkaasti, usein jopa ajatellen montaa asiaa samaan aikaan. Näin on tietenkin lähinnä silloin, kun hän itse itsensä siihen tilanteeseen ajaa. Normaalistihan opiskelijat viettävät leppoisaa elämää, lukevat toisinaan kiinnostavia kirjoja ja kirjoittavat pohdiskelevia tekstejä heitä itseään kiinnostavista asioista. He käyvät viikolla kaljalla opiskelupaikkakunnallaan ja viikonloppuna kotipaikkakunnallaan. Nyt kuitenkin haluan kysyä uudelleen, onko itsensä loppuun polttaminen opiskelijan oma valinta? Millaiset normit ohjaavat opiskelijaa? Eivätkö pitkät ja intensiiviset päivät ole osoitus juuri siitä, mitä opiskelijalta odotetaankin: nuorekkaasta dynaamisuudesta? Koska en itsekään tiedä vastausta, kysyn uudelleen: olenko itse oman kuoleentumiseni toimeenpanija, voimaperäisyyteni lisääjä ja työpäivieni pidentämisen kiivas vaatija?

Vähän on jäljellä siitä stoalaisesta mielenrauhasta, josta yleensä saan nauttia. Itse asiassa juuri tuo mielenrauha tai sen tuottama illuusio kaikkivoipaisuudesta näyttävät jopa olevan nykyisen ahdistustilani takana. Yhtäkkiä en olekaan kykenevä astumaan maailman ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä ja itseäni sen osana ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta, Arkhimedeen pisteestä. Maailma on kahlinnut minut sisäänsä tavalla, jonka en uskonut olevan mahdollinen. Stoalaisen täydellisen mielenhallinnan väitteen pahin virhe onkin absoluuttisuus: taitava ihminen hallitsee mielensä tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt olen joko menettänyt jotain tuosta taidosta tai – mikä näyttää olevan lähempänä totuutta – törmännyt luonnollisiin rajoihini. Näin ilmaistuna edellä mainittu huomio itse asiassa tavallaan pelastaa stoalaisuuden: ihminen on sellainen kuin se on, ja toisin luuleminen on väärin luulemista. Omien rajojensa tunteminen on olennainen osa stoalaista viisautta. Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin jossain vaiheessa perusteellisemman selvityksen omasta viime aikoina hankalammaksi käyneestä suhteestani stoalaisuuteen, joten jätettäköön se tässä yhteydessä. Katsotaan, onko stoalaisuudesta tulevaisuudessa mielenrauhani palauttajaksi, mutta avaudutaan nyt ensin loppuun.

Purkautuminen blogiin voi auttaa hetken, mutta objektiivisesti se ei arkiseen tilanteeseeni vaikuta mitenkään. Olin tämänhetkisen flunssani alkaessa hieman toiveikas, että nyt voisin legitiimisti hengähtää kunnolla ja katsoa asioita tervellisemmästä perspektiivistä – pakotettuna sängynpohjalle. Tauti ei ole tavallista flunssaa vakavammaksi kehittynyt eikä siten tarjonnut minulle pelastusta. Nyt odotan loppuun palamista tai vaihtoehtoisesti sitä, että kiire loppuu itsestään. Kumpi toteutuu, lyödäänkö vetoa?

Toimiiko yliopisto?

Vastaa

Millaisen yliopiston uuden yliopistolain kannattajat ovat kuvitelleet? Entä millaisen yliopiston yliopistot itse haluavat? Millainen on toimiva yliopisto? Tällaisista asioistta keskustellaan ensi torstaina, tilaisuuden järjestää Toimiva yliopisto -verkosto. Jos autonomiaa on meille luvattu, sitä käyttäkäämme. Kaikki mukaan!

———————————————-

Tampereen yliopistolaiset kutsuvat tiedotusvälineet ja kaikki kiinnostuneet 12.2. kello 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen pääaulaan. Avoimessa tilaisuudessa yliopistolaiset pitävät lyhyitä puheenvuoroja.

Koulutuspoliittinen kuvitelma yliopistosta innovaatiokoneena on katteeton ja vahingollinen. Yliopistoilla, tutkimisella ja oppimisella on luovuttamaton itseisarvo, joka on myyty. Näiden arvojen säilyttämiseen uuden yliopistolain lupaama autonomia ei riitä.

Kun tietämisen, olemisen ja tekemisen vapaus on pakenemassa virallisesta yliopistolaitoksesta, yliopisto on määriteltävä, kuviteltava ja rakennettava uudelleen.

Ohjelmaa:

– Toimiva yliopisto -verkosto
– Yliassistentti Tere Vadén
– Tuleva rehtori Kaija Holli
– Tamyn koulutuspoliittinen sihteeri Maija Mattila
– Professori Mikko Lahtinen
– TATTE ry:n puheenjohtaja Sinikka Torkkola
– Opiskelija Antti Ronkainen

+ Vapaa lava.

——-

Edit: Tamyn ja TATTE:n puheenvuorot. Linkit.

Sivistystä vai hyötyajattelua?

6 vastausta

(eli itsestään liian mielellään kirjoittavan itsereflektiota omista suunnitelmista ja itsereflektioista)

Tämä syksy mukaan lukien viimeiset neljä vuotta syksy on ollut ehkä virikkeellisintä aikaa vuodesta. Lukuvuosi alkaa, mikä tarkoittaa oman elämän ja tulevaisuudensuunnitelmien reflektoimista. En lainkaan ihmettele, että useat opiskelijat päätyvät suunnilleen tässä vaiheessa opintojaan haaveilemaan kaksoistutkinnosta. Osaselittäjä lienee tutkinnon akateeminen laatu: uraputkea ei ole tiedossa. Vaikka töihin hyvin luultavasti valmistuttuaan pääseekin, opiskeluaika tarjoaa hyvin vähän jos ollenkaan vihjeitä siitä, missä se työpaikka oikein on.

Minun syksyisiä itsereflektioitani, jotka yleensä piirtävät aina tulevaisuuskuvani vuosi vuodelta uudelleen, ei voi kehua luotettaviksi. Se ei ole niiden tarkoituskaan. Kyllästyisin, jos joutuisin elämään saman elämänsuunnitelman mukaan aina. Minun kaksoistutkintohaaveeni ovat viimeisen parin vuoden aikana vaihdelleet hyvinkin nopeasti. Sosiologian lisäksi olen haaveillut milloin filosofiasta tai tiedotusopista, milloin tilastotieteestä tai hypermediasta.

Tilastotiede on näistä ehkä yllättävin. Vaikka tulinkin alunperin yliopistolle matematiikan ja tilastotieteen opiskelijaksi, sen piti alusta alkaen olla pelkkä takaportti, jonka avulla pääsisin helpommin sisään sosiologiaan (ja pääsinkin). Opiskelin silloin appron verran tilastotiedettä vain ja ainoastaan sellaisen perstuntuman perusteella, että tilastotiede on sosiologille hyödyllistä. Onneksi en ollut väärässä, vaikka sosiologian opiskelija voikin valmistua ymmärtämättä tilastotieteestä juuri mitään.

Tutkijan ammatti on ollut minulle alusta asti jonkinlainen tavoite. Ei mikään vimmainen tosin, en ole siis sulkenut muita vaihtoehtoja koskaan pois. Se nyt vaan on tuntunut sikäli turvalliselta tavoitteelta, että jos ei muuta, niin ainakin sitä varten tämä tutkinto valmistaa. Näiden kolmen vuoden aikana tuo tavoite ei ole hävinnyt, eikä sen rinnalle ole juurikaan tullut vaihtoehtoja. Lisäksi en ole koskaan väsynyt teorioihin ja filosofisiin pohdintoihin. Tässä suhteessa tilastotieteen opintojen jatkaminen – mitä nyt tapahtuu – on puhdasta hyötyopiskelua. En tee sitä intohimon vuoksi, kuten opiskelen sosiologiaa tai filosofiaa. Enemmän intohimoa minulla olisi opiskella vaikkapa pelkkää matematiikkaa.

Olen kääntänyt osan kaksoistutkintohaaveistanikin tähän hyötyajatteluun. Jos selviydyn tämän syksyn tilastotieteistä millään tavalla menestyksellisesti, aion jatkaa siitä kandidaatin tutkintoon. Tilastotieteen maisteriopintoihin suhtaudun tällaisella haaveilutasollakin hyvin skeptisesti, eikä se haittaa lainkaan. Voinhan sitten toteuttaa toisen haaveeni ja hakea hypermedian maisteriohjelmaan.

Vaikka olenkin autenttisesti kiintynyt (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sosiologiaan ja filosofiaan (sekä niihin liittyvään identiteettiini!), en tietenkään voi kieltää, etteikö niidenkin opiskelu olisi jonkinlaista hyötyajattelua. Jos tällä tavalla tarpeeksi raottaa itselleen sitä autenttisuuden verhoa, jonka itse on vetänyt, alkaa kyseenalaistaa lopulta minkäänlaisen hyötyajattelusta poikkeavan autenttisuuden mahdollisuutta.

Ja surkeana loppuna: en aio kuitenkaan hylätä tätä autenttisuuden illuusiota, vaan edelleenkin pitää itseäni intohimoisena sosiologian opiskelijana vain ja ainoastaan tiedonjanon ja sivistyksen vuoksi. Joku radikaalia relativismia vastustanut filosofi totesi muistaakseni joskus, että todellisuus lyö kyllä relativistia kasvoihin, vaikka hän yrittäisikin konstruoida todellisuuden toisenlaiseksi. Jään siis odottamaan oman akateemisen identiteettini murenemista todellisuuden oikean koukun voimasta.

Hannah Arendt ja suorittamisen pakko

Vastaa

Tämä ei ole ihan samanlainen opiskelublogimerkintä kuin jotkut aiemmat. Kirjoittaisin mielelläni Arendtista enemmänkin, mutta syy siihen, etten kirjoita, löytyy tämän tekstin toisesta teemasta, eli kiireestä ja kiireahdistuksesta. Jos siis jatkat lukemista, varaudu avautumiseen tekstin loppupuolella.

Sain juuri päätökseen luku-urakan, joka piti sisällään Hannah Arendtin mainion teoksen Vita activa. Suoritusnäkökulmasta kirja lokeroituu yhteiskuntafilosofian aineopintokurssiin, mutta pelkkää yhteiskuntafilosofiaa se ei todellakaan ole. On helppo uskoa sellaisen ihmisen argumentointiin, joka jatkuvasti osoittaa suunnattoman sivistyneisyytensä, filosofian ja länsimaisen kulttuurin historian tuntemuksensa sekä ilmeisen kielitaitonsa. En liene kuitenkaan yksin tuumaillessani, että Vita activan ansiot eivät lopu siihen. Se erottelee omaperäisellä tavalla ja antiikin järjestelmien esittelyn kautta poliittisen, sosiaalisen, yksityisen ja intiimin alueet. Se kommentoi vakuuttavasti Marxin tuotantoa (Arendtin mukaan suuri osa Marxin ajatuksista eivät olleet varsinaisesti kovin radikaaleja, vaan ne tiivistivät uudelle ajalle jo valmiiksi tyypillisiä ajatustapoja), erotellen muun muassa painokkaasti toisistaan työn (labor), joka keskittyy elämän välttämättömien prosessien ylläpitämiseen, ja valmistamisen (work), jonka seurauksena ihmiset tuottavat esineitä ja samalla tuottavat itselleen maailman. Viimeisessä kappaleessa Arendt jäljittää noita uudelle ajalle ominaisia ajatustapoja, niiden edeltäjiä ja mahdollisia syitä niiden syntyyn.

Englanninkielisen otsikkonsa The Human Condition mukaisesti kirja kartoittaa myös ihmisenä olemisen ehtoja fenomenologisesti. Mitä tarkoittaa olla syntyvä, maapallolla elävä ja kuoleva olento? Arendtin mukaan ensisijaisen tärkeä, joskin usein taka-alalle jäävä seikka on, että ihminen elää aina maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Muut ihmiset ja heidän tekemänsä maailma on siis keskeinen ihmisenä olemisen ehto.

Vita activa on (ainakin tämäntasoiselle filosofian opiskelijalle) niin monipuolinen ja avartava, että lukisin hyvin mielelläni sen herättämää keskustelua, varsinkin yhteiskuntatieteissä. Opintojeni aikana nimi on mainittu muutamaan kertaan, mutta tarkempaa esittelyä kommentoinnin kanssa ei ole ollut. Tästä päästäänkin siihen, miksi en luultavasti ainakaan pitkään aikaa tule tuohon kirjan herättämään keskusteluun tutustumaan.

—

Otsikossa lukee suorittamisen pakko. Tämä voi näyttää opiskelijan ainaiselta valitukselta yliopisto-opiskelun vaikeudesta (se voi jopa ihan hyvin olla sitä), mutta Vita activan tapaisia kirjoja lukiessa tulee sellainen olo, että tekisi mieli lukemisen ohessa hankkia edes pieni ripaus sitä samaa sivistystä, jonka Arendt tuntuu omaavan. Kirja tekee siinä toki oman osansa, mutta enempäänkin olisi mielenkiintoa ja ehkä jopa tarvetta, jos mielii ymmärtää mitä kirjoittaja todella on tarkoittanut tai mitä hän haluaa viestiä. Miksi en siis ottaisi itse selvää? Voisin kyllä, mutta toisaalta en voi sanoa yliopisto-opiskeluun liittyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin kannustavan siihen. Olen jopa pelottavan hyvin sisäistänyt sen ajatuksen, että on syytä valmistua viidessä vuodessa maisteriksi. Yksi ylimääräinen vuosi matematiikan pääaineopiskelijana vain lisää synnin painoa.

Olen varsin tehokkaasti keskittänyt omat sivistymishankkeeni opetussuunnitelmien mukaisiin kursseihin, mutta usein jälkeenpäin kurssit ovat omalta osaltani tuntuneet todellakin enemmän suorituksilta kuin sivistymishankkeilta. Ehkä jotain sivistymistäkin on siinä sivussa tapahtunut. Onko tämä pelkkää turhaa valitusta? Kenellä muka on asiat paremmin? Kenellä on koskaan ollutkaan (jos ei huomioida kreikkalaisen poliksen vapaita miehiä)? Valittaminen ja stoalainen elämänasenne eivät sovi yhteen. Siksi olenkin valikoiva stoalainen, ja viime aikoina olen kokenut siihenkin vähemmän vetoa kuin aiemmin. Johdonmukaista stoalaista yhteiskuntaa ei voi olla, sillä loppuun asti viety stoalainen asenne johtaa väistämättä politiikasta (ja yhteiskunnasta ylipäätään) kieltäytymiseen.

Juuri tällä hetkellä suorittamisen pakko aiheuttaa minulle ahdistusta siksi, että – kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi – viime lauantaina oli mainio nauhoitussessio. Minun pitäisi tehdä musiikkia tai edes osallistua jotenkin sen tekemiseen. Ja kehnon soittotaidon korvikkeeksi tarvitsisin kunnon annoksen mielikuvitusta. Kehno soittotaito ei ehkä myöskään ole asettunut yhtä paljon kaavojen vangiksi kuin kehittynyt ja saattaisi siksi olla jopa voimavara. Mutta mielikuvitus vaatii ajatuksien uhraamista ja se taas vaatii aikaa. Jota ei tenttikiireiltä ole. Pakkovalinnan edessä valitsen elämässäni ensisijaista asiaa, eli opiskelua, tukevan aktiviteetin. Ongelma ei ole siinäkään, että opiskelujen välissä ei löytyisi tuntia tai paria musiikin harrastamiseen, vaan siinä, että tunnissa tai parissa ei vaan kehity sitä mielikuvitusta, jota musisointiin tarvitsisin.

Ehkä menen eteenpäin sillä protestanttisen työetiikan mukaisella illuusiolla, että joskus myöhemmin kaikki on paremmin ja helpompaa. Tämä myöhemmin on tässä tapauksessa ensi tiistain jälkeen, kun yhteiskuntafilosofian tentti on ohi. Ja siihen mennessä pitäisi vielä imaista yksi Oikeudenmukaisuusteoria…

Kesä ja tieteenfilosofia

Vastaa

Polkupyörä ja loma

Tapahtui sitten viime viikolla niin, että pyöräilimme Turusta Paraisten ja Nauvon kautta Korppooseen. Sieltä autolautalla Ahvenanmaan Lumparlandiin ja edelleen pyörällä Maarianhaminaan. Miksiköhän siellä kaikki kaupat ja suuri osa ruokapaikoistakin olivat arki-iltana kiinni jo seitsemän jälkeen? No, terminaalissa ja Viking Gabriellalla huonosti nukutun yön jälkeen jälleen polkemaan. Tukholmasta Huddingen ja Tumban kautta Södertäljeen ja vihdoin Nykvarniin. Noin 180 km kolmessa päivässä tuntui kyllä minun asteikollani vähän liioittelulta. :)

Täällä on jotenkin automaattisesti aina lomafiilis, vaikka nytkin aikuisväki (äiti ja Peter) on töissä. Suuren osan ajasta olen viettänyt DS:n parissa, vaikka yksi kokonainen päivä menikin Tukholmassa (mukaan jäi musiikkimuseosta munniharppu, joka on jo toiseni) ja toinen Kolmårdenin eläintarhassa (josta puolestaan tarttui mukaan pikkuinen djembe-rumpu). Torstaina on lähtö takaisin Suomeen, joten vielä muutama päivä sukulointia jäljellä. Koska kuitenkin olen virallisesti kesäopiskelija, ajattelin kirjoittaa pätkän filosofian opiskeluihinkin liittyviä juttuja.

Tieteenfilosofiaa

Tällä kertaa kirjoittelen tieteenfilosofian johdatuskurssin asioista. Ilkka Niiniluodon Johdatus tieteenfilosofiaan oli paikoitellen niin tiukkaa tavaraa, että jättänen sen käsittelyn vähemmälle. (Ja nyt myös siksi, että kirjoitan Ruotsista, eikä kirja ole edes mukana.) Niiniluodon vuonna 1980 julkaistu teos myös symppaa loogista empirismiä enemmän kuin minulla on tapana, enkä oikein saanut symppaamisen perusteluista kiinni. Sen verran kuitenkin tuosta ajatussuunnasta opin, että harvat heistä olivat mitään dogmaatikkoja ajattelussaan, ja suurin osa oli hyvinkin valmis muuttamaan omia näkemyksiään. Nykyisin juuri kukaan ei kannattane loogisen empirismin perusoppeja, kuten sitä, että aistihavainto on yksiselitteinen, varma ja neutraali tapa hankkia tietoa. Niiniluoto käyttää argumentoinnissaan paikoin sellaisia formaalin logiikan välineitä, jotka minulle ovat liian vaikeaselkoisia. Vanhana matematiikan opiskelijana formaali logiikka kyllä kiinnostaa minua, mutta nähtäväksi jää, tulenko sitä juurikaan opiskelemaan.

Työn alla olevaan kirjapakettiin kuuluu myös Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia. Siitä kirjoittelen myöhemmin, jos lainkaan. Nopalla selailulla näytti ihan lupaavalta ihmistieteiden filosofisen perustan käsittelyltä, joskin monilta osin toistuu samat asiat, joita myös Niiniluoto ja nyt tarkemmassa tarkastelussa oleva Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken Tiede tutkimuskohteena käsittelee.

Tiede tutkimuskohteena

Alkuun on sanottava, että tästä kirjasta puhuttiin myös viime kevään lukupiirissämme, joten osa ymmärryksestäni on peräisin alukstuksista ja keskusteluista, joita tuolloin käytiin.

Kiikerin ja Ylikosken kirja esittelee tieteentutkimusta ja tiedettä filosofisesta näkökulmasta. Oikeastaan kyse on pitkälti juuri niistä asioista, joista edellä mainitussa lukupiirissä ja alkaen viime syksystä Eerikin kanssa on käyty keskustelua. Kirjan perusnäkökulma on konstruktionistinen, mutta konstruktionismi on ehkä hieman perustellumpaa ja tarkemmin eksplikoita kuin keskimääräisessä konstruktionistisessa sosiaalitieteen tutkimuksessa. Tämä on ymmärrettävää, jos hyväksymme karkeaksi ja karrikoiduksi työnjaoksi sen, että tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa empiiristä tutkimusta ja filosofin ensisijainen tehtävä on problematisoida, eritellä ja argumentoida.

Kirjoittajien mukaan tieteentutkimuksen tarkoituksena on usein kritisoida ns. perinteistä (romantisoitua) tiedenäkemystä. Toki tällainen perinteinen näkemys jo sinänsä on tieteentutkijan oma konstruktio, eikä välttämättä kenenkään aktuaalinen ajattelutapa. Kuitenkin tämän konstruktion (tai rekonstruktion) osasia löytyy monenkin tieteilijän ja tiedeharrastajan näkemyksistä sekä vaikkapa oppikirjoista. Jokin ”perinteinen” näkemys tieteestä voi olla hyödyllinenkin, jos tarkoituksena ei ole kertoa siitä, miten tiede todellisuudessa toimii vaan vaikkapa kertoa opiskelijoille klassikkojen merkityksestä nykytutkimukselle.

Perinteisen tiedenäkemyksen kritiikkiin liittyy läheisesti tieteentutkijan deskriptiivinen lähestymistapa. Arkikielessä monet tieteeseen liittyvät käsitteet, kuten tieto tai järkevyys ovat arvottavasti latautuneita. Jos sanomme jotain uskomusta tiedoksi, emme vain kuvaile sitä, vaan myös esitämme arvostelman sen hyväksyttävyydestä. Tämä sopii hyvin tiedon käyttäjän näkökulmaan. Tieteentutkijalla sen sijaan on usein tarkkailijan näkökulma. Tästä näkökulmasta jokainen uskomus kaipaa yhtä lailla selitystä, kun tiedon käyttäjä usein etsii selityksiä vain omasta mielestään väärille ja epäonnistuneille uskomuksille. ”Hän uskoo x, koska y.” Itse asiassa tiedon käyttäjän näkökulmasta selityksen esittäminen uskomukselle usein toimii tuon uskomuksen kritiikkinä. Tieteentutkimuksessa tarkkailijan näkökulmasta esitetyt selitykset eivät kuitenkaan ole selitettävien uskomusten kritiikkiä. Jos vaikkapa tieteensosiologi tutkii käynnissä olevaa  kiistaa hiukkasfysiikassa, hän ei ota kantaa varsinaiseen kiistaan – hän ei ole hiukkasfysiikan asiantuntija. Sen sijaan hän tutkii kiistan osapuolten, henkilöiden ja organisaatioiden toimintaa.

Tieteentutkija pyrkii siis symmetriseen selittämiseen, jossa jonkin uskomuksen ”totuus” tai menestyminen eivät riitä selittämään niitä. Useissa tieteenhistorian kuvauksissa selitykset ovat asymmetrisiä, jolloin muodostuu deterministinen kuva historiasta. Aivan kuin toteutunut historiankulku olisi vain odottanut toteutumistaan. On selvää, että aikalaisen näkökulmasta tällainen käsitys on hyvin harhaanjohtava. Nykyaika valaisee tätä esimerkkiä: ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Symmetrisessä selittämisessä siis kaikki nykyiset näkemykset ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne kaipaavat selitystä. Meillä ei ole tulevaisuuden tuomaa jälkiviisautta, jolla voisimme yksiselitteisesti ja asymmetrisesti kertoa, miten nykyisin kiistanalaiset asiat tulevat ratkeamaan.

Havaintojen teoria pitoisuudesta, teorioiden empiirisestä alimääräytyneisyydestä ja muusta varmaankin ensi kerralla.

Olenko feministi?

2 vastausta

Tämä kirjoitus julkaistiin Sosiopaatti-lehden numerossa 1/2008.

Sukupuolten tasa-arvo on ollut julkisessa keskustelussa melko pinnalla ainakin hoitajien palkkakiistan jälkeen ja viimeisimpänä eduskunnan häirintäkohun myötä – ja oikeutetusti. Sikäli kun tiedostaa sukupuolen olevan hyvin keskeinen (niin sosiaalista kuin biologistakin) todellisuutta jäsentävä kategoria, on pakko myös tiedostaa se, että naisena ja miehenä oleminen tässä yhteiskunnassa on varsin erilaista, ja tähän erilaisuuteen liittyy myös eriarvoisuutta.

Feministinen liike on ollut tärkeässä roolissa epätasa-arvoisuuksien huomaamisessa ja tuomisessa poliittiselle kentälle. Äänioikeuden kaltaisten kovien ja rakenteellisten eriarvoisuuksien lisäksi kulttuurissamme on myös hienojakoisempaa eriarvoisuutta, joka ilmenee esimerkiksi sukupuolitettuna kielenkäyttönä. Sanat, kuten virkamies, talonmies, putkimies, puhemies tai esimies eivät kovin helposti väänny nainen-loppuisiksi tai sukupuolineutraaleiksi, mitä voidaan pitää patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän jäänteenä.

Kielenkäyttö ei kuitenkaan ole ”pelkkää” kielenkäyttöä. Sosiaalitieteilijä tietää, että sillä on merkitystä. Tuntuu ymmärrettävästi väärältä, että nainen on puhemiehenä. Pelkkä sana tekee siitä epänormaalia. Sukupuolitettu kielenkäyttö tulee yhtä lailla esiin sananparsissa ja vakiintuneissa fraaseissa (”ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”; ”muina miehinä”). Filosofi Simon de Beauvoirin ajatus naisesta ”toisena sukupuolena” tulee hyvin esille näistä sanonnoista. Ne eivät eksplisiittisesti väitä mitään sukupuolten hierarkiasta, mutta nainen on niissä jäänyt taka-alalle, luultavasti kotiin huolehtimaan kodista ja lapsista.

Sukupuolten tasa-arvo ei kuitenkaan ole naisten yksinoikeus, vaikka yleensä se samaistetaan naisten emansipaatioon. Myös miehet ovat sukupuolijärjestelmässä ja yhtä paljon sen vankeja. Miesten emansipaatioon kiinnitetään huomattavasti vähemmän huomiota – enkä nyt tarkoita patriarkaalisten rakenteiden puolustamista, vaan niiden miestä alistavista piirteistä irtaantumista. Ensimmäinen esimerkki tässä keskustelussa on aina asevelvollisuus, joka on konkreettisin epätasa-arvoisuus miesten tappioksi. Myös syrjäytyminen ja vaikkapa alkoholismi ovat pääasiassa miesten ongelmia. Miehet ovat yhtä taipuvaisia juomaan kaikki rahansa pitkäaikaistyöttöminä kuin naiset ovat siivoamaan, laittamaan ruokaa kotiäiteinä.

Miesten emansipaatiolle ei ole olemassa yhtä järjestäytynyttä liikettä kuin naisten, ja siksi myös se on asustellut historiallisesti feministisessä liikkeessä. Siksi vaikkapa Vihreä liitto luultavasti tarkoittaa molempien sukupuolten emansipaatiota julistautuessaan feministiseksi puolueeksi. Monille tämä asetelma riittää: feminismi tarkoittaa sukupuolten tasa-arvoa yleensä. Nyt on kuitenkin syytä palata hieman taaksepäin. Sosiaalitieteilijä tietää kielen ja sanojen tärkeyden sosiaalisessa todellisuudessa. Feminismi tarkoittamassa sukupuolten tasa-arvoa yleensä on väärällä tavalla sukupuolittunutta kielenkäyttöä.

Tämänkaltaiset sanat ja määrittelyt ovat oleellinen osa ihmisten sosiaalisia identiteettejä. Minä voin hyvinkin sanoa itseäni feministiksi siinä mielessä, että minusta naisten emansipaatio on tärkeää. Minulla ei ole mitään sanaa sille toiselle puolelle. Sovinisti ei käy negatiivisen painolastinsa takia, eikä se edes etymologisesti ole tarkoitukseen sopiva. Itse asiassa edes sukupuolten tasa-arvon yleensä kannattamiselle ei ole vakiintunutta sanaa. Paremman puutteessa voin sanoa itseäni vaikkapa sukupuoliegalitaristiksi, koska se ainakin välttää feminismin sukupuolittuneisuuden.

Täällä

Vastaa

Vihdoinkin tein sen ja astuin blogosfääriin. Vain lentävä spagettihirviö tietää, millaiseksi tämä media minun kohdallani muotoutuu, mutta joskus sen kai oli tapahduttava. Toivottavasti tämä blogi tarjoaa (ainakin minulle) kanavan filosofiseen ja sosiologiseen avautumiseen ja paskan puhumiseen, sillä se on minulle rakasta.