Edit 30.9. (Oikeinkirjoitusta viilattu.)
Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.
”Aluksi vähäsen strukturalismin luonteesta tieteellisenä ideologiana. Yleisen ja yhtäläisen, ei niin suljetun eikä salaisen jokapäivänkokemuksen perusteella tutkijoita on kahta tyyppiä: sanzopanchoja, jotka olettavat, että saamme ilmiöistä yhä tarkempaa tietoa saamatta kuitenkaan lopullista tietoa, ja donquijoteja, joita juuri tämä selittämättä jäänyt residuaali vaivaa, ja jotka siksi turvautuvat selittämisen sijasta ymmärtämiseen. Strukturalistit ovat jälkimmäistä tyyppiä, oikotien miehiä. Strukturalismi on siinä mielessä klassinen filosofia, että siinä pyritään vastaamaan kaikkiin maanpiirin kysymyksiin. On mieletöntä kysyä strukturalismin suhdetta »objektiiviseen totuuteen» tai muuhun hienoon asiaan, koska strukturalismin tarkoitus on olla ennen muuta sulkeisesti validi. Strukturalismi kelpaa yleisesti kaikkeen (voisi melkein sanoa: ei spesifisesti mihinkään) — strukturalisti on yksinäinen mies kammiossaan. Näin ollen strukturalismi on psykoterapeuttista tiedettä.”
”Strukturalismi on siinä määrin sellaista kuin se on, että se on tuottanut tähän mennessä lähinnä pamfletteja ja reseptejä. Tämä esityksen alkuosa oli resepti, nyt on vuorossa pamfletti, ja yhdessä esitys muodostaa eräänlaisen strukturalismin kvasiparodian.”
”Kaikesta huolimatta strukturalismi on haaste reikäkorttisosiologiallemme, jonka kaavoista tuntuu olevan niin vaikea asosiaalistua. Ja vaikka strukturalismi tuhoutuisikin omaan itseensä, reikäkorttisosiologia voisi sen avulla koetella rajansa, jos ei muuten niin muuten vain, sillä yksi virhe voi auttaa sosiologiaa enemmän kuin kymmenkertainen totuuksien toisto, eikä sitä paitsi ole ollenkaan sanottu, että sosiologit Jumalan armosta olisivat immuuneja kulttuurin viivästymiselle.”
Toiviainen, Seppo (1968) Yhteiskunnan metastruktuuri. Sosiologia 5:3, 97-102.
—
Toiviaisen kuvaama jokapäivänkokemus on siinä määrin yleinen ja yhtäläinen, että se on yhä hyvin tunnistettavissa. Hyvin karkeasti ottaen voisi ajatella, että luonnontieteilijät ovat ilman muuta sanchopanzoja, humanistit donquijoteja, ja yhteiskuntatieteilijät hajoavat tässä kysymyksessä kahtia. Donquijotet ovat vaikkapa positivismikriitikkoja, foucault’laisia, postmodernisteja tai kulttuurintutkijoita. Toiviaisen kuvaus yksinäisestä kaikenselittäjästä, jolle tiede on samalla psykoterapiaa, kuulostaa osuvalta. Sanchopanzat ovat mallintajia, empiristejä sekä variaabelisosiologeja tai reikäkorttisosiologeja, joiden tieteestä puuttuu empatia ja ymmärrys.
Joskus olen tähän liittyen kuullut myös jaon ”akateemisen vasemmiston” (donquijotet) ja ”akateemisen oikeiston” (sanchopanzat) välillä, mikä on siis toki riippumaton poliittisesta vasemmistolaisuudesta tai oikeistolaisuudesta. Kovin kauas ei tietenkään mene myöskään jaottelu analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan tai Burawoyn jaottelu professionaaliseen ja kriittiseen sosiologiaan. Toiviaisen ”kvasiparodiassa” hienoa on, että se tunnistaa samanaikaisesti molempien lähestymistapojen tarpeellisuuden, kuten viimeisestä sitaattipätkästä ilmenee.