Ylioppilaskuntien edustajistoissa tuntuu vaalien aikaan olevan keskeisin kysymys se, onko poliittisesti sitoutunut vai sitoutumaton. Hassua sikäli, että itse en ainakaan edustajistokauden aikana kokenut vastakkainasettelua erityisen voimakkaasti. Nyt sanamuodot ovat hieman kärjistyneet, ja tutut ajatukset ”sittari on sika säkissä” tai ”poliittinen on poliittinen broileri” ovat päässeet taas esiin. Itse sittarien ja vihervasemmistolaisten poliittisten ryhmien välimaastoon itseni sijoittavana sittarina päätin pohtia asiaa enemmän kuin muutamalla lauseella.
Sitoutumattomuuteen on ylioppilaskunnissa tietenkin valtakunnanpolitiikkaa paremmat mahdollisuudet siksi, että kysymys ei ole valtakunnanpolitiikasta vaan suhteellisen kapean sektorin toiminnasta. Ylioppilaskunnan yhteinen etu on helpompi määrittää kuin valtakunnan yhteinen etu, varsinkin jos ylioppilaskunta kehystetään yhteiseen päämäärään pyrkiväksi liikkeeksi, ylioppilasliikkeeksi. Tässä mielessä värin tunnustaminen ei ehkä ole yhtään perustellumpaa kuin vaikkapa puolueiden sisäisistä elimistä päätettäessä. Harvemmin kai esimerkiksi Vihreiden puoluekokousedustajat tai puoluevaltuuskunnan edustajat pyrkivät pesteihinsä ryhmittymällä vaikkapa ”vihervasemmiston” ja ”oikeistovihreiden” edustajiksi. (Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa ollessani Vihreiden ehdokkaana, meitä varsin painokkaasti kehotettiin välttämään profiloitumista oikeisto-vasemmisto-akselilla.)
Julkisen keskustelun kannalta pidän erittäin hyvänä, että on vaihtelevasti sekä tiettyyn ideologiaan sitoutuneita että ideologioista irti vetäytyviä keskustelijoita. Sillä tavalla äänen saavat sekä kollektiivinen että yksityinen järjen käyttö, ja liikkuvat yksilöt pitävät ideologiat vetreinä. Tällainen puhe voi tuntua ylioppilaskunnan kohdalla vähän turhan juhlavalta, mutta sama asetalmahan sielläkin on pienoiskoossa, ja julkisesta järjenkäytöstä on monessa mielessä kysymys. Siksi siis on hyvä, että on poliittisia ja sitoutumattomia.
Äänestäjän näkökulmasta sitoutumattomuus voi olla ongelmallisempaa: kun ryhmä on (potentiaalisesti) hajanainen, ääni voi valua täysin eri arvolähtökohdista tulevalle edustajalle. Toisaalta puoluepoliittinen sitoutumattomuus voi nimenomaan olla äänestäjän kriteereissä kärkipäässä. Hän saattaa itse vierastaa puolueita yliopistolla ja siksi äänestää mielellään sitoutumatonta, kun se kerran ylioppilaskunnassa on mahdollista ja mielekästäkin. Toisaalta merkityksellistä saattaa puoluekannan sijaan olla nimenomaan oma akateeminen etu- tai viiteryhmä. Sanottakoon nyt vielä ääneen se hiljainen tieto, että Tamyn sitoutumattomat ovat pääasiassa konsensushenkisiä vihervasemmistolaisia. Kaappivihreitä, kuten eräs vihreä ylioppilasliikkeen konkari asian ilmaisi.
Tilannetta muuttaa se, että tänä syksynä sitoutumattomassa vaalirenkaassa (Suuri Kupla) on mukana kauppatieteilijöiden Vapaaboomarit, joita on luonnehdittu lähinnä kaappikokoomuslaisiksi. Aloite yhteistyöhön tuli boomarien puolelta, lausuttuna perusteluna oli paremman keskusteluyhteyden saaminen muihin sitoutumattomiin ryhmiin. Minua tuo peruste miellytti, ja siksi kannatin. Poliittiset (ja tarkoitan nyt nimenomaan vihervasemmistolaisia) saivat tästä lisää vettä ”sika säkissä” -myllyynsä. Tämähän samalla mahdollisesti murtaa sen hegemonian, jolla Kupla, vihreät ja vasemmisto ovat toistensa tuella hallinneet Tamyä jo ymmärtääkseni melko pitkään. Esitettiin myös kysymys, tuleeko sitoutumattomasta ryhmästä liian suuri? Nyt jo lähes päätöksen kuin päätöksen sisäisellä konsensuksellaan ratkaiseva Suuri Kupla saisi yksinkertaisella enemmistöllä käytännössä vapaat kädet mihin tahansa. Kysymys on ihan perusteltu. Tämän kritiikin esittäjä saattaa kuitenkin unohtaa toiselta puolelta aiemmin esittämänsä kritiikin: sitoutumattomat ovat monissa kysymyksissä hajallaan. Näin tulee varmasti olemaan etenkin jatkossa, kun Vapaaboomarit ovat mukana. Omissakin vaalikonetuloksissa boomarit pitivät vankasti perää, eikä vielä edes oikeastaan tiedetä, johtaako yhteistyö vaaleissa siihen toivottuun hedelmälliseen keskusteluyhteyteen. Pidän kuitenkin yhteistyötä lähinnä samankaltaisena inkluusiona, joka valtakunnan politiikassa 1960-luvulla oli kommunistien ottaminen hallitusyhteistyöhön tai tänä vuonna olisi ollut perussuomalaisten ottaminen hallitusyhteistyöhön.
Itse ajattelin ainakin toistaiseksi säilyttää sen verran vaalisalaisuutta, että en rupea julkisesti tukemaan ketään yhtä ehdokasta. Väistyvänä edaattorina minulla ei edes ole ryhmätaktisia syitä äänestää sitoutumatonta. Puolueista Vihreät on minulle useiden pohdintojen jälkeen aina tuntunut läheisimmältä. Liityin eduskuntavaalien jälkeen jäseneksikin. Vasemmistolaisuuteni on enemmän yksityistä, kaapissa. Lisäksi – vaikka eturistiriidat tietysti ovat yhteiskunnassa ihan todellisia – vierastan rikkirepivää vasemmistolaisuutta ja oikeistovihaa. Jos on valittava pienempi paha vihreistä talousliberaaleista ja militanteista vasemmistolaisista, hyväksyn mieluummin talousliberaalit. Tosin edelleen on avoinna kysymys siitä, missä määrin ylioppilaspolitiikan tarvitsee olla puoluepolitiikkaa, missä määrin yhtenäiseksi pyrkivässä ylioppilasliikkeessä tarvitsee tunnustaa väriä. Kahden ryhmän välillä valintani kuitenkin näyttää kimpoilevan: Sitoutumattomat yhteiskuntatieteilijät tai Vihreä lista.
Kiitos tästä pohdinnasta. Itse olen miettinyt samoja teemoja. Nähdäkseni sitoutumattomuuden ongelmaa on liioiteltu mm. seuraavista syistä:
1) Edustajistovaaleissa ehdokkaita on paljon suhteessa äänestäjien määrään ja heitä sitoo sama ympäristö. Sekä edustajistovaaleissa että Pirkanmaan eduskuntavaaleissa oli noin 200 ehdokasta. Ensimmäisessä äänestäjiä oli noin 13 000, jälkimmäisessä 400 000. Edarivaaleissa on hyvin todennäköistä löytää joukosta henkilökohtaisesti tuttu ehdokas, jonka ideologia ja toimintatavat ovat tiedossa. Kärjistäen: tuntematon poliittinen ehdokas on sika säkissä verrattuna tuttuun sitoutumattomaan.
2) Vaalitulos ohjaa päätöksentekoa melko heikosti. Luottamustehtävän keveyden ja suuren vaihtuvuuden myötä edustajiston kokoonpano on usein kaukana äänestäjien alkuperäisestä tahdosta. Riski oman äänen menemisestä väärään osoitteeseen voi aktualisoitua mitä tahansa ryhmää äänestämällä. Aktiivisimmin valtaa käyttävään hallitukseen valitaan toimijoita vaatimattomillakin äänimäärillä tai jopa koko vaaleihin osallistumattomia henkilöitä.
3) Useimpien asioiden aikaansaamiseksi ei tarvita joukkovoimaa, vaan yksittäiselläkin henkilöllä on hyvät vaikutusmahdollisuudet. Pienessä, vapaamuotoisessa ja matalassa päätöksentekojärjestelmässä aktiivinen ihminen voi saada aikaiseksi lähes mitä tahansa muodollisesta asemasta riippumatta. Suuremmissa kysymyksissä taas yksittäisten ryhmien joukkovoima ei riitä, vaan tarvitaan kaikkien opiskelijoiden yhteistä rintamaa, kuten mainitsitkin.
4) ”Sika säkissä” on näkökulmakysymys. Kuten yllä todettiin, puoluepoliittinen jaottelu on yksi tapa ryhmitellä ehdokkaiden aatemaailmoja, mutta ei ainoa. Jos äänestäjä haluaa ehdokkaan ajavan ensisijaisesti oman alansa opiskelijoiden asioita, poliittisen ehdokkaan äänestäminen on arpapeliä, jossa humanistille tarkoitettu ääni saattaa päätyä kauppatieteilijälle. Jokainen ratkaisee henkilökohtaisesti, millaiset viiteryhmät katsoo yliopistovaikuttamisen kannalta relevantiksi.
5) Äänestäjät ja usein edes ehdokkaat eivät ymmärrä vaalimatematiikkaa kunnolla. Sitoutumattomien vaalirenkaassa yhdelle ryhmälle annetut äänet eivät siirry toiselle, kuten usein virheellisesti luullaan. Renkaan ensisijainen funktio on parantaa siihen osallistuvien asemaa muihin nähden siten, että sen sisäisten ryhmien suhteellinen tasapaino pyritään säilyttämään mahdollisimman hyvin.
Lisäksi keskusteluista unohtuu mielestäni usein se, että ylioppilaskuntien lakisääteinen tehtävä on ”osallistua yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen”. Osalle ehdokkaista sitoutumattomuus on periaatteellinen valinta, mutta on myös niitä, jotka vasta etsivät paikkaansa poliittiselta kartalta. Silloin sitoutumattomuus on leimaa antamaton matalan kynnyksen tapa lähteä tutustumaan poliittisiin järjestelmiin ja vaikuttamiseen. Järjestelmän moninaisuus on tästäkin näkökulmasta ehdottoman tärkeää.