(Muokattu 7.10.2013)

Haastatteluaineiston tarkoituksena on täydentää kyselyaineiston avulla muodostettua kuvaa sukupuolen ja teknologian suhteista erityisesti Linux-yhteisön ja Linuxin käyttäjien keskuudessa. Haastatteluvuorovaikutuksessa on kyselylomaketta paremmin mahdollista päästä lähelle tutkittaville itselleen merkityksellisiä kysymyksenasetteluita ja jäsennyksiä. Vaikka perusjoukon ja otoksen logiikkaan perustuvaa yleistämistä ei pienen haastateltavien joukon yhteydessä voi tehdä, on haastatteluissa esiin tulevan sukupuolittuneet odotukset luultavasti kulttuurisesti jaettuja, ja näin ollen tulokset on yleistettävissä haastatteluja laajempaan todellisuuteen (Ruusuvuori, Nikander & Hyvärinen 2010, 28).

Tässä luvussa käyn ensin läpi joitakin haastatteluosioon liittyviä metodologisia kysymyksiä. Keskustelen kolmannessa luvussa muotoilemani teoreettisen perusorientaation pohjalta haastattelututkimuksen kysymyksistä ja erityisesti peilaan omaa lähestymistapaani Jokisen, Juhilan ja Suonisen (2012) muotoilemaan etnometodologiseen kategoria-analyysiin. Tämän jälkeen käsittelen haastattelujen käytännön toteuttamista ja sen yhteydessä verkkovuorovaikutukseen liittyviä kysymyksiä. Metodologisen johdannon jälkeen esittelen haastateltavat erityisesti tietokoneen ja Linuxin käyttäjinä sekä kuvaan haastatteluiden lukemisessa käyttämäni analyysi- ja tulkintatavan. Luvun päättää itse aineiston analyyttinen läpikäynti ja havaintojen koonti.

Metodologisia kysymyksiä

Sosiaalisten kategorioiden kohtaaminen

Sosiaaliseen konstruktionismiin nojaavassa haastatteluaineistojen analyysissä ollaan usein kiinnostuneita yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden sosiaalisen rakentumisen prosessista. Huomio kiinnitetään ihmisiin toimijoina ja sosiaalisen todellisuuden tuottajina. Tässä tutkimuksessa olen enemmän kiinnostunut sosiaalisen rakentumisen lopputuotteista (tuottamisen ja tuotteen erottelusta ks. luku 3) eli niistä olosuhteista, jotka ihmiset kohtaavat, joihin heidän toimijuutensa sopeutuu ja jotka ovat enimmäkseen heidän päätösvaltansa ulottumattomissa. Nämä olosuhteet tulevat vastaan niin mediassa kuin arkisessa vuorovaikutuksessakin ja antavat toimijoille vaihtelevasti mahdollisuuksia osallistua omaan rakentumisen prosessiinsa. Ajattelen, ettei haastatteluaineistoni ole erityisen otollinen paikka tarkastella näiden olosuhteiden syntymisen prosessia, vaan prosessin ydin on jossain muualla, esimerkiksi kotikasvatuksessa, koulujärjestelmässä ja työelämän käytännöissä.

En siis yritä lukea haastatteluista sitä, miten kiinnostuksen kohteeni eli sukupuolen ja tekniikan suhde haastatteluvuorovaikutuksessa paikallisesti tuotetaan. Luen haastatteluja ennemminkin eräänlaisina kulttuurin jäsenten asiantuntijakuvauksina siitä todellisuudesta, jonka kanssa he ovat arkielämässään tekemisissä. Tavoitteeni on päästä sellaisten sosiaalisten faktojen jäljille, jotka ovat haastattelutilanteiden ulkopuolella, mutta joista haastatteluissa on puhe (faktanäkökulmasta ks. Alastalo & Åkerman 2010). Millaisia ovat ne ennakkoluulot ja odotukset, joita haastateltaviini kohdistuu naisina. Toki haastattelut tarjoavat tuohon arkielämän todellisuuteen vain välillisen ja näkökulmaltaan rajatun pääsyn, ja lopulta minun on tutkijana itse rekonstruoitava se. Rekonstruktion tekeminen on tämän osion tehtävänä. Tutkimuskysymyksen muodossa se kuuluu: Millaisia sukupuolisidonnaisia odotuksia Linuxin naiskäyttäjiin kohdistuu tietokoneen käyttäjinä?

Faktanäkökulmasta huolimatta hyödynnän haastatteluaineiston tulkinnassa joitain aineksia etnometodologiseksi kategoria-analyysiksi kutsutusta analyysiperinteesta (Jokinen, Juhila & Suoninen 2012). Perinteen piirissä ollaan kuitenkin enemmän kiinnostuneita rakentumisen prosesseista ja laajempien ilmiöiden sijaan paikallisista vuorovaikutustilanteista. Lisäksi perinne tukeutuu teoreettisiin lähtöoletuksiin, jotka eivät ole tarkoituksenmukaisia tässä tutkielmassa. Siksi tässä on syytä peilata omaa lähestymistapaani suhteessa etnometodologiseen kategoria-analyysiin.

Kategoria-analyysin perusta on siinä pohjimmiltaan kantilaisessa oivalluksessa, että todellisuutta havaitessamme vain osa havainnon sisällöstä on peräisin todellisuudesta sinänsä, searlelaisittain raaoista tosiasioista. Toinen osa on peräisin havaitsijasta itsestään, hänen kyvystään jäsentää todellisuutta. Kategoriat, jäsennykset, käsitteellistykset tai maailmanjaot[1] eivät ole syntyjään yksilöstä itsestään, vaan yhteisöstä ja kollektiivista. Arkisessa vuorovaikutuksessa kategorioita tuotetaan, käytetään, ylläpidetään ja puretaan jatkuvasti.

Ihmisyhteisöille ihmisten kategorisointi on tietenkin erityisen merkityksellistä. Eero Suonista (2012, 96-98) seuraten ihmisten luokittelu erilaisiin identiteettikategorioihin voidaan jakaa kolmeen eri tasoon. Mukana kulkeva identiteetti pitää sisällään ulkoisesti havaittaviin piirteisiin perustuvia identiteettejä, kuten sukupuoli, ikä ja rotu. Tilanteinen identiteetti vaihtelee hieman enemmän tilanteen mukaan, mutta siihen liittyvät odotukset ovat kuitenkin jokseenkin vakaita. Tähän luokkaan voidaan katsoa kuuluvan esimerkiksi ammatti-identiteetit. Lopulta on olemassa vuorovaikutusidentiteettejä, jotka ovat jatkuvasti muuntuvia vuorovaikutusasemia, kuten ”jutun kertoja”, ”kriitikko”, ”kyselijä”, ”puolustelija”, ”vastustaja”, ”vähättelijä” tai ”asiantuntija”.

Tämän tutkimuksen konstekstissa on huomattava, että sukupuoli on mukana kulkeva identiteettikategoria, tietoteknisesti kompetentin henkilön identiteetti taas on ennen muuta tilanteinen identiteettikategoria. Suonisen (emt. 98) mukaan vuorovaikutusidentiteetit ovat analyyttisesti erityisen keskeisiä, koska ylemmän tason identiteetit aktualisoituvat vuorovaikutusidentiteettien kautta. Tämän tutkimuksen ilmiökentässä kiinnostavaa on, miten sukupuoli ehdollistaa vuorovaikutustilanteita, joissa on puhe tietoteknisestä kompetenssista (tai kompetenssi on implisiittisesti läsnä). Suonisen termeillä voitaisiin sanoa, että mukana kulkeva identiteetti ehdollistaa arkisia vuorovaikutusidentiteettejä niin, että sillä on vaikutuksia tilanteisen identiteetin rakentumiselle. Samalla on huomautettava, että kiinnostuksen kohteenani olevat arkiset vuorovaikutustilanteet eivät ole osa nyt käsillä olevaa aineistoa, vaan haastateltavat ovat noiden tilanteiden todistajia ja kertovat haastattelupuheessa kokemustensa perusteella. Suhtaudun heihin tässä mielessä asiantuntijoina (Alastalo & Åkerman 2010).

Arkiymmärryksemme sisältää tietoa kategorioiden edustajista ja odotuksia heitä kohtaan. Jokainen kategoriaan kuuluva on ainakin osittain sidottu kategoriajäsenyyteen. Hänen toimintaansa voidaan arvioida suhteessa ryhmästä tiedettyyn tai siltä odotettuun, kategorialla on siis myös normatiivinen luonne (Juhila 2012, 183-190; ks. myös Berger & Luckmann 1994, 85-93). Yhden kategoriaryhmän jäsenen toiminta heijastuu muihinkin, joten toiminnan sosiaalinen kontrollointi, eräänlainen kollektiivinen identiteettityö, on myös muiden jäsenten intressien mukaista. Toilailuista saavat maksaa muutkin, toisaalta hyvistä suorituksista pääsevät nauttimaan hekin, jotka vain sattuvat kategorisoitumaan suoriutujan kanssa samaan ryhmään (Juhila 2012, 184).

Kategorisoinnit voivat olla tai olla olematta toisensa poissulkevia. Esimerkiksi naisen kategoria yleensä (mutta ei aina) sulkee pois miehen kategorian, mutta ei yleensä (vaikkakin joskus) ohjelmoijan tai kompetentin kategorioita. Ihmiset ovat jatkuvasti useiden kategoriaryhmien jäseniä. Stereotyyppiseksi kategorisointi muuttuu silloin, kun ihmistä aletaan määritellä ja arvioida voimakkaasti yhteen kategoriaan liittyvien määreiden ja rooliodotusten perusteella (Juhila 2012, 184). Usein stereotyypit liittyvät helposti tarjolla oleviin, usein ulkonäköön liittyviin kategorioihin, kuten ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai vammaisuuteen (eli mukana kulkeviin identiteetteihin). Toisaalta esimerkiksi ammatteihin (eli tilanteisiin identiteetteihin) liittyy usein voimakkaita stereotypioita. Stereotypiasta on kysymys silloin, kun naisen kategorian ja kompetentin kategorian ajatellaan sulkevan toisensa pois.

Kirsi Juhilan (2012, 185) mukaan etnometodologiassa kategoriat ajatellaan sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotetuiksi, ei olemassa oleviksi faktoiksi. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että tällainen vastakkainasettelu sosiaalisen alkuperän ja faktaluonteen välillä on väärinkäsitys, jossa sekoitetaan sosiaalinen konstruktio prosessina ja lopputuotteena, kategorisaatio ja kategoriat (ks. luku 3). Kategorioilla on yksilöön nähden pakottavaa voimaa (mikä sosiologisena oivalluksena juontaa juurensa ainakin Durkheimiin) ja yksilöt kohtaavat ne objektiivisena todellisuutena (Berger & Luckmann 1994, 33-34). Tämä pitää paikkansa etenkin mukana kulkevien identiteettikategorioiden osalta. Searlen käsitteistöllä voidaan täsmentää, että nämä kategoriat ovat ontologisesti subjektiivisia (eli riippuvat tietoisista, havaitsevista ja toimivista yksilöistä), mutta episteemisesti objektiivisia (eli niistä voidaan esittää totuusväittämiä). Etnometodologian näkökulmasta kategorioiden faktaluonne näyttää virheeltä tai korkeintaan yhdentekevältä, koska siitä ei olla kiinnostuneita. Tästä syystä etnometodologin voi olla kätevää kiistää faktaluonne kokonaan. Tämä tapa saattaa olla joskus toimiva tutkimuksen tekemisen heuristiikka, mutta mielestäni se on ontologisesti laiskaa ja voi johtaa hankaluuksiin ja väärinkäsityksiin toisissa tilanteissa.

Nähdäkseni etnometodologisen kategoria-analyysin suurin teoreettinen ongelma onkin tarkastelun rajoittaminen koskemaan paikallisia tilanteita ja niissä toimivien ääneen ilmaistuja jäsennyksiä. Näin sekä yksilöiden mielentilat että laajemmat yhteiskunnalliset tekijät leikkautuvat tarkastelusta pois (tai niitä yritetään kolonisoida vuorovaikutuksen tutkimuksen piiriin, ks. Jokinen, Juhila & Suoninen 2012, 33-41). Myös kategorioiden katsotaan olevan tilanteisesti tuotettuja ja käyttöönotettuja sen sijaan, että ne vaikuttaisivat ihmisten toimintaan tai selittäisivät sitä. Tämä väite toistuu Jokisen, Juhilan ja Suonisen kirjassa useamman kerran. Kuitenkaan selvää ontologista kantaa ei esitetä, vaan tyydytään vihjailuihin. Esimerkiksi tutkitaan ”erilaisten rajojen diskursiivista rakentumista ihmisten toiminnassa tässä ja nyt ja sitä, miten siinä mahdollisesti herätetään henkiin erilaisia makrotasoisina pitämiämme kategorioita” (s. 202, korostus JK). Kirjoituksesta ei selviä, onko kategorioilla kirjoittajan mielestä tilanteen ulkopuolista ”makrotasoista” olemassaoloa (ilmeisesti ei), ja näin on mahdotonta sanoa mitään siitä, vaikuttaako kategorioiden tilanteen ulkopuolinen olemassaolo paikalliseen tilanteeseen. Etnometodologisten prinsiippien mukaan ei vaikuta, mutta näyttöä tai perusteluita ei ole.

Ajattelen kategoriat olioina, joilla on ensisijaisesti sosiaalinen alkuperä sekä sosiaaliset säilymisen, muuttumisen ja katoamisen mekanismit. Ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että niiden olemassaolo olisi vain paikallista tai että toimijat voisivat vapaasti orientoitua niihin haluamallaan tavalla. Ne ovat sosiaalisia faktoja, joilla on usein yksilöön nähden pakottavaa voimaa. Kategorioiden ja jäsennysten muuttaminen on mahdollista (joskus myös tilanteisesti), mutta usein se on pitkän ja vaivalloisen kulttuurisen ja poliittisen kamppailun takana.

Haastatteluaineiston tuottaminen

Rekrytoin haastateltavat lumipallomenetelmää muistuttavalla tavalla moninaisia reittejä pitkin: tuttujen avustuksella, erilaisista tapahtumista sekä sähköpostilistoilta haastattelupyynnöillä. Rekrytoinnin kriteereinä oli ainoastaan naissukupuoli ja jonkinlainen historia Linux-käyttöjärjestelmän käyttäjänä. Haastattelut suoritettiin verkkokeskusteluina IRC:ssä, Skypessä, Microsoftin Messengerissä sekä Facebookissa, ja kukin niistä kesti suunnilleen kaksi tuntia.

Haastattelujen tukena minulla oli pitkä kysymysten lista, joka toimi eräänlaisena haastattelujen teemarunkona (liite 4). Teemallisesti haastattelut jakautuivat kolmeen pääjaksoon, joista ensimmäinen käsittelee haastateltavan historiaa tietokoneen käyttäjänä, toinen historiaa Linuxin käyttäjänä ja kolmas tietokoneen ja Linuxin käytön sukupuolittuneita piirteitä. Pääpiirteissään haastattelut myös noudattivat teemarunkoa, vaikka painotukset vaihtelivatkin haastatteluittain.

Ensimmäisissä haastatteluissa kiinnitin erityisesti huomiota haastatteluvuorovaikutuksen luonteeseen, joka verkkohaastattelussa on hieman kasvokkaisista haastatteluista poikkeava. Vaikka periaatteessa olin etukäteen pohtinut verkkohaastattelun erityispiirteitä, ne jossain määrin yllättivät silti. Ehkä myös kokemattomuus haastattelijana ylipäätään vaikutti asiaan.

Haastatteluvuorovaikutus on institutionaalista vuorovaikutusta. Haastattelijan ja haastateltavan roolit ovat suhteellisen vakiintuneita, ja vuorovaikutuksen kulkuun liittyy tiettyjä vakiintuneita odotuksia. Roolit korostuvat erityisesti, jos haastateltavat eivät tunne toisiaan. Vaikka vuorovaikutuksen perusrakenne muodostuukin kysymysten ja vastausten vuorottelun kautta, voi sen luonne muistuttaa yhtäältä painostavaa poliisikuulustelua ja toisaalta leppoisaa kuulumisten tiedustelua. Vastaavasti haastateltava voi muistuttaa asiantuntijaa tai informanttia, jonkun ryhmän edushenkilöä tai henkilökohtaisista asioistaan avautuvaa yksityishenkilöä. Haastattelijan rooliin kuuluu kysyminen ja kuunteleminen, mutta myös hän voi esiintyä asiantuntijana.

Osapuolilla voi myös olla erilaisia käsityksiä siitä, mikä on haastattelun päätarkoitus ja mitä sillä on mahdollista tehdä. Jos haastattelussa käsitellään esimerkiksi tasa-arvo- tai valtakysymyksiä, se voi toimia – niin haastattelijalle kuin haastateltavallekin – erilaisten emansipaatiopyrkimysten välineenä tai toisaalta terapeuttisena vuorovaikutuksena, jossa asioita saatetaan kielelliseen muotoon ja siten helpommin käsiteltäviksi. Tekemissäni haastatteluissa oli toisinaan tällainen terapeuttinen vivahde, ja jotkut haastateltavat osoittivat lopettaessamme olevansa huojentuneita, että olivat päässeet puhumaan heitä askarruttaneista aiheista.

Tietokonevälitteisyys tuo haastatteluvuorovaikutukseen joitain erityispiirteitä verrattuna kasvokkaisiin, nauhoitettuihin haastatteluihin. Verkkokeskusteluissa non-verbaalinen viestintä on hyvin vähäistä kasvokkaiseen vuorovaikutukseen verrattuna. Tarvittavan luottamuksellisen ja rennon ilmapiirin tuottamiseksi voi käyttää sanamuotoja ja hymiöitä, mutta keinoja on varsin rajallinen määrä.

Keskustelijoiden välinen kontakti ei ole yhtä suora ja kiinteä, eikä tekstipohjaisessa keskustelussa esimerkiksi ole yhtä voimakasta läsnäolon tunnetta, eikä siten myös moraalista odotusta jatkuvasta läsnäolosta. Jos toisen osapuolen kirjoittaessa omaa, pitkähköä viestiään toinen käväisee keittiössä hakemassa kupin kahvia, se ei luultavasti vaikuta keskustelun luontevuuteen. Kasvokkaisessa keskustelussa tilanteesta poistuminen kesken puheenvuoron sen sijaan olisi kummallista ja paheksuttavaa.

Lauseiden tuottaminen on tekstipohjaisessa keskustelussa todennäköisesti hieman harkitumpaa ja koherentimpaa, joskin tässä on yksilöllistä ja kulttuurista vaihtelua. Tällä voi tietenkin olla vaikutusta myös lausuttuihin sisältöihin. Toisaalta verkkokeskustelussa läsnäolon tunteen ja monien nonverbaalisten viestinnän keinojen puuttuminen saattaa johtaa ei-toivottuihin provokaatioihin ja konflikteihin. Se voi myös vaikeuttaa joissain tapauksissa viestin sisällön tai tarkoituksen (puheaktiteoreettisin termein illokutionaarisen aktin) tulkintaa. Parhaimmillaan nonverbaalisten vihjeiden puuttuminen saattaa sen sijaan tuottaa anonyymiyden, yksityisyyden ja turvallisuuden ja sitä kautta avoimuutta, joka kasvokkain olisi vaikea saavuttaa.

Minimipalautteiden käyttäminen ja tulkitseminen on myös verkkokeskusteluissa erilaista kuin kasvokkaisessa viestinnässä. Pieni, mutta vuorovaikutuksen kannalta merkittävä ero viestintävälineessä on, että pikaviestiohjelmat ilmoittavat, kun keskustelukumppani kirjoittaa viestiä. IRC:ssä tällaista ilmoitusta ei tule. Ilmoituksen tekee merkittäväksi se, miten sen seurauksena tai sen puuttuessa tulkitaan tauot vuorovaikutuksessa. IRC-keskustelussa ei ole hiljaisuuden aikana mahdollista tietää, kirjoittaako haastateltava viestiä, ihmetteleekö hän minun outoa kysymystäni vai menikö hän keittämään kahvia.

Kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa minimipalautteilla voi viestiä varsin monipuolisesti haastateltavalle tämän puheenvuoron aikana. ”Joo” voi tarkoittaa ainakin, että (1) haastattelija kuuntelee kiinnostuneena, että (2) haastattelija on yllättynyt ja ehkä haluaisi haastateltavan selventävän yllättävää asiaa tai että (3) haastattelija on tyytyväinen vastaukseen ja haluaisi ehkä siirtyä seuraavaan asiaan. Keskustelun kulun kannalta nämä merkitykset ovat tietenkin olennaisia. Tekstipohjaisessa keskustelussa merkityksiä on vaikea erotella, kun käytössä ei ole esimerkiksi painotuksia ja äänensävyjä. Tämä voi koitua ongelmaksi, jos haastateltava tulkitsee ensimmäisessä tai toisessa merkityksessä tarkoitetun ”joon” kolmannessa merkityksessä ja jättää sanottavansa sanomatta. Näin saattaa käydä etenkin silloin, jos haastattelu kehystyy nimenomaan sarjaksi tiedonantoja, joita suoritetaan ja joissa menestytään. Haastateltava ei kirjoita siksi, että haluaisi kertoa asiasta vaan siksi, että pääsisi eteenpäin kysymyslistassa.

Edelliseen liittyvä piirre on myös päällekkäin ja ristiin menevät viestit, kun sekä haastattelija että haastateltava kirjoittavat samaan aikaan. Kuten minimipalautteissakin, on vaikea arvioida, tulkitaanko tällaiset tilanteet keskeyttämiseksi vai ei. Jos osapuolet puhuvat eri asioista, kumman asiaa käsitellään seuraavissa viesteissä vai jatkuuko keskustelu suhteellisen ongelmattomasti kahdesta eri teemasta rinnakkain ja ristikkäin. Niinkin verkkokeskusteluissa toisinaan käy.

Verkkohaastatteluiden tekeminen kävi kokemuksen myötä tutummaksi, ja vuorovaikutukseen liittyvät seikat eivät enää vaatineet yhtä paljon huomiota kuin ensimmäisissä haastatteluissa. Edellä kootut asiat toiminevat kuitenkin jonkinlaisena muistilistana verkkovuorovaikutuksen erityispiirteistä haastatteluja tehtäessä.

Kasvokkain haastatteluun verrattuna verkkohaastatteluihin liittyy jälkikäteen vielä yksi uusi problematiikka, nimittäin nimimerkkien anonymisoiminen. Ihmiset toimivat ja esittäytyvät verkossa usein nimimerkeillä. Nimimerkkeihin on erilaisia suhtautumistapoja, mutta usein ne ovat ja ne tulkitaan jonkinlaiseksi itseilmaisuksi. Toisaalta monesti nimimerkin merkitys ei ole välittömästi niin selvä, että ulkopuolinen ymmärtäisi sen merkityksen ilman selitystä. Nimimerkeillä saattaa olla tarina, joka ei enää ole haltijalleen samalla tavalla merkityksellinen kuin aiemmin. Nimimerkki on silloin jäänne jostain aiemmasta elämäntilanteesta ja siihen liittyvistä merkityksistä, joista ei ehkä ole jäljellä juuri muuta. Toisaalta nimimerkin historia saattaa olla haltijalleen täysin yhdentekevä.

Joka tapauksessa vuorovaikutuksessa nimimerkki on jatkuvasti läsnä samaan tapaan kuin kasvot tai puheen maneerit kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa tai esimerkiksi profiilikuva Facebook-keskustelussa. Anonymisoinnissa tämä kerros häviää. Omista haastatteluistani ne, jotka tehtiin IRC:ssä tai pikaviestinten avulla, käytiin nimimerkkien takaa, Facebookissa taas omalla nimellä. Päädyin käyttämään kaikissa anonymisoinneissa persoonattomia koodeja, jotka korostavat sitä, että nimen tai nimimerkin nonverbaalinen vaikutus on leikattu siteeratuista katkelmista pois. Nimeän haastateltavat muotoon V1, V2 ja niin edelleen aina V9:ään. Muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä vähemmän tyydyttäviä. Kuvitteellisten etunimien keksiminen, mikä haastatteluja raportoitaessa on yleistä, peittäisi näkyvistä, että vuorovaikutus tapahtuu nimimerkkien takaa. Kuvitteellisten nimimerkkien keksimisessä taas olisi ilmeinen vaara, että tutkija projisoi haastateltaviin jotakin sellaista itseilmaisua, jota heissä ei ole.

 

Aineiston ja analyysitavan esittelyä

Haastateltavat ovat 20-36-vuotiaita, korkea-asteen koulutusta saaneita naisia, joilla on kokemusta Linux-käyttöjärjestelmän käytöstä. Koulutusalat vaihtelevat ohjelmistotuotannosta visuaaliseen kulttuuriin ja kirjallisuustieteeseen, minkä myötä myös lähestymistapa tietokoneisiin ja Linuxiin vaihtelee melkoisesti. Samoin haastateltavien taustat tietokoneen käyttäjinä ovat vaihtelevia. Yksillä on virityksiä ja kokeiluja tai peliharrastuneisuutta varhaisesta lapsuudesta saakka, toisilla on ollut henkilökohtainen tietokone käytössä vasta opiskeluaikana. Joillekin tietokoneella on pääasiassa työhön, opiskeluun tai arkielämään liittyvää välineellistä arvoa, toisille tietokone on lisäksi itsessään kiinnostava lelu, jonka käyttöön liittyy leikkimistä, kokeilua ja luovuutta. Hyvin karkeasti ottaen haastateltavien joukossa on kolme ”peruskäyttäjää” (V3, V5 ja V7) ja kuusi ”harrastajaa” (V1, V2, V4, V6, V8, V9).

Ero peruskäyttäjän ja harrastajan välillä on tutkimuksen kannalta varsin keskeinen, mutta tällainen kaksiluokkainen jako ei tee rajatapauksille oikeutta. Haastateltavien monipuolisemmaksi kuvailuksi tämän jaon suhteen ja haastattelujen tulkinnan apuvälineeksi kokosin eräänlaisen tietoteknisen orientoituneisuuden mittarin, joka on kuvattuna alla taulukossa 3.

Vaikka jaottelu on näin monisyisempi kuin pelkkä peruskäyttäjä-harrastaja-erottelu, se koostuu silti kaksiarvoisista palasista, joiden johtaminen aineistosta ei ole aivan yksioikoista. Tulkinnan ongelmaa ei pääse numeroimalla pakoon.

Linux on tullut tutuksi haastateltaville pääasiassa joko opintojen kautta tai (miespuolisen) puolison, sukulaisen tai tutun kautta. Haastateltavista kuusi on selvästi ylpeitä Linuxin käyttäjiä, jolloin Linuxin käyttö on esimerkiksi distinktiota Windowsiin nähden, siinä on ”periaatteellista glooriaa” tai suoranaista kapinaa. Kolme haastateltavista ei tällaista distinktiota tai arvottamista tuo esille, ja muutamalle Linux ei oikeastaan ole pääasiallinen käyttöjärjestelmä. Viisi haastateltavaa mainitsee ilmaisuuden syyksi käyttää Linuxia, kuuden mielestä se on toimiva (vakaa, turvallinen, kevyt). Viisi haastateltavaa korostaa avoimuutta siinä merkityksessä, että käyttäjällä on periaatteessa rajaton valta manipuloida käyttöjärjestelmää, eikä Linux tee käyttäjän ”selän takana” paljonkaan asioita, verrattuna Windowsiin tai Mac OSX:ään. Kaksi mainitsee vielä Linuxin yhteisöllisyyden. Koonti näistä Linuxin käyttäjyyden piirteistä on alla taulukossa 4. Kaikkiaan haastateltavien taustat tietokoneen käyttäjinä ja suhde Linux-käyttöjärjestelmään ovat vaihtelevia.

Aineiston lukeminen, analyysi ja tulkinta päätyivät noudattamaan yleisesti ottaen samankaltaista prosessia kuin yllä tietokoneorientaation ja Linuxin käytön syiden erittely. Aloitin kokoamalla taulukkoon muistiinpanoja kustakin haastattelusta ja kustakin haastattelurungon kohdasta. Seuraavaksi poimin muistiinpanoista joitakin havaintoja, jotka tuntuivat olennaisilta tutkimuskysymyksen kannalta. Osa havainnoista oli varsin yksiselitteisesti osoitettavissa aineistosta, osassa taas oli enemmän omaa tulkintaani. Näitä työvaiheita voisi nimittää mitä- ja miten-kysymysten kysymiseksi.

Melko nopeasti aloitettuani havaintojen kirjaamisen aloin myös systemaattisemmin käydä läpi sitä, miten laajasti havaitsemani piirteet esiintyvät eri haastatteluissa. Tämän systemaattisemman tarkastelun tuloksena syntyi taulukko alustavista huomioista (taulukko 5). Tätä työvaihetta voisi nimittää kyllä vai ei -kysymysten kysymiseksi aiempien muistiinpanojen eli mitä ja miten-kysymysten pohjalta. Jälleen kerran, tulkinnat eivät ole yksioikoisia. Siksi ne on tehtävä lukijalle näkyviksi haastattelukatkelmilla.

Tämänkaltaiset lukemisen, muistiinpanojen tekemisen ja taulukoinnin vaiheet toistuivat useampaan kertaan. Prosessin kuluessa päätin rajata aineistoa ja kiinnittää tarkempaa huomiota kahteen haastatteluosioon: yhtäältä avun saamiseen ja antamiseen ongelmatilanteissa ja toisaalta haastattelujen kolmanteen, erityisesti sukupuolikysymyksiä koskevaan teemakokonaisuuteen. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että kertomukset tietokoneen ja Linuxin käytön historiasta jäävät tarkemman tarkastelun ulkopuolelle.

Auttaminen ja avun saaminen ongelmatilanteissa

Haastatteluissa syntyi tietotekniseen kompetenssiin liittyvää puhetta, kun kysyin Linuxiin liittyvistä ongelmatilanteista, avun saamisesta sekä muiden auttamisesta. Vaikka yhtä (V3) lukuunottamatta kaikki haastateltavat kertoivat etsivänsä ratkaisuja itse netistä, useimmat eivät olleet ongelmien kanssa yksin, vaan heillä oli tukenaan ihmisiä joko lähipiiristä tai verkkoyhteisöistä. Vain yksi haastateltava (V3) mainitsi mikrotukipalvelut avun lähteenä. Yhtä (V7) lukuunottamatta haastateltavat auttavat sukulaisiaan tai muita tuttaviaan tietokoneeseen liittyvissä kysymyksissä. Alustava koonti auttamisesta ja avun saannista on taulukossa 6.

Auttamiseen ja avun saamiseen liittyy sukupuolittuneita käytäntöjä. Aineistossa toistuu asetelma, jossa haastateltava kertoo nykyisestä tai entisestä (miespuolisesta) kumppanistaan, joka on häntä itseään kyvykkäämpi tietokoneen käyttäjä. Toisinaan asia tulee esille ohimennen. Humanistisella alalla opiskellut, museossa työskentelevä V3 kertoo suhteestaan tietoteknisellä alalla opiskelevaan mieheensä:

sthjs: entä jos tulee tietokoneen kanssa ongelmatilanteita, mistä yleensä haet apua?

V3: töissä soitan atk-tukihenkilölle ja kotona valitan miehelle joka on edistyneempi käyttäjä varsinkin mita tulee asennuksiin ja sellaisiin.

***

sthjs: mutta ajatus ubuntun asentamisesta läppärille tuli sit siitä hitaudesta, mutta sekin varmaan vaikutti, että semmonen oli teillä jo käytössä?

V3: minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä pitäis tehdä kun kone on niin hidas. Osaan käyttää ohjelmia ihan hyvin, mutta tollasessa tilanteessa en osaa tehdä mitään muuta kuin eheyttää kovalevyn. Enkä oikeastaan tiedä mitä sekään on. Mieheni on nörtti ja osasi ehdottaa ubuntua, ensin en suostunut kun uuden käyttöjärjestelmän opettelu vaikutti niin rasittavalta ajatukselta.

Silloinkin, kun haastateltavalla itsellään on kiinnostusta tietokoneisiin, osaavampi kumppani voi toimia tukena. Ohjelmointia itsekin opiskeleva V8 kuvailee tilannettaan.

sthjs: sujuiko muuten se Susen käyttöönotto silloin aikanaan helposti?

V8: En muista enää tarkkaan mitä vaikeuksia mulla oli, mutta jotain oli. Ainakin näytönohjain tais tuottaa ongelmia mutta se oli kai ihan tunnettua että ATI:t tuki tosi huonosti linuxeja

sthjs: joo

V8: Mun miesystävä myös auttoi paljon, koska se oli jo vuosia käyttänyt linuxeja

***

sthjs: yleisesti ottaen, jos tulee ongelmatilanteita niin mistä hankit apua?

V8: Netissä pyörin sellaisella naisnörttien kanavalla josta kyselin usein apua

V8: ja lisäksi mun miesystävältä

Kuitenkin asiantuntijan roolistaan tiukasti kiinni pitävä kumppani voi myös lannistaa, ja voimakkaat osaamattomuuden kokemukset vaikuttavat itseymmärrykseen pitkänkin ajan jälkeen. V2 opiskelee myös ohjelmointia.

V2: Yläasteen lopulla aloin myös irkkaamaan. Lukioaikoina se sivujen teko jäi. Pitkälti sen takia, että mun silloinen poikaystävä osasi kaiken paremmin kuin minä ja ehkä vähän lannisti mua.

sthjs: hmm, onko esimerkkejä?

V2: No esittelin sille joskus jotain, mitä olin tehnyt ja mistä olin tavallaan ylpeä. Poikaystävä kertoi, että olin tehnyt oikeastaan kaiken väärin. Hän kyllä neuvoi mulle, miten ne jutut pitäisi tehdä oikein, mutta se palaute tuntui kuitenkin niin negatiiviselta, että koko homma jäi.

***

V2: Oikeastaan varmaan ainut syy, miksi en alunperin hakenut tietotekniikkaa lukemaan oli se, että mä ajattelin, etten ole tarpeeksi hyvä siinä. […]

sthjs: hmm, onko ne tuntemukset hävinneet opiskellessa ettei ole tarpeeksi hyvä?

V2: Ei kokonaan.

sthjs: opiskelijoiden kesken on kilpailua?

V2: no en oikein sanoisi niinkään

V2: Mulla on vaan joku ikuinen alemmuuskompleksi, mitä tietotekniikkaan tulee.

sthjs: hmm…

sthjs: niin sanoit että tulee tehtyä koneella kaikenlaista…

V2: Mun tietokonaankäyttöön on tosiaan vaikuttanut aika paljon mun entinen poikaystävä ja se oli kyllä todellahyvä muistuttamaan mua siinä, että oikeastaan en osaa mitään.

sthjs: 😛

Eero Suonisen (2012, 96-98) jäsennystä käyttäen V2:n tapauksessa näyttää käyneen niin, että vuorovaikutus asiantuntijan roolista (tilanteinen identiteetti, joka ilmenee vuorovaikutusidentiteettinä) kiinni pitävän poikaystävän kanssa on vaikuttanut V2:n identiteetin rakentumiseen. Vuorovaikutuksessa toistuvasti ja lannistavalla tavalla esiintyvä autettavan rooli jähmettyy myös osaksi V2:n pysyvämpää itseymmärrystä tietotekniikan käyttäjänä, siis tilanteista identiteettiä.

Hieman vastaava tukijan asema voi olla myös veljellä, kuten V5:n tapauksessa, jossa veli johdatti hänet tekemään ohjelmointikokeiluja ja on myöhemminkin toiminut enemmän tai vähemmän miellyttävänä tukena.

V5: broidi opetti mua, tein semmosen merkeistä kootun ukkelin joka hyppi haarahyppyä ruudun laidasta toiseen

***

sthjs: jos sulla on itellä ongelma niin mistä sit saat apua?

V5: etin netistä, kyselen tutuilta, broidilta, irkkikavereilta

sthjs: jaa tosta tulikin mieleen, että ootko irkannut kauan?

V5: broidi on välillä rasittava ja sillä on perhe ni siltä ei viitti kysellä muuta ku silloin ku ei muuten onnistu

sthjs:

V5: siitä kun sain oman pöytäkoneen ja netin eli varmaan joku 2005 tosiaan

V5: ja irkkikaverit on nörttejä ni neki voi olla rasittavia eikä välttämättä osaa puhua niin et tajuaa

sthjs: joo

Verkkoyhteisöissä auttamisilmapiiri ei välttämättä ole erityisen rohkaiseva. V6 kertoo, kuinka naisnörttien IRC-kanava toi helpotusta tilanteeseen. Saman tai vastaavan kanavan mainitsee V8.

V6: [Kertoo Linuxiin tutustumisen vaiheista]

V6: siinä vaiheessa kypsyin silloisen miesystävän nettikavereihin joiden ainoa neuvo Linux-ongelmiin oli RTFM [read the fucking manual] ja siirryin naisnörttien irkkikanavalle, jossa tukea sitten riittikin

sthjs: jaha?

V6: jep, se lähti liikkeelle siitä että oltiin muutaman naisnörttien irkkikanavan vakkarin kanssa perustettu irkkikanava ja kohta nettisivusto ja tein mainosflaijereita tälle sivustolle sodipodilla

Naisiin kohdistuvat odotukset

Kysyin haastateltavilta myös varsin suoraan siitä, minkälaisia odotuksia naisiin kohdistuu tietokoneen käyttäjinä. Kysyttäessä V1 ilmaisee, että sukupuoli on turhan korostunut ja siitä ”tehdään ongelma”. Ideaalitilanteessa sukupuoli ei vaikuttaisi odotuksiin. Sivumennen sanoen se olisi myös hakkerietiikkaan kuuluvan meritokratian (Steven Levyn listaama neljäs hakkerietiikan periaate, ks. luku 2) mukaista. Haastateltavat ilmaisevat kuitenkin varsin yksimielisesti, että naisia aliarvioidaan tietokoneen käyttäjinä, eikä välttämättä anneta kunnollisia neuvoja.

sthjs: no mennään vaikka sit tähän viimeiseen teemaan eli sukupuoleen

sthjs: sä sanoit sillon […], että eihän sillä pitäis olla väliä tms

sthjs: vai miten se meni?

sthjs: muistatko

V1: Saattaa olla että oon sanonu jotain sellaista

sthjs: joo

V1: Ja oon edelleen samaa mieltä. Mutta jotkut vain tahtoo tehdä siitä ongelman.

sthjs: millä tavalla?

V1: Miehet aliarvioi naisia, naiset ottaa sen liikaa itseensä ja sitten saadaan itqvinq tekstiseiniä Ubuntu Womeniin.

sthjs: jep

sthjs: ongelma on miehissä ja naisissa siis?

sthjs: tai joissain niistä

sthjs: ehkä

V1: Molemmissa on ongelmat, mutta ei kaikissa

V1: *ongelmia

sthjs: juuri niin

sthjs: mutta käytännössä siis kuitenkin sukupuoli vaikuttaa esim. siihen mitä ihmiseltä odotetaan?

V1: Jossain määrin

V1 Naisille ei välttämättä edes suostuta selittämään asioita

V1: Henk. koht ei ole kokemusta, mutta oon lukenukuullu kun jopa naiset sortaa naisia tuolla tavalla.

sthjs: ookoo

sthjs: jos miettii tietokonetouhuja niin onko siinä jotain erityispiirteitä?

sthjs: vai onko se samanlaista kuin missä tahansa?

V1: emt

sthjs: mut kuitenkin, että suhun suhtaudutaan eri tavalla tietokoneen käyttäjänä kun oot nainen?

V1: Suomessa ei

V1: Mutta ulkomailla voi olla erilaista

sthjs: millä tavalla?

sthjs: tai siis jotain konkreettisia esimerkkejä?

V1: No esim. jos sä soitat johonkin tekniseen tukeen niin naisille saatetaan antaa puutteellisempia ohjeita (ts. ei oikeeta troubleshootingia. ”Käynnistä se vain uudelleen”)

V1: Yhden tutun (pitäis kai sillekkin vinkata tästä…) mies kieltäytyy puhumasta sen kanssa koodista

Myös V2:n mielestä naisten ei oleteta olevan niin taitavia. Kiinnostavaa verrattuna V1:n vastaukseen on, että V2:n mukaan naisia autetaan joskus liikaakin. Saman oletus voi siis saada näennäisesti kaksi vastakkaista ilmaisua: ei auteta kunnolla tai autetaan liikaakin.

sthjs: entä jos yleisesti miettii, niin vaikuttaako sukupuoli esim. odotuksiin joita ihmiseen kohdistuu

sthjs: lähinnä suhteessa tietokoneisiin ja tekniikkaan

V2: vaikuttaahan se

V2: ei tyttöjen oletetan osaavan mitään

V2: tai ainakaan kovin paljon

V2: ja ainakin opiskeluissa on huomannut sen, että monet tytöt saa helpommin vähän liikaakin apua esim. harkkatöihin tms. pojilta

sthjs: hmm

sthjs: mistäköhän se johtuu?

V2: Ainiin. Olenhan mä tosiaan ollut töissä opiskelujen ohella. Assaroin ohjelmoinnin peruskursseja viime ja toissalukuvuosian. En vaan jotenkin laskenut sitä työksi.

V2: Siellä vaan näki tuon ilmion.

sthjs: jees

V2: Varmaan siitä, että tytöt eivät monesti usko itsekään osaavansa. Ei heidän ns. tarvitse osata. Voi olla jopa sosiaalisia suhteita haittaavaa osata

sthjs: millä tavalla haittaavaa?

V2: Tuntuu, että tytöille lyödään se nörtin leima jotenkin paljon helpommin kuin pojille

sthjs: hmm

V2: jos on vähänkin kiinnostunut, on automaattisesti nörtti

sthjs: aivan

V2: ja poika joka on samassa määrin kiinnostunut on vaan ihan tavallinen poika, ei erityisesti nörtti

Toinen kiinnostava huomio V2:lta on se, että tekniikasta kiinnostuneet naiset saavat ”nörtin leiman” miehiä helpommin. Miehillä harrastuneisuutta ei pidetä mitenkään erityisenä tai poikkeavana. Asetelma näkyy V2:n kertomana tekniikan opiskelijoiden keskuudessa. Stereotyyppiseen naiseuteen ei kuulu tietotekninen harrastuneisuus, ja stereotyyppiseen harrastuneisuuteen ei kuulu naiseus. Näiden kahden yhdistelmä rikkoo odotuksia ja herättää huomiota. V5 mainitsee saman ilmiön ja huomauttaa, että naisten on helppo omaksua tämä rooli itselleen, jolloin siitä tulee itsensä toteuttava ennustus.

sthjs: ajatteletko sää, että naisiin suhtaudutaan tietokoneen käyttäjinä jotenkin eri tavalla kuin miehiin?

sthjs: tai kohdistuuko niihin erilaisia odotuksia?

V5: kyl varmaan

V5: naiset ainaki ite ehkä suhtautuu

V5: ja tietokonekaupan myyjät[2]

sthjs: millai?

V5: naiset antaa itelleen luvan olla ihan käsiä koneitten kanssa, heittäytyy avuttomiks vaikkei ollenkaan tarttis

V5: mä luulen et tätä on miehillä vähemmän

V5: tosin taitaa olla vaan oma mutu

sthjs: mm

sthjs: mistähän se vois johtua?

sthjs: susta

V5: no mä luulen et se on joku sellane.. kulttuurissa aika yleisesti pinnan alla oleva juttu

V5: ihan siitä lähtien et pohilla useemmin on tietokone tai se on niitten omassa huoneessa useemmin ku tytöillä

sthjs: joo

[…]

V5: ja sitä pidetään tosi voimakkaasti itsestäänselvyytenä, vaik se on tottakin, mut lähtökohtaisesti väistämättömänä, et naisille tietokone on väline eikä lelu

[…]

V5: se on semmonen itseään toistava ennuste jotenkin, et eihän naiset oo kiinnostuneita tietokoneista

sthjs: joo

V5: ni ehkä siinä on joku sellanenkin sit, et ei kuulu olla, kukaan ei haluu olla nörtti, ja nainen on nörtti tosi vähällä osaamisella..

V3 huomauttaa, että roolin omaksuminen vaikuttaa myös naisten uravalintoihin ja näin vahvistaa edelleen peruskäyttäjäoletuksen itsensä toteuttavaa vaikutusta.

sthjs: onko mitään näkemystä siitä, mistä tää tilanne johtuu?

V3: Kai se on aika syvällä ihmisten mielikuvissa, että tekniikka on miesten alaa, eikä moni nainen edes vakavasti tule harkinneeksi lähteä esim tietotekniikka alalle mielikuvien takia.

V3: siten moni nainen ehkä luulee olevansa huonompi kuin on

Myös V8 kertoo, että osaavillekin naisille selitetään teknisiä asioita turhan perinpohjaisesti, tällä kertaa työelämän kontekstissa, tietotekniikan asiantuntijatehtävissä. Niin ikään V9, jonka työtehtäviin kuuluu teknisen tuen antaminen, on kohdannut sukupuolittuneet odotukset.

V8: Se on tosi raivostuttavaa, mutta yritän olla välittämättä asiasta.

V8: No, mulle selitetään ihan yksinkertaisia asioita töissä alusta pitäen

V8: ihan kuin mulla ei olisi tietotekniikan koulutusta

[…]

V8: Meidän töissä muutenkin iso osa on miehiä

V8: ja osa on tosi tyhmiä jopa mutta koen että niiden oletetaan osaavan koska ne on miehiä

sthjs: aivan, että sukupuoleen liittyy jotenkin automaattisesti oletus siitä, miten hyvä on tekniikan kanssa

V8: olen ollut jopa sellaisessa tilanteessa jossa mun käskettiin kuunnella mun työkaveria joka oli lusmuillut pahasti koko meidän yhteisprojektin aikana

sthjs: uuh

V8: ja olin joutunut ratkomaan kaikki pahat ongelmat ihan itse

V8: ”hän selittää sulle miten tää juttu menee”

***

V9: Mut huomaan itekki naisena ajattelevani tuolleen. Monesti jos sattuu kohdalle asiakkaaksijoka parinkympin – kolmenkympin hujakoin oleva mies joka pyytää neuvoa johonki yksinkertaiseen asiaan, niin tulee vähän sellanen fiilis et eikö toi nyt tiiä tota

V9: mut sit taas jos kyseessä on saman ikäinen nainen, niin siinä ei oo mitään outoa

V9: ite oon töissä jonkuverran kohdannu tuota. Muutaman kerran on tullu vastaan sellanen asiakas (yleensä mies) joka ei usko mun osaavan auttaa koska olen nainen

[…]

V9: ja muutaman kerran […] on mies todennu että ei tunnu mukavalta ottaa neuvoja nuoremmalta naiselta. Kerran yks mies totes että kuitenki luet jostain ohjeesta vaan siellä suoraan.

Osaavien harrastajien tai ammattilaisten yhteisöissä saattaa tosiaan vallita hakkerietiikasta tuttu meritokratia: arvostus ja asema yhteisössä perustuu näyttöihin. Periaatteessa meritokratia on sokea sukupuolelle tai muille ”epäoleellisille” piirteille. V4 oli aluksi tällaisessa yhteisössä ulkopuolinen, mutta tuli hyväksytyksi alkaessaan kontribuoida yhteisön hyväksymällä tavalla. Pelkkä läsnäolo tai edes kiinnostus aktiviteettiin ei riitä. Käytännössä meritokratia ei kuitenkaan aina toimi sukupuolineutraalisti, kuten V6:n varsin karkea kuvaus osoittaa.

sthjs: No entä sitten sukupuoli. Ajatteletko, että suhun suhtaudutaan naisena eri tavalla, tai kohdistuuko suhun tietokoneen tai Linuxin käyttäjänä erilaisia odotuksia?

V4: Toki. Kuten totesin, esim. tää demopartyporukka, niillä kesti aika pitkään ottaa mua mukaan muuna kuin […] tyttöystävänä. Sitten, kun aloin itse tehdä grafiikka entryjä, ne jopa alkoi kuunnella mitä mä sanon. Mutta he ovat toki hyvin hc-käyttäjiä, ja osa käyttää myös windowsia. Eikä se päde kaikkiin, mutta monesti juuri tuo porukka on hyvin sukupuolittunutta.

***

V6: no vittuiluahan sitä sai joka päivä jokainen kestää, mutta oli se kyllä sukupuolittunuttakin

sthjs: tuleeko jotain esimerkkiä tai konkretiaa mieleen?

V6: no http://xkcd.com/385/ – tapaista

sthjs: okei

sthjs: jännä, toi sama tuli esille yhessä aiemmassakin haastattelussa

V6: ” hei miten tässä asennetaan jotain” ”RTFM, ei tuu linuxin vuotta tästäkään kun ei ämmät osaa käyttää”

V6: sitten vaan sisulla…

Yksi ilmentymä harrastajien tai ammattilaisten yhteisöjen sukupuolittuneisuudesta on se, että tapahtumissa osallistujien oletetaan olevan miehiä.

V6: mutta järkyttävän usein edelleen huomaa että floss-nörttitapahtumissa ihmiset olettaa että mä olen avec ja mies on varsinainen vieras, vaikka se on toisinpäin

[…]

sthjs: mut mitä luulet miten ilmapiiriin vaikuttais, jos naisten osuus lisääntyis (niinkun se ehkä on lisääntymässäkin)?

V6: olishan se ihan virkistävää jos ei tarttis pelätä joka konferenssissa tai tapahtumassa jossa käy sitä että tissikuvia käytetään diapakan taustakuvana

V6 tuo haastattelussa esiin yhden varsin perustavan tekijän peruskäyttäjäoletuksen taustalla, nimittäin juuri kaksiarvoisen, binäärin jaon peruskäyttäjän ja harrastajan/kompetentin välillä.

sthjs: ajatteletko sä, että naisiin suhtaudutaan tietokoneen (tai erityisesti Linuxin) käyttäjinä jotenkin eri tavalla kuin miehiin?

sthjs: tai kohdistuuko naisiin erilaisia odotuksia?

V6: hyvä kysymys

V6: tässäkin aiheessa ollaan aika dualistisia, tai binäärejä, oletus on että joko ei ymmärretä eroa Facebookin, Internetin ja sähköpostin välillä, tai sitten käännellään kerneliä ihan lämpimikseen

V6: ehkä se alkaa hiljalleen kans muuttua lähinnä juuri työelämän ja bisnespuolen kautta

Peruskäyttäjäoletus ja sen seuraukset

Haastattelujen perusteella sukupuolen ja tekniikan välinen dynamiikka alkaa hahmottua. Esitän seuraavaksi haastattelupätkien koonnin, joka on samalla yhdenlainen tulkinta tai rekonstruktio siitä, minkälaisen todellisuuden Linuxin käyttäjät naisina kohtaavat. Sellaisena sitä voi pitää myös tämän haastatteluaineistoon pohjautuvan osion tutkimustuloksena.

Koko aineiston läpi toistuu huomio, että naisten ei oleteta olevan erityisen kiinnostuneita tekniikasta tai kompetentteja tekniikan käyttäjinä, ja oletusta vahvistaa edelleen binäärinen suhtautuminen tietotekniseen kompetenssiin. Joko et erota Facebookia internetistä tai sitten käännät kerneliä lämpimiksesi (V6). Lähdin itsekin tämän luvun alussa liikkeelle kaksiarvoisesta jaottelusta ja nimesin navat ”peruskäyttäjäksi” ja ”harrastajaksi”. Naiset kohtaavat tämän kaksiarvoisen jäsennyksen ja tipahtavat lähtökohtaisesti peruskäyttäjien kategoriaan. He kohtaavat peruskäyttäjäoletuksen. Etnometodologisen kategoria-analyysin termein (Juhila, Jokinen & Suoninen 2012, 60-63) tietotekniikan peruskäyttäjyys on naiseuden lisämääre. On toki muistettava, että kulttuurisesti jaetun peruskäyttäjäoletuksen ylläpitäminen ei vaadi aktiivista ja tietoista tarkoittamista tai pahaa tahtoa, vaan ainoastaan olemassa olevaan jäsennykseen sopeutumista ja sen toistamista.

Peruskäyttäjäoletuksella on ainakin neljänlaisia seurauksia.

• Ensinnäkin ongelma- ja auttamistilanteissa oletus voi saada kaksi ilmaisua, jotka ensialkuun voivat tuntua vastakkaisilta: naisia ei auteta kunnolla (V1, V6) tai sitten autetaan liikaakin (V2, V8). Vastakkaisuus on kuitenkin näennäistä. Molemmissa on taustalla ajatus, että avun tarpeessa oleva nainen ei ole tarpeeksi kompetentti. Avunpyynnöstä voi kieltäytyä, koska kysymys on tyhmä tai triviaali. Toisaalta voi auttaa kädestä pitäen tai tehdä hänen puolestaan, koska nainen ei kuitenkaan itse osaisi.
• Toiseksi peruskäyttäjäoletuksesta seuraa, että tekniikasta kiinnostunut ja taitava nainen poikkeaa normista ja saa nörtin leiman helpommin kuin saman verran kiinnostunut mies (V2, V5).
• Kolmanneksi naisiin kohdistuva peruskäyttäjäoletus sukupuolittaa tietotekniikan harrastajien ja ammattilaisten yhteisöissä toimivaa meritokratiaa niin, että se toimii periaatteessa sukupuolineutraalisti, mutta käytännössä ei. Meritokratiassa sukupuolen ei tulisi olla merkitsevä tekijä, mutta esimerkiksi konferensseissa ja muissa tapahtumissa heteropariskunnan naisen oletetaan lähtökohtaisesti olevan mukana seuralaisena eikä varsinaisena osallistujana (V6).
• Neljänneksi naisten on helppo omaksua jaettu jäsennys ja roolitus. Omaksuessaan ”avuttoman” roolin naiset tekevät peruskäyttäjäoletuksesta itsensä toteuttavan ennustuksen (V3, V5). Naiset eivät ajattele tulevansa toimeen tekniikan kanssa eivätkö päädy opiskelemaan ja työskentelemään teknisillä aloilla.

Vaikka peruskäyttäjäoletus on kulttuurisesti jaettu ja siten seurauksineen todellinen, sosiaalinen fakta, se ei suinkaan ole universaali eikä vastustamaton. Toisin sanoen on myös tilanteita, joissa peruskäyttäjäoletus ei esiinny tai joissa se esiintyy toisin. Aivan ohimenevä ja tilanteisesti tuotettu se ei kuitenkaan ole, minkä voinee todeta jokainen, joka on todistanut vaikkapa vitsailua naisautoilijoista. Käsillä olevassa haastatteluaineistossa peruskäyttäjäoletus tuli toistuvasti esiin. Taulukossa 7 on vielä koottuna tässä esitettyjen tulkintojen esiintyminen läpi aineiston.

[Taulukko 7]

 

Viitteet

[1] Maailmanjako-käsitteen olen poiminut Tere Vadénin teoksesta Karhun nimi (2006), joka on fenomenologisella otteella kirjoitettu tutkielma luonnon, kielen ja tiedon filosofiasta. Tässä yhteydessä olennaista on Vadénin huomautus, että yhteisöjen sanat, jäsennykset ja maailmanjaot ovat elimellisellä tavalla yhteydessä niiden elintapaan. Ei maailmanjakoa ilman elintapaa, mutta ei myöskään elintapaa ilman maailmanjakoa.

[2] V7 mainitsee esimerkiksi sen, että uutta puhelinta ostaessa myyjä puhuu pääasiassa miehelle. Vastaava pieni mutta mielenkiintoinen ja merkitsevä anekdootti omasta elämästäni: Ostimme (naispuolisen) avopuolisoni kanssa käytetyn pesukoneen, jonka myyjä toi meille kotiin ja neuvoi sen käytössä. Huomionarvoista tilanteessa oli se, että pesukoneen asennusta koskeva puhe kohdistui minulle ja pyykin pesua koskeva puhe avopuolisolleni.