Jäin miettimään viimeviikkoista kinastelua liittyen Perussuomalaisten ja sivistyneistön suhteeseen. Olin kirjoittamassa Facebook-statusta, mutta ajatus venähti ja se sopii ehkä luontevammin tänne. Kiva myös välillä käydä moikkaamassa omaa blogiaan.
Silloin kun ollaan tekemässä politiikkaa ja ajamassa itselle tärkeitä asioita, pitäisi kaikkien puolueiden ohjelmat ottaa vakavasti ja puolueen edustajiin suhtautua ohjelmien mukaisten mielipiteiden vakavasti otettavina kannattajina. Silloin nuo mielipiteet tulee asettaa armottoman kritiikin kohteiksi riippumatta esittäjän tai hänen puolueensa muista ominaisuuksista. Tästä positiosta monet Perussuomalaisten kriitikot ovat puolustaneet oikeuttaan kritisoida absurdia kulttuuripolitiikkaa tai taaksepäin katsovaa nationalismia. Heillä on poliitikkoina siihen oikeus.
Se, mistä Vilho Harlen puheenvuoro nähdäkseni kuitenkin oli lähtöisin, ei ollut tällainen poliitikon positio, vaan yhteiskuntaa ja poliittista liikehdintää ymmärtämään pyrkivän tutkijan positio. Yhteiskuntatieteilijälle ei ole relevanttia, onko tämä tai tuo poliitikko oikeassa tai olisivatko hänen tavoitteidensa toteutuminen toivottavaa. Olennaista on se, että kaikkien poliittisten mielipiteiden ja liikkeiden syntymisellä on aina tietyt syyt. Kokoomuksen äänestäjä äänestää puoluettaan keskimäärin eri syistä kuin Vasemmistoliiton äänestäjä omaansa. Perussuomalaisten nousuun taas on omat, erityiset syynsä. Harle arvelee minusta aivan oikein, että puolueen nousun taustalla on tunneperäistä, jäsentymätöntä tyytymättömyyttä ja pahoinvointia sekä eriarvoistumista ja syrjäytymistä. Nyt Perussuomalaiset-nimisessä ilmiössä relevanttia ei ole puolueen linjat tai ohjelmat, niiden absurdius tai takinkäännöt, vaan se, että yhteiskunnassa on jotain vialla, ja se kanavoituu protestiliikkeen suosioksi.
***
1. huomautus nillittäjille: ”Poliitikko” ja ”yhteiskuntatieteilijä” ovat tässä stereotypioita, pelkistyksiä, analyyttisiä työkaluja, weberiläisiä ideaalityyppejä. Usein todellisessa elämässä rooleja on vaikea erottaa toisistaan, mutta niiden erot on analyyttisesti silti hyvä tunnistaa.
2. huomautus nillittäjille: Kaikki yhteiskuntatiede ei suhtaudu politiikkaan edelläkuvatulla tavalla, eikä siihen ole tarvettakaan. Selittämisen ja ymmärtämisen lisäksi on ihan oikeutettua pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa tieteen avulla, siis yhdistää selkeästi poliitikon ja tutkijan roolit, esimerkiksi osallistumalla julkiseen keskusteluun, tuottamalla ”insinööritietoa” poliittisen päätöksenteon tueksi tai pyrkimällä vaikuttamaan jollain muulla tavalla, byrokraattisen koneiston ulkopuolella. Ks. esim. Michael Burawoyn erottelu professionaalisen, kriittisen, päätöksentekoa palvelevan ja julkisen sosiologian välillä.