Tere Vadén julkaisi hiljattain kirjan Heidegger, Žižek ja vallankumous, joka on mediassakin ollut paljon esillä. Kirjan lukeminen on minulla vielä pahasti kesken, mutta juuri Revalvaatiossa ilmestynyt Vadénin lyhyt kirjoitus Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous antaa tilaisuuden kommentoida tematiikkaa jo nyt. En haluaisi vaikuttaa kyyniseltä enkä välttämättä lannistaa vallankumoushenkeäkään, koska en suinkaan pidä kapitalismia ongelmattomana tai parhaana kuviteltavissa olevana yhteiskuntajärjestyksenä. Päin vastoin, sen analyysiä tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan nyt kun kylmästä sodasta alkaa olla tarpeeksi aikaa ja kapitalismi on jossain määrin saavuttanut aseman, jossa ”on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille”.
Žižek flirttailee totalitarismin ja väkivaltaisen vallankumouksen ajatusten kanssa. En voi olla ajattelematta, että flirttailu on retorinen keino, jonka tarkoituksena on herättää ajattelemaan, että asiat eivät voi jatkua niin kuin ne ovat nyt. Vadénin mielestä Žižekissä on radikaaleinta, ettei hän tuomitse väkivaltaa vallankumouksen nimissä. Minusta näyttää siltä, ettei hän tuomitse mielenosoituksia ja mellakointia, mutta vallankumouksen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä. Sosiologisesta perspektiivista Žižekin erottelu subjektiivisen ja objektiivisen väkivallan välillä on tietenkin avaava ja hyvin perusteltu. Sen verran sosiologinen yhteiskunta-analyysi on irrottautunut liberaalin subjektin utopiasta, Marxia ja Foucault’ta tästä kai on suurimmalti kiittäminen. Korvaani särähtää kuitenkin ajatus, että objektiivinen väkivalta olisi osa kapitalismin perustaa. Niin se varmasti onkin. Mutta olisiko liian kyynistä laajentaa tätä lausetta ja sanoa, että objektiivinen väkivalta on osa ihmisten yhteiskunnallisen olemisen perustaa? Näin ainakin historiallisesti näyttäisi olevan. En ole lainkaan varma, muuttuuko tämä asia minkään vallankumouksen myötä. Kansainvälisessä lauletaan, että ”tää on viimeinen taisto”, jonka jälkeen ihmiset ja kansat voivat elää veljinä keskenään. Nyt voi olla kyse vain omasta epärealistisesta pessimismistäni, mutta minulle ”kaikki sodat lopettava sota” tai ”kaikki ristiriidat sovittava vallankumous” tuntuvat mahdottomilta ajatuksilta.
Kun Vadén ja Žižek pyrkivät oikeuttamaan alhaalta-ylös väkivallan (siis väkivaltaisen järjestystä vastaan kapinoinnin), jään pohtimaan, riittääkö sellainen vallankumouksen tekemiseen. Ymmärrän vallankumouksen yhden yhteiskuntajärjestyksen korvaamisena toisella, mikä tuntuu hankkeena varsin erilaiselta kuin pelkkä alhaalta ylös suuntautuva kapina. Minusta vaikuttaisi siltä, että rajoittumalla pelkään alhaalta-ylös väkivaltaan kapina ei koskaan muutu vallankumoukseksi. Jos todella käy niin, että valta on kumoutumaisillaan, alhaalta-ylös muuttuu ennen pitkää sivuttaiseksi väkivallaksi ja lopulta ylhäältä-alas väkivallaksi. Uudessa järjestyksessä on uudet ristiriidat ja uudet rakenteellisen väkivallan muodot.
Pidän jossain määrin oikeutettuna Žižekin kritiikkiä, jonka mukaan yhteiskuntakriitikot keskittyvät liiaksi subjektiiviseen ylhäältä-alas väkivaltaan, jonka lähteenä ovat yksittäisten toimijoiden (kuten pankkiirien) moraalittomuus tai muut ei-toivottavat ominaisuudet, ja unohdetaan järjestelmän rakenteeseen kuuluva objektiivinen väkivalta. Juuri sen vulgaarimpaa kapitalismianalyysiä ei olekaan. Nyt tässä asiassa saatan olla epärealistisen optimistinen, mutta minusta kritiikki menee myös ohi maalinsa, sillä en usko rahatalouden rakenteiden säilyvän ennallaan kriisin jälkeen. Merkelistä ja Sarkozystä ei taida olla sitä muutosta estämään.
Vadén ilmaisee pettymyksensä Žižekin päivänpoliittiseen löysäilyyn liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana Sloveniassa. Jokin hänessä kaipaisi ”kaikenkattavia ratkaisuja, kertakaikkisia sivalluksia” ”pienemmän pahan reaalipolitiikan” sijaan. Žižek vaikuttaisi arastelevan todellista vallankumousta — ehkä hän siksi päätyykin korostamaan kapinointia. Tämän jälkeen näyttää siltä, että olen Žižekin kanssa hyvinkin samaa mieltä. Kansanliikkeitä on tuettava niitä valtiollisia tai kapitalistisia voimia (rakenteellista väkivaltaa) vastaan, jotka kansanliikkeitä yrittävät tukahduttaa ja vaientaa. Väkivaltainen vallankumous ei ole toivottava tapa saada aikaan yhteiskunnallista muutosta. Pahansuopa saattaisi huomauttaa, että yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittaminen kertarysäyksellä vallankumouksen avulla ei ole kaukana kristillisestä viimeisen tuomion ajatuksesta.
Kootaanpa loppuun väitteeni.
- Kapitalismianalyysiä tarvitaan, ja siihen kuuluu rakenteellisen väkivallan analyysi.
- Alhaalta-ylös väkivalta yhteiskuntajärjestystä vastaan ei riitä vallankumouksen tekemiseen, se jää kapinoinniksi.
- Mikään vallankumous ei poista yhteiskuntajärjestykseen sisältyvää objektiivista, rakenteellista väkivaltaa.
- Žižekille vallankumous on retorinen keino, ei todellinen päämäärä.
- Ei vallankumousta, vaan tukea kansanliikkeille.