Epäilystä ja terveestä järjestä

Lueskelen kesätenttiä varten Markus Lammenrannan Tietoteoriaa. Huvin ja hyödyn vuoksi ajattelin kirjata ylös joitain ajatuksiani kirjasta ja tietoteoriasta yleisemminkin. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että teksti menee paikoin pitkälle referoinnin puolelle itsenäisen ajattelun sijaan. Jos oikein innostun, yritän liittää ajatukset vieläpä sosiologiaan, eli rakentaa vähän vankempaa filosofista pohjaa sosiologiselle ajattelulleni. Kirjoitus on tarinamuodossa. Ei siksi, että tarinamuoto olisi intellektuaalisesti tarkin vaihtoehto tietoteorian pohtimiselle vaan siksi, että tarina helpottaa muistamista. Eli jos vetelen mutkia suoriksi, teen sen ainakin osittain tiedostaen.

Ensinnäkin, on kaksi lähtökohtaa, mistä tietoteoriaa voidaan tehdä: autonomismi ja naturalismi. Autonomistin mukaan tietoteoria on ”ensimmäinen filosofia”. Vasta kun olemme selvittäneet, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, voimme alkaa pohtia muita asioita ja esimerkiksi tekemään tiedettä. Naturalisti puolestaan lähtee tekemään tietoteoriaa kaiken sen kokemuksen perusteella, mitä hänellä on. Hän voi siis käyttää tietoteoreettiseen argumentointiinsa vaikkapa tieteellisiä (vaikkapa kognitiotieteellisiä tai neurologisia) tuloksia. Yllättäen keskitie kuulostaa kaikkein houkuttelevimmalta, mutta lähtökohtaisesti ponnistan enemmän autonomismin puolelta.

Skeptikkoja: paetkoon ken voi!

Epäileminen on vapauttavaa, koska aika usein asiat eivät ole sillä tavalla kuin kuvittelemme niiden olevan. Historiaa ei tarvitse kauaa tonkia esimerkkien löytämiseksi. Jos olemme aiemminkin erehtyneet, miksi emme voisi olla nykyäänkin yhtä väärässä? Onko ”tietäminen” mahdollista, ja jos on, niin millä perusteella? Filosofia alkaa epäilystä, tiesi Sokrateskin.

Tietoteoreettinen skeptikko kyseenalaistaa tiedon mahdollisuuden tai vielä radikaalimmin: oikeutettujen uskomusten mahdollisuuden. Radikaalin skeptikon elämä käy hankalaksi, mutta maltillinen pystyy elämään normaalia elämäänsä uskomusten varassa, kuitenkaan luottamatta niihin absoluuttisesti. Jos halutaan rakennella elämää varmemmalle pohjalle, pitää skeptisismin haasteeseen pystyä jotenkin vastaamaan. Siksi Lammenrannan kirjassakin ensimmäinen luku käsittelee erilaisia yrityksiä ratkaista skeptisismin ongelma.

René Descartes oli myös autonomisti, sillä hän halusi tuhota maailmankuvansa ja kaikki uskomuksensa epäilyn metodillaan ja rakentaa teoriansa sellaiselle pohjalle, jota ei ole mahdollista epäillä. Descartes päätyi lopulta arveluttaviin lopputuloksiin, mutta hän tarjosi tietoteoreetikoille kuitenkin lähtökohdan, jonka avulla vastata skeptisismiin.

David Humea on yleisesti pidetty skeptikkona, joskin Lammenranta argumentoi hänen olleen todellisuudessa naturalisti. Joka tapauksessa Hume käytti skeptisiä argumentteja kieltääkseen sen, että ihmisellä voi olla tietoa mielensä ulkopuolisista objekteista. Hän oli tässä suhteessa Descartesin perillinen. Hän perusti ajattelunsa kuitenkin äärimmäiseen empirismiin: mielessämme voi olla ainoastaan aistien kautta saatuja vaikutelmia. Nuo vaikutelmat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin ulkoiset objektit. Meillä ei ole mitään aistein saatua vaikutelmaa siitä, miten nuo vaikutelmat liittyvät mielemme ulkoisiin objekteihin. Ajatuskulku kulkee loogisesti näin:

  1. Jos meillä on tietoa ulkoisista objekteista, niin ulkoiset objektit ovat joko vaikutelmia ja ideoita tai pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista. (Empirismin lähtökohta)
  2. Ulkoiset objektit eivät ole vaikutelmia ja ideoita.
  3. Ulkoiset objektit eivät ole pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista.
  4. Meillä ei siis ole tietoa ulkoisista objekteista.

Kaksi Humea edeltänyttä brittiläisen empirismin keskushahmoa eivät hyväksyneet tätä päättelyä. Locke katsoi, että voimme vaikutelmista päätellä ulkoiset objektit, eli hän hylkäsi kolmannen premissin. Berkeley puolestaan hylkäsi toisen premissin ja katsoi, että ulkoiset objektit ovat vain vaikutelmia. Humen mukaan filosofia teksi meistä äärimmäisä skeptikkoja, jos luonto ei sitä estäisi. Humen naturalismin mukaan ei siis ole mahdollista olla uskomatta mielen ulkoisiin objekteihin.

Kukaan tervejärkinen ei voi olla skeptikko

Terveen järjen filosofia on aina jotenkin ärsyttänyt minua. Ehkä syy on siinä, että se kiistää sen vapauden tunteen, jonka epäileminen tarjoaa: ei tarvitse sitoutua mihinkään. Jos filosofia alkaa epäilystä, terveen järjen filosofia ei edes ole filosofiaa. Jokainen tervejärkinen tietää, että mielen ulkoiset objektit ovat olemassa. Tämän kieltävä on hullu.

Todellisuudessa terveen järjen filosofit Thomas Reid ja G.E. Moore esittivät hieman uskottavampia perusteluita ajattelunsa tueksi, minkä vuoksi minäkin voin pitää heitä oikeina filosofeina. 😀 Perustelu on looginen. Jos tietyistä premisseistä väistämättä seuraava johtopäätös (ulkoisten objektien kieltäminen) vaikuttaa mielettömältä, voimme yrittää kieltää jonkin premisseistä. Descartesista lähtien tietoteoreetikot ovat hyväksyneet premissiksi, että ihmisellä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistään. Terveen järjen filosofit ovat eri mieltä. He hylkäävät mielummin tämän premissin kuin ulkoisten objektien olemassaolon.

Terve järki lipsahtaa helposti dogmaattiseksi, joskaan Reidiä ja Moorea ei tästä ehkä voi syyttää. Jos väitämme tietävämme lähes kaiken, minkä luulemme tietävämme, teemme tyhjäksi filosofisen pohdiskelun. Mainituilla filosofeilla terveessä järjessä on kuitenkin kyse vain uskottavimpien premissien hyväksymisestä. Edes itsensä vakavasti ottava skeptikko ei voi hylätä kaikkia premissejä.

Filosofinen supersankari: Immanuel Kant

Otsikon on tarkoitus olla itsereflektiivinen ja sanoa ääneen se suhtautuminen, mikä minulla yleensä on Kantin filosofiaa kohtaan. Tämä reflektio ei toistaiseksi ole tehnyt hänestä minulle yhtään vähäpätöisempää, mutta olenpahan antanut sille ainakin mahdollisuuden.

Transsendentaalinen idealismi kuuluu huikeimpiin ajatusrakennelmiin, joihin olen törmännyt. Kant jakaa todellisuuden kahteen tasoon: maailmaan sellaisena kuin se on kokevasta subjektista riippumatta (eli olioihin sinänsä) ja maailmaan sellaisena kuin subjekti sen kokee (ilmiömaailma). Olioista sinänsä ei voi tietää mitään. Ilmiömaailma puolestaan ei ole sama asia kuin maailma sinänsä, sillä voimme ymmärtää maailmaa ainoastaan mielemme rakenteiden avulla. Kant sanoi näitä ymmärryksen kategorioiksi. Maailma sellaisena kuin sen havaitsemme on siis osittain oman mielemme luomus.

Antirealismi ja konstruktivismi

Vaikka Kant sanoo transsendentaalisen idealismin olevan ainoa tapa, jolla voidaan sanoa mitään ulkomaailmasta (eli siis ainoa mahdollinen realismin muoto), on helppo yhtyä Lammenrannan väitteeseen, että Kant on melko kaukana realismista. Itse asiassa hän aika pitkälti hyväksyy skeptikon väitteet. Olioiden sinänsä suhteen Kant on antirealisti. Kantilainen antirealismi on varsin suosittua, etenkin kielellisen käänteen jälkeisessä yhteiskuntatieteessä. Siinä missä Kant piti ymmärryksen kategorioita universaaleina, nuo yhteiskuntatieteilijät pitävät niitä kieli- ja kulttuurisidonnaisina. He ovat siis kulttuurirelativisteja ja konstruktivisteja. (Lammenranta käyttää tätä termiä. Sen merkitys lienee hieman tietoteoreettisempi kuin sosiaalitieteilijälle tutumman konstruktionismin, joka viittaa Bergeristä ja Luckmannista alkaneeseen sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen.) Oma ymmärryksemme konstituoi osaltaan sen maailman, jonka havaitsemme.

Lammenranta puolustaa kuitenkin realismia argumentilla, jonka voisi kärjistäen esittää näin: eikö olisikin vaikeaa elää antirealistisen maailmankatsomuksen mukaisesti? Tosin hän perustelee realismia myös sillä, että realisti voi olla myös tietoteoreettinen naturalisti: hän voi argumentoinnissaan käyttää empiirisen tieteen saavutuksia.

Entä jos: ilkeä demoni tai hullu tieteilijä tai matrix

Descartesin epäilyn metodin voimakkain skeptinen argumentti oli, että en voi millään tietää, ettei ilkeä demoni huijaa minua jatkuvasti kaikessa siinä mitä koen. Modernin version tästä ajatuksesta esittivät tietenkin Wachowskin veljekset Matrix-elokuvissa. Loogisesti kyse on paradoksista uskomusjärjestelmässämme. Olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään seuraavat argumentit:

  1. Jos tiedän, että istun kotona tietokonettani näppäillen (A), tiedän myös, etten ole kytkettyvä Matrixiin (B).
  2. Tiedän, että istun kotona tietokonetta näppäillen. (A)
  3. En tiedä, että en ole kytkettynä Matrixiin. (~B)

Kaikki hyväksynevät ensimmäisen argumentin. Skeptikko sen sijaan lähtee ~B:stä ja päättelee, että en tiedä, että istun kotona. Terveen järjen filosofi lähtee argumentista A ja päättelee, että B. Periaatteessa argumentit ovat tasavertaiset. Terveen järjen filosofilla tosin on enemmän menetettävää, koska hän väittää enemmän. Skeptikko sen sijaan ei saavuta juuri mitään, paitsi sen emansipoivan vapauden tunteen.

Jos jotain halutaan saavuttaa, on minunkin terveen järjen kriitikkona syytä hyväksyä ainakin osia siitä. Peirce katsoi olevansa kriittinen terveen järjen filosofi ja fallibilisti (joka ei väitä tietävänsä mitään varmasti). Hän siis lähtee siitä, mitä luulee tietävänsä, ja korjaa uskomuksiaan tarpeen mukaan.

Terveen järjen poliittisuus

Yksi aihepiiri, jota Lammenranta ei käsittele, on politiikka. Filosofina se ei ehkä kuulu hänen intresseihinsä. Voiko kuitenkaan olettaa, että ihminen joka väittää ajattelevansa kuten Peirce, todella korjaisi näkemyksiään, jos ne osoittautuvat epäedullisiksi hänelle itselleen? Antonio Gramscikin huomautti, että ”terve järki” on yksi keskeisimpiä ideologisen kamppailun välineitä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että terveen järjen filosofit, varsinkin kriittiset kuten Peirce, ajautuisivat väistämättä ajamaan omia etujaan. Katsoisin kuitenkin, että heille se on todennäköisempää kuin vaikkapa skeptikolle tai kantilaiselle konstruktivistille. Lammenranta itse sanoo, että ihmisillä on taipuvaisuus konservatiivisuuteen uskomusjärjestelmiensä suhteen: he eivät mielellään vaihda uskomuksiaan. Ja edelleen: terveen järjen filosofilla, joka on tietyllä tavalla sitoutunut uskomusjärjestelmäänsä, on enemmän menetettävää kuin skeptikolla.

Terveen järjen puolustaminen voi olla oikeutettua, jos argumentoidaan pelkästään loogisella tasolla. Jos sen sijaan muistaa oman erehtyväisyytensä (tässä tapauksessa kykenemättömyytensä elämään jatkuvasti filosofiansa mukaisesti) ja sen sosiologisen perusasian, että ihminen on myös yhteiskuntansa muovaama, on ehkä turvallisempaa olla konstruktivisti.

Uskon, että kirjan kahdessa muussa luvussa (Tieto ja Oikeutus) Lammenranta perustelee terveen järjen filosofiaa ja naturalismia lisää. Uskon myös, että hän ei edelleenkään ota politiikkaa tai ideologiaa huomioon argumentoinnissaan, onhan kirjan tarkoitus ensisijaisesti olla tietoteorian oppikirja ja vasta toissijaisesti naturalismin puolustus.

6 vastausta artikkeliin ”Epäilystä ja terveestä järjestä

  1. Eerik Mantere

    Millä perustelet että terveen järjen filosofi todennäköisemmin ajaa omia etujaan, kuin skeptikko tai konstruktivisti? Viitataanko tällä terveen järjen olevan jotain valtadiskurssia? Jotain sellaista mikä toimii valttikorttina ja retorisena välineenä? Jyrkkä EHKÄ! Terve järki on sitä millä maailmassa vaikutetaan. Muut vaan on jaarittelijapelkureita jotka eivät uskalla esittää kantaansa, vaikka oikeasti sen omaavatkin. Sitäpaitsi todellisen filosofin ei koskaan tule vedota fabrikaatioihin kuten ”terve järki”.

  2. Eerik Mantere

    Toisaalta kyllähän jokainen tervejärkinen ymmärtää, ihan perstuntumalla niinkuin sinäkin, että ”terveen järjen filosofiaa” on helppo käyttää itsekkäästi kapitalistisiin kamaluuksiin. Sillä voi legitimoida markkinoiden moraalittomia vallankäyttöjä toisin kuin konstruktivismilla joka pureutuu aidosti todellisiin ihmisiin, joista kukaan muu ei välitä kuin humanistiset akateemikot. Kauppakorkeassahan on metodologisissa opinnoissa sympatian kuoletus ja tunteiden köyhdytys. Terve järki on pahin valtadiskurssi.

  3. Juho Karvinen

    Yritin korostaa, että terveen järjen filosofi ei välttämättä ole omia (tai luokkansa) etuja ajava egoisti. Jos todella on valmis muuttamaan uskomuksiaan, kuten Peirce sanoo (kriittisyys), eikä oleta tietävänsä varmasti mitään (fallibilismi), on terveen järjen filosofia puolustamisen arvoinen näkökulma.

    Yritin sanoa, että unohtaessaan kriittisyyden terveen järjen filosofiaan sitoutunut todella käyttää sellaista poliittista valtaa, joka ei ainoastaan ole merkittävää, vaan myös pyrkii tekemään itsensä näkymättömäksi, koska niin tai näin tekeminen on ”terveen järjen mukaista”. Vaikka meillä olisikin vastaevidenssiä, se voidaan leimata hourailuksi.

    Otan esimerkin: en usko, että maakeskeistä maailmankuvaa keskiajan lopulla puolustettiin argumentoimalla sen puolesta tieteellisin perustein. Argumenttina oli terve järki: aurinko näyttää kiertävän maata. Vaakakupissa ei ollut ainoastaan se, mikä kappale avaruudessa kiertää mitäkin, vaan kokonainen maailmankuva (luomiskertomuksineen, ihminen luomakunnan kruununa jne.) ja kirkon auktoriteetti (joka joutuisi kyseenalaiseksi, jos kirkon väittämät osoittautuisivat vääriksi).

    Miksi sitten olisi parempi olla skeptikko tai konstruktivisti? Tietoteoreettinen skeptikko kiistää tiedon mahdollisuuden, mutta ei oikeutettujen uskomusten mahdollista. Tällaisen skeptikon maailmankuva rakentuukin nähdäkseni juuri noiden oikeutuksien eli perustelujen varaan: mikä uskomus on parhaiten perusteltu, sen mukaan kannattaa elää.

    Ero konstruktivistin ja kriittisen terveen järjen filosofin (onkohan ”kriittisellä realismilla” jotain tekemistä tän kanssa?) välillä on suhteellisen pieni. Antirealistinen konstruktivisti voi Kantin tapaan uskoa fysiikkaan parhaana maailmanselityksenä, mutta kyseessä on vain ilmiömaailma, joka on osittain ihmismielen konstituoima. Olioista sinänsä ei voi tietää mitään, mutta niillä ei juuri ole väliäkään, sillä ”elämismaailmamme” on ilmiömaailma.

    Fallibilisitinen ja kriittinen terveen järjen filosofi ei väitä tietävänsä varmasti mitään, mutta perustaa tietoteoriansa sille, mitä hän valmiiksi tietää, esim. kognitiotieteen perusteella. Eli siis vaikka erottelu antirealistin ja realistin välillä kuulostaa aika äärimmäiseltä ristiriidalta, käytännössä he ajattelevat melko samalla tavalla.

  4. Eerik Mantere

    Galileo kuulemma oli nokkelana kysynyt myöhemmin: ”miltä sen olisi pitänyt näyttää, että se olisi näyttänyt siltä että maa kiertää aurinkoa?” Mä oon ottanut ton nokkeluuden ja kääntänyt sen supereille: Miltä sen pitäisi näyttää, jotta se näyttäisi siltä että ei ole jumalaa, henkiä tai kohtaloa?

  5. Juho Karvinen

    Tuo tapaus on aika hyvä osoitus siitä, että se, mitä ajatellaan ”terveen järjen mukaisena”, ei ole missään nimessä väistämätöntä. Maakeskeisen maailmankuvan hylkäämiseen ei tarvita kuin pieni näkökulman muutos, niin se näyttää jo naurettavalta.

Vastaa