Avainsana-arkisto: myytti

Vedenpaisumusmyytti Mesopotamiassa ja Vanhassa testamentissa

Laitoimme käyntiin kivaksi kesälukemiseksi Raamattu-lukupiirin. Ohessa luetaan todennäköisesti eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen oppikirjaa Raamattutieto. Itse ajattelin nyt mainion tilaisuuden tullen selailla myös vanhaa lukion oppikirjaani Uusi ankkuri.  Maanantain ensimmäisellä kokoontumisella tapahtuu jo paljon: maailma luodaan, ihminen karkotetaan paratiisista ja vedenpaisumus, Sodoma ja Gomorrakin ehditään polttaa, tämä kaikki vajaassa 30 sivussa. Lupasin pitää lyhyen puheenvuoron Mesopotamian mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta, Eerik taas kreikkalaisen mytologian vastaavasta. Alla on jotain kehittelyä aiheeseen liittyen, joka toimikoon iloisena starttina lukupiirille. Lähteenä on pääasiassa englanninkielinen Wikipedia.

Vedenpaisumus Mesopotamiassa

Vedenpaisumusmyyttejä on länsimaisen kulttuurin alkuvaiheilla kehitelty useampikin eri kulttuurien piirissä, joskin ne ovat pitkälti kopioita toisistaan. Vanhin niistä lienee sumerilainen luomismyytti tai ”Eridu Genesis” (1700-luvulla eaa), jonka sankarina toimii Ziusudra. Jumalat ovat päättäneet tuhota ihmiskunnan, mutta veden, käsityön, älyn ja luomisen jumala Enki (tai Ea) varoittaa Ziusudraa, joka rakentaa suuren laivan, jolla hän selviää seitsemän päivää ja seitsemän yötä kestävän tulvan. Kaksi muuta pääjumalaa Anu (tai An) ja Enlil eivät pidä tästä, mutta lopulta armahtavat Ziusudran ja antavat hänelle ikuisen elämän Dilmunissa eli paratiisissa.

Kattavin säilynyt mesopotamialainen vedenpaisumuskertomus on Atrahasis-eepos, joka kertoo samannimisestä sankarista (1646–1626 eaa.). Se sijoittuu jo Hammurabin jälkeiselle babylonialaisen kulttuurin aikakaudelle, mutta on sisällöllisesti pitkälti Eridu Genesiksen kaltainen. Kuuluisin babylonialainen vedenpaisumuskertomus on tietenkin Gilgamesh-eepoksessa. Tarina on peräisin pitkästä sumerilaisesta perinteestä (Gilgamesh saattoi olla historiallinen sumerilainen kuningas), mutta eepoksen standardiversio on koottu vuosien 1300 ja 1000 eaa. välillä. Gilgamesh-eepoksen 11. taulussa sankari kohtaa Utnapishtimin, joka kertoo hänelle vedenpaisumuksesta, jonka seurauksena hän on saanut kuolemattomuuden. Gilgamesh tavoittelee myös kuolemattomuutta, mutta epäonnistuu molemmissa Utnapishtimin asettamissa tehtävissä. Lopulta hän ymmärtää, että ihmiset saavuttavat kuolemattomuuden vain kulttuurin ja sivilisaation avulla.

On huomattavaa, että Utnapishtimin kertomus Gilgamesh-eepoksessa on paikoin lähes sanalleen Atrahasiksesta. Vielä yksi mesopotamialaisesta mytologiasta Kreikkaan ja kristilliseenkin mytologiaan päätynyt henkilö on lautturi Urshanabi, joka vie Gilgameshin Utnapishtimin luo. Kreikkalaisessa mytologiassa kuuluisa lautturi on tietenkin Kharon, joka kuljettaa ihmisiä Haadekseen yli Styx-joen. Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä Kharon on lähes vastaavassa asemassa. Huomattavaa on myös, että kalevalaisessa perinteessä tointa hoitaa Tuonen tytti.

Vedenpaisumus Vanhan testamentin Genesiksessä

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset lisääntyivät nopeasti. Tähän täytyy huomauttaa, että tuohon aikaan ihmiset elivät pääasiassa 300-1000 vuotiaiksi. Ennen vedenpaisumusta Jumala rajasi ihmisen eliniän 120 vuoteen (6:3). Vedenpaisumusta edeltävässä tekstissä on myös polyteistisia viittauksia. Luvun 6 alussa erotellaan jumalten (monikossa!) pojat ihmisistä. Kun jumalten pojat yhtyvät ihmisten tyttäriin, syntyy jättiläisiä ja muinaisajan kuuluisia sankareita.

Ihmisten lisääntyessä Jumala näki, että myös pahuus lisääntyi. Jumala katuu tekemäänsä virhettä, ihmisen luomista ja päättää tuhota kaikki ihmiset ja eläimet vedenpaisumuksen alle. Aadamin ja Eevan jälkeläinen Nooa (minulle jäi epäselväksi, onko Nooa Kainin vai Setin jälkeläinen) on kuitenkin Jumalalle mieleen ja hän opastaa tätä rakentamaan suuren arkin, johon hän vaimonsa, poikiensa ja poikiensa vaimojen kanssa menisivät pelastumaan. Mukaan tulee myös seitsemän paria uhrikelpoisia eläimiä ja yksi pari epäpuhtaita. Vedenpaisumus kestää noin puoli vuotta, minkä jälkeen arkki rantautuu Ararat-vuoristoon. Jumala lupaa, ettei enää koskaan suuttuisi niin pahasti, että tuhoaisi ihmiskunnan. Hienosti. Hän tekee Nooan kanssa liiton ja tekee sateenkaaren sen merkiksi.

(9:18-26) Nooan poikien nimet olivat Seem, Haam ja Jafet. Nooa rupesi viljelemään maata ja perusti viinitarhan, mutta mitäpä muuta siitä seuraisi kuin juopuminen ja sammuminen alasti telttaan. Haam näki isänsä sammuneena ja meni ilmoittamaan siitä veljilleen, jotka kävivät (katse toisaalle kohdistettuna) peittelemässä isänsä. Kun Nooa selvisi ja kuuli tapahtuneesta, hän suuttui ja kirosi Haamin pojan Kanaanin veljiensä orjienkin orjaksi. Nooan kolmannen pojan jälkeläisistä, jafettilaisista, tuli Raamatun mukaan eurooppalaisia. Kiinnostavaa tässä on kulttuurihistoriallisesti se, että heprealaiset (myöhemmin juutalaiset) kuuluvat historiallisesti seemiläisiin kansoihin, kuten myös Raamatun ”haamilaiset” eli kanaanilaiset. Kanaanilaiset (eli foinikialaiset) olivat kuitenkin heprealaisten vihollisia. On siis erittäin soveliasta tuomita Kanaan Seemin orjaksi. Huomattavaa on myös se, että heprealaiset laskivat haamilaisiksi kansoiksi lähinnä tummaihoiset Afrikkalaiset. Kanaanilaisten leimaaminen ”neekereiksi” heidän seemiläisyydestään piittaamatta lienee siis ollut tosiaankin lähinnä propagandaa.