On esitetty monia kriteerejä sille, miten tiede voidaan erottaa jostain ei-tieteellisestä toiminnasta, pseudotieteestä, ”esitieteestä” tai ”huonosta tieteestä”. Nämä mallit ovat yleensä normatiivisia, kuten vaikkapa kohta käsiteltävä Popperin falsifikationismi tai Mertonin teoria tieteen eetoksesta. Rajanveto-ongelmaa voi lähestyä myös deskriptiivisesti tutkimalla sitä, miten rajanvetoa todellisuudessa tehdään.

Falsifikationismi

Falsifikationismin perusoppi kuuluu, että tieteellisen teorian tulee olla periaatteessa kumottavissa, jotta se olisi tiedettä. Tiede kehittyy hyvien arvausten eli hypoteesien avulla, ja kun saadaan joku hypoteesiin sopimaton havainto, teoria hylätään ja etsitään parempi. Näin ollen mikään teoria ei ole myöskään lopullinen. Falsifikationismin deduktiivinen muotoilu voidaan esittää seuraavasti:

1. Jos hypoteesi H on pätevä, saadaan havaintoja O (ennuste)
2. Saadaan O:sta poikkeavia havaintoja (empiirinen tutkimus)
3. Siis hypoteesi H hylätään (kumoutuminen)

Falsifikationismi on monella tavalla ongelmallinen normatiivinen ratkaisu rajanveto-ongelmaan. Se ei sovellu eksistenssiväittämiin (x on olemassa). Ainoastaan universaaliväitteet (jokainen x on y) voidaan falsifioida empiirisellä tutkimuksella. Falsifikaatioperiaate ei myöskään itse ole falsifioitavissa. Aikaisemmin käsittelin Duhem-Quine-teesiä, jonka mukaan yksittäinen teoreettisesta ennusteesta poikkeava havainto ei aseta suoraan teoriaa kyseenalaiseksi, vaan joko teorian tai jonkin apuoletuksista. Tieteenfilosofiassa useimmiten nykyään katsotaan, että mitään yksiselitteistä normatiivista ratkaisua rajanveto-ongelmaan ei ole.

Rajanvedon moniulotteisuus

On kuitenkin selvää, että on enemmän tai vähemmän tieteellistä toimintaa. Rajanveto-ongelmaa ei siis voi kokonaan hylätä. Ehkä on kuitenkin järkevämpää mieltää se jatkumoksi kuin dikotomiaksi. Kiikeri ja Ylikoski hahmottelevat karkeasti kolme rintamaa, joilla rajanvetoa käydään:

1. Tiede vs. epätiede. Epätiede on tieteestä teoreettisesti tai metodologisesti irrallista. Sitä saattaa ohjata jokin aatteellinen dogmi, jolloin se ei korjaa itseään vasta-argumenttien tai uusien havaintojen ilmaantuessa.
2. Hyvä tiede vs. huono tiede. Huono tiede on epäonnistunutta, huolimatonta, puutteellista tai epärehellistä, vaikka muuten tieteellisten konventioiden mukaista.
3. Tiede vs. esitiede. Esitiede on kypsymätöntä, eikä vielä täytä tieteen vaatimuksia. Sen ajatellaan kuitenkin tulevaisuudessa mahdollisesti kehittyvän ”oikeaksi tieteeksi”.

Deskriptiivinen näkökulma

Deskriptiivisen näkökulman ottava tutkija ei katso tietävänsä, miten tieteen ja ei-tieteen raja tulisi vetää. Hän haluaa tutkia sitä, kuinka sitä todellisuudessa vedetään. Sosiologi Thomas Gieryn on tutkinut rajanvetoa deskriptiivisesti. Häntä kiinnostavat kolmenlaiset kysymykset:

1. Ketkä ovat toimijat? Rajanvedon tekijät, käyttäjät ja ne, joihin rajanveto vaikuttaa. Tässä on selvästi kyse vallasta ja auktoriteetista. Kuka määrittelee rajan tieteen ja ei-tieteen välillä.
2. Mitkä ovat toimijoiden päämäärät ja intressit? Miksi rajanveto on tietylle ryhmälle merkityksellinen? Onko kyse omasta uskottavuudesta, rahasta tai maineesta?
3. Milla areenalla kilpa tapahtuu? Oikeussali, tiedekuntaneuvoston kokous, julkinen debatti ja tieteellinen konferenssi ovat varsin erilaisia rajanvedon paikkoja.